Viikon kohokohta oli vierailu Jinghongin kupeessa sijaitsevalla Nannuo-teevuorella (南糯). Emme ehtineet selvittää paikasta oikeastaan mitään, vaan hyppäsimme vain oikeaan suuntaan menevään bussiin, joka vain jätti meidät oikealla kohdalla tien poskeen ihmettelemään, mikä olisi seuraava askel.
Tien vierusta oli pienten, teetä kauppaavien kojujen täyttämä. Kului hetki, ennen kuin löysimme sennäköisen ihmisen, joka voisi ymmärtää ulkomaalaisen mandariinikiinaa ja tietää, kuinka päästä ylös vuorelle. Meillä kävi tuuri, sillä juttelimme heti ensimmäisenä äärimmäisen ystävälliselle kauppiasrouvalle, joka oli juuri lähdössä takaisin vuoren huipulle, kotiinsa lounastamaan.
Sangen kohtuullista 150 yuanin korvausta vastaan hän ja hänen aviomiehensä lupasivat paitsi ajaa meidät ylös vuorelle, myös näyttää jonkin verran paikkoja ja vieläpä ruokkia meidät. Matka ylös kesti puolisen tuntia, ja mietin pakussa, että onneksi tällä kertaa ei tarvinnut ruveta pihistelemään ja päätyä kiipeämään ylös omin jaloin.
Ylhäällä vuori oli aluksi pilven peitossa, ja 2 000 metrin korkeudessa tuli kylmä. Patikoimme pientä tietä pitkin vuoren korkeimmalle paikalle, missä seisoi ankea säätutka, jonka nainen jostain syystä nainen halusi ehdottomasti vieraille näyttää. Hän oli sitä mieltä, että tulevaisuudessa, kun paikallishallituksen suunnittelema, ylös asti ulottuva asvalttitie valmistuu, vetää säätutka paikalle lukuisia turisteja…
Tien varrelta löytyneet teepuut ja -pensaat olivat luonnollisesti säätutkaa kiinnostavampia, vaikka täytyy myöntää, että pienuudessaan niissä ei ollut erityisesti nähtävää. Vanhimmat puista olivat peräti 800 vuotta vanhoja, eli historian tuulia teevuoren rinteillä havisee.
Palattuamme pikaiselta patikkaretkeltä oli jo aika nauttia paikallista luomuteetä auringonpaisteessa. Yunnan-provinssi tunnetaan Pu’er-lajikkeen (普洱) tuottajana, ja sitä saimme maistella tälläkin kertaa. Rouva painotti painottamasta päästyään heidän valmistamansa teen luonnollisuutta. Hän sanoi, ettei ulos lähtiessään koskaan juo muiden tarjoamia teitä, sillä hän tietää, millaisia myrkkyjä teetä kasvatettaessa tavallisesti Kiinassa käytetään. (Sama pätee muuten esimerkiksi banaaneihin: Xishuangbannassa tuotetaan suuret määrät banaania, mutta paikalliset eivät banaanejaan niinkään syö.)
Teen siemailun aikana perheen isäntä valmisti herkullisen, viisi ruokalajia sisältäneen lounaan. Ruokakin oli valmistettu luonnollisista, pääasiassa itse kasvatetuista aineksista, ja makuelämys oli harvinainen, kun esimerkiksi MSG:tä ei ruokaa laittaessa ollut käytetty ja öljyä ja suolaa oli lisätty maltillisesti. Aterian päälle saimme vielä takaisin viemisiksi purkillisen villimehiläisten hunajaa sekä naposteltavaksi paikallisia juureksia ja hedelmiä.
Isäntämme olisivat vielä kernaasti kuljettaneet meidät takaisin alas, mutta kieltäydyimme tarjouksesta, sillä halusimme kävellä 13 kilometrin matkan alas itse. Päätös osoittautui odotetun hyväksi, sillä parituntisen, aurinkoisessa säässä tehdyn patikkaretken vaikutus oli suorastaan meditatiivinen. En muista, koska viimeksi olisin Kiinassa saanut nauttia yhtä komeasta yhdistelmästä vihreää luontoa ja jylhiä maisemia (joille alla jakamani kuvat eivät tee oikeutta) sekä hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain satunnaisten ohi ajaneiden ajoneuvojen äänet.
Tämän myötä kelpaa palata arkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti