Kiinalainen opetus kaipaa reformia (osa 2/3)

Tilastot kertovat, että työvoiman määrä on kääntymässä Kiinassa laskuun. Samalla palkkakustannukset ovat nousussa. Työvoimapainotteisen tuotantoteollisuuden merkitys tulee Kiinassa vähenemään, ja muilla sektoreilla kysyntä innovatiivisille, nuorille tekijöille kasvaa. Kaavoihinsa kangistunut kiinalainen koulujärjestelmä on hyvältä näyttävistä koetuloksistaan huolimatta suurten reformipaineiden edessä. Mutta onko se valmis muuttumaan?

Valkonaama usein lähinnä rahastuksen väline

Ulkomaalaisen opettajan ensisijainen tarkoitus ei välttämättä ole parantaa oppilaidensa kielitaitoa, vaan usein länsimaalaisella, mieluiten hyvännäköisellä, sinisilmäisellä ja vaaleatukkaisella (ja tämä ei ole vitsi) opettajalla houkutellaan yksinkertaisesti lisää oppilaita. Opetuksen laadulla ei siten aina ole niin paljon väliä, vaan tärkeämpää on, että koululla on tarjota nuorten vanhemmille illuusiota paremmasta tulevaisuudesta luova lisäpalvelu.

Kiinalaisille vanhemmille mikään ei ole tärkeämpää kuin se, että heidän lapsensa erottuisi joukosta edukseen. Markkinataloudessa tarjonta vastaakin kysyntää. Rahaa palaa, etenkin perheissä, joissa yhden lapsen politiikan asettamien rajoitusten vuoksi voi ”sijoittaa” vain siihen ainokaiseen. Erityisesti englannin kielen taitoon halutaan panostaa, riippumatta siitä, onko lapsi kielestä edes kiinnostunut. Tuhansia yuaneja saattaa upota vuosittain esimerkiksi siihen, että lapsi pääsee englantia painottavalle, ulkomaalaisen opettajan ”kansainväliselle luokalle”.

Englanti on kiinalaiselle kuitenkin pakkopullaa siinä missä ruotsi monelle suomalaiselle. Englannin ”osaaminen” saattaa kiinnostaa vain väylänä parempaan yliopistoon. Kokeisiin valmistautuessa riittää, että jaksaa keskittyä kiinalaisen opettajan tunneilla. Kommunikoimaan haastavan ulkomaalaisen kanssa ei jaksa enää kiinnostaa, varsinkaan, kun olemattomat käytännön taidot eivät edes anna myöten.

Oman käytännön kokemukseni perusteella voin sanoa, että Kiinassa ei todellakaan ole kasvamassa minkäänlaista uutta kielitaitoisten supersukupolvea. Tähän mielipiteeseen yhtyy suurin osa Kiinassa opettaneista ulkomaalaista.

Kritiikkiä nuorelta sukupolvelta

Han Han (s. 1982) on kiinaa puhuvassa maailmassa tunnetuimpia kirjoittajia ja yhteiskuntakriitikoita. Hänet tunnetaan siitä, että hän repäisi lukiossa seitsemästä aineesta hylätyt ennen kuin päätti sanoa hyvästit kiinalaiselle koulujärjestelmälle ja kouluttaa itse itsensä. Huono koemenestys ei suinkaan johtunut siitä, että nuorukainen olisi ollut tyhmä, päinvastoin. Hän piti koulun penkillä istumista aikansa haaskauksena.

18-vuotiaana Han Han julkaisi ensiromaaninsa Kolme porttia, jonka hän kirjoitti viimeisen lukiovuotensa aikana luokkansa takarivissä. Kirja teki kirjoittajastaan sensaation, ja siitä tuli ilmestyttyään myydyin teos Kiinassa 20 vuoteen. Suomalaiset saavat romaanista allekirjoittaneen tuottaman suomennoksen luettavakseen vuoden 2014 aikana.

Kolme porttia ottaa satiirin keinoin kantaa moniin Kiinassa vallitseviin ongelmiin, erityisesti koulujärjestelmän vikoihin. Romaanissa muun muassa kuvaillaan hommansa hyvin hoitavaa yhdeksännen luokan opettajaa seuraavasti: ”Tunneilla hän ei keskustellut tai kannustanut oppilaitaan pohtimaan, vaan välitti näille suoraan kokeiden kannalta olennaisen tiedon. Oppilaiden tuli vain kopioida tuo tieto, ensin liitutaululta vihkoihinsa, sitten vihkoistaan koepapereille. Arvosanat olivat erinomaisia ja koulun johtajat tyytyväisiä.”

Suorasanainen ”lehdistötiedote”

Han Han on sittemmin kirjoittanut paljon. Vuonna 2003, kun hän oli vasta 21-vuotias, hän julkaisi Kiinan koulujärjestelmää ruotivan ”lehdistötiedotteensa”, jossa hän ottaa suorasanaisesti kantaa systeemin ongelmiin. Se, että teoksesta julkaistiin hiljattain päivitetty painos, viestii siitä, ettei Kiina ole ehtinyt kymmenessä vuodessa ottaa merkittäviä askelia parempaan suuntaan.

Han Han kritisoi muun muassa sitä, kuinka oppilas ei saa äidinkielen kokeessa ilmaista sitä, mitä tahtoo, vaan hänen on hyvän arvosanan saadakseen mukailtava systeemin syöttämiä ”oikeita” tapoja ajatella. Äidinkieltä tai englantia opiskellessa ulkoa opettelua ja hienosti ääneen lausumista pidetään hänen mukaansa systeemissä tärkeinä taitoina, kun taas muissa aineissa näkyy vahva tendenssi, joka asettaa nippelitiedon ja koeosaamisen käytännön taitojen ja itsenäisen ajattelun edelle. Yläaste- ja lukiotason kokeet eivät Han Hanin mukaan oikeastaan mittaa muuta kuin lyhytaikaista muistia.

Han Han kirjoittaa myös, että opettajat saattavat Kiinassa väheksyä muista poikkeavia tai joissain aineissa huonommin menestyviä oppilaita, jopa kannustaa muita oppilaitaan pilkkaamaan heitä. Julkisen häpeän (toisin sanoen ”kasvojen menettämisen”) tuottamisella tai sillä uhkaamisella voidaan kiinalaisessa kulttuurissa uskoa olevan positiivinen vaikutus nuoren tulevalle koulumenestykselle.

Kaikkein surkeimpana sakkina Han Han pitää kiinalaisia yliopisto-opiskelijoita tai vastavalmistuneita. Heille ei neljän opintovuoden aikana ole tavallisesti kehittynyt valmiuksia kommunikoida rakentavasti työtovereiden kanssa, ratkaista ongelmia itsenäisen ajattelun kautta tai sopeutua muutoksiin. Tämä johtuu muun muassa siitä, että he ovat lapsesta asti tottuneet opiskelemaan opettajien käskemällä tavalla. Jos kukaan ei yhtäkkiä olekaan antamassa läksyjä, käskemässä tai kertomassa, mikä teos seuraavaksi pitäisi lukea, saattaa mennä sormi suuhun.

Han Hanin ”lehdistötiedotteen” kantava teema on se, että opetusjärjestelmä voi tukahduttaa nuoren niin, että tämä suhtautuu opiskeluun kielteisesti koko loppuelämänsä. 16 puuduttavaa vuotta saattaa tuottaa turtuneen nuoren aikuisen, jolta löytyy toki tutkinto, mutta joka ei ole kiinnostunut lukemisesta, uuden oppimisesta, kirjoittamisesta tai muusta luovasta työstä.

Julkaisen tekstin kolmannen ja viimeisen osan 26. päivä.