Tilastot kertovat, että työvoiman määrä on kääntymässä Kiinassa laskuun. Samalla palkkakustannukset ovat nousussa. Työvoimapainotteisen tuotantoteollisuuden merkitys tulee Kiinassa vähenemään, ja muilla sektoreilla kysyntä innovatiivisille, nuorille tekijöille kasvaa. Kaavoihinsa kangistunut kiinalainen koulujärjestelmä on hyvältä näyttävistä koetuloksistaan huolimatta suurten reformipaineiden edessä. Mutta onko se valmis muuttumaan?
Allekirjoittaneella on kokemusta kiinalaisista opetustavoista niin oppilaan kuin opettajankin näkökulmasta: olen opiskellut kiinan kieltä ja opettanut siinä sivussa välillä englantia kolmessa osassa maata. Vaikka näen itseni tulevaisuudessa kiinan kielen opettajana Suomessa, on nykyisin pelkkä ajatuskin opettajan työstä Kiinassa puistattava. Suhtautumiseni johtuu siitä, että koen kiinalaisten opetustapojen muotteihin sopeutumisen hankalaksi, suorastaan vastenmieliseksi.
Mielipiteeseeni yhtyy valtaosa Kiinassa opettavista. Heistä yllättävän moni ei varsinaisesti pidä työstään. Ulkomaalaisen opettajan saa kuitenkin Kiinassa pitämään työstään kiinni tavallisesti kaksi seikkaa: paikalliseen hintatasoon nähden mehevä palkka sekä huono työllisyystilanne (tai liian korkeat pätevyysvaatimukset) kotimaassa. Kiinalainen ruokakin maistunee siinä ohessa.
Kokeisiin tähtäävä opetustyyli
Opetus ei toimi missään maassa täydellisesti, mutta uskallan sanoa, että kiinalainen järjestelmä jättää poikkeuksellisen paljon toivomisen varaa. Kiinalainen opetus tähtää tosielämässä hyödyllisen itsenäisen ajattelun, luovuuden ja tiedonjanon kultivoimisen sijaan valmiiksi pureksitun tiedon ulkoa opettelemiseen ja hyviin koetuloksiin.
”Kasvojen säilyttäminen” on kiinalaisessa kulttuurissa tärkeää. Kun koetulokset pärjäävät vertailuissa, näyttävät oppilaitos, sen johtajisto ja henkilökuntakin hyvältä. Jos jostakin lukiosta pääsee vuosittain oppilaita maineikkaisiin yliopistoihin, riittää sille oppilaita. Ja oppilaiden vanhemmat ovat maksavia asiakkaita.
Arvosanojen keskiarvo on monelle kiinalaiskoululle käytännössä ainoa menestyksen mittari. Eräs rehtori oli viime vuonna pakottanut seitsemän ekaluokkalaista jäämään luokalleen, koska heidän arvosanansa olisivat alentaneet toiselle luokalle siirtyvien keskiarvoa. Rehtori sai sentään myöhemmin tapauksen johdosta kenkää.
Kohtuuttomat menestyspaineet
Hiljattain julkaistut vuoden 2012 PISA-tulokset (Programme for International Student Assessment) osoittavat, miten tehokkaasti kiinalainen systeemi valmistaa oppilaita koesuorituksiin: Kiina sijoittui jokaisella testin osa-alueella ensimmäiseksi, samaan tapaan kuin kolme vuotta aikaisemmin. Huomion arvoista tosin on se, että kaikki testiin osallistuneet koulut olivat shanghailaisia – Kiinan parhaat koulut löytyvät juuri Shanghaista.
Suomi sijoittui testeissä tuttuun tapaansa itäaasialaisten valtioiden tähdittämän kärjen tuntumaan. Suomella on kuitenkin kungfutselaisesta kulttuuriperimästä ammentaviin muihin kärkimaihin nähden yksi merkittävä ero: Suomi ei saavuta tuloksiaan murskaamalla lapsiaan koulukirjapinojen ja ankaran lukujärjestyksen alle.
Suomessa koulunkäyntiä voidaankin pitää verrattain helppona. Toki tämä selittyy osittain jo väestölukemia tarkastelemalla – väkiluvultaan alhaisessa Suomessa ei ajatella niin, että lasten ja nuorten tarvitsisi kilpailla hampaat irvessä voidakseen edes pärjätä elämässään. Kiinalaisille nuorille opiskelu sen sijaan on usein puuduttavaa pakkopullaa, joka tavallisesti tähtää pakkomielteisesti vain tulevaisuudessa häämöttäviin kokeisiin, joissa on pakko menestyä.
Etenkin lukion loppukokeita pidetään nuoren tulevaisuuden kannalta tärkeinä, sillä niiden tulokset määrittävät sen, millaiseen yliopistoon nuori päätyy. Kiinalaisessa yhteiskunnassa opiskelua on pidetty melkeinpä ainoana väylänä menestykseen aina Kungfutsen ajoista lähtien. Erityisesti tänä päivänä on kiinalaisnuoren turha yrittää väittää vanhemmilleen, ettei hän ole kiinnostunut opiskelusta.
Paineet kokeissa pärjäämiselle ovat kovat, ja koulupäivät voivat venyä yli 12-tuntisiksi. Lepoa saatetaan viikon aikana suoda vain yhden päivän verran, jos sitäkään.
Kova panostaminen englannin kieleen
Kiinasta päin on joskus paisuteltu, että tulevaisuudessa Kiina olisi maailman suurin englantia puhuva valtio. Väitettä on perusteltu sillä, että englannin kielen opetukseen panostetaan Kiinassa valtavasti. Englantia aletaan opettaa viimeistään ensimmäisellä luokalla, monesti kuitenkin jo lastentarhassa, ja usein ulkomaalaisen opettajan avustamana. Yleinen näkemys näyttäisi olevan se, että mitä varhaisemmassa iässä opetus alkaa, sitä parempia ovat tulokset.
Mielestäni kiinalaisten opetustapojen puuduttavuus heijastuu erityisen hyvin juuri englannin kielen opetuksesta.
Englannin opettajan työ lienee yleisin pesti ulkomaalaiselle Kiinassa. Kysyntä ulkomaalaisille opettajille on valtaisa. Ulkomaalaisten englannin opettajien tasoa voidaan kuitenkin pitää Kiinassa keskimäärin heikkona. Moni koulu palkkaa esimerkiksi ei-natiivipuhujia, jotka saattavat paitsi olla kokemattomia, myös puhua englantia oudolla korostuksella ja tehdä puhuessaan paljon virheitä. Ikävä kyllä opettajan taso on monelle koululle sivuseikka.
Kiinalaiskoululainen oppii tavallisesti ”tarvitsemansa taidot” kiinalaisen opettajansa vetämillä englannin tunneilla, joilla opitaan muun muassa lausumaan tekstejä ulkomuistista ja vastaamaan monivalintakysymyksiin. Oikea kommunikointi onkin asia erikseen: kun itse olen pyytänyt oppilaitani ilmaisemaan itseään tai vaikka kirjoittamaan paperille heidän itse luomiaan lauseita, on tuloksena monesti ollut nolostunutta hiljaisuutta tai nippu tyhjiä papereita. Silti oppilaat saattavat pyydettäessä osata lausua jonkun tietyn tekstin hienostikin ulkomuistista.
Aikuisikään ehdittyään valtaosa kiinalaisista ei kykene kommunikoimaan englanniksi, vaikka tunneilla on ehditty käydä yli kymmenen vuotta. Miten näin pitkä aika voi Kiinassa mennä niin pahasti hukkaan?
Vastaus löytyy opetustapojen jähmeydestä ja opettajien alhaisesta tasosta. Moni tarjoaa syyksi myös sen, että Kiinassa kieltä oppivan ei ole helppo päätyä otolliseen kieliympäristöön oppimaansa soveltamaan. Tämä onkin varmasti osa totuutta: on ikävää, että tilaisuuksia ystävystyä ulkomaalaisten kanssa ei niin vain löydy.
Oma-aloitteisuus esimerkiksi kulutettavan populaarikulttuurin saralla ei kuitenkaan olisi kiinalaisille pahitteeksi. Vain pienenpieni osa kiinalaisten kuluttamasta viihteestä on vieraskielistä. Itse kasvoin pikkukaupungissa, jossa ei asunut ainoatakaan ulkomaalaista, mutta koulun ohessa Nintendo, Kauniit ja rohkeat ja musiikkitelevision hitit opettivat, ja kun 19-vuotiaana muutin ensimmäistä kertaa ulkomaille, olin jo kypsä englannin kielen käyttäjä.
Julkaisen tekstin toisen osan 24. päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti