torstai 21. marraskuuta 2013

Kännykkäzombieiden aika


Kun vuoden 2011 elokuussa vierailin ennen Manner-Kiinaan saapumistani Hongkongissa, jouduin paikallisilla metroilla matkaillessani usein hämmennyksen valtaan. Itäaasialaisia kasvoja tarkastellessani tuntui siltä, että ainakin kaksi kolmesta naamasta oli painunut alaspäin. Syy ilmiölle oli Hongkongissa jo tuolloin yleiseksi tullut älypuhelin: joku pelasi pelejä, toinen chättäili kavereidensa kanssa, kolmas katseli tv-sarjaa ja neljäs surffasi muuten vain netissä. Joku kenties käytti puhelintaan kirjan lukemiseen tai muilla tavoin uuden oppimiseen.

Vuonna 2013 tästä on tullut arkipäivää vähemmän kehittyneessä Yunnan-provinssin Kunmingissakin. Prague Cafe on yksi kaupungin viihtyisimmistä kahviloista, mutta kun siellä istuskellessaan katselee ympärilleen, saattaa masentua:

– Neljä korealaista tyttöä ovat tulleet drinkille, mutta jokaisen pää on kääntynyt alaspäin älypuhelimia kohti; he ovat kuin istualtaan nukahtaneita.

– Kaunis kiinalainen tyttö istuu alas, ja ruoan tilattuaan käyttää seuraavat kymmenen minuuttia räpsien puhelimellaan kuvia itsestään näyttämässä hyvältä kahvilassa. Myöhemmin hän ottaa vielä kuvia annoksestaan. Nämä pitää jakaa sosiaalisessa mediassa!

– Toisaalla yksi pariskunta istuu syleillen pehmeällä sohvalla. He eivät kuitenkaan puhu toisilleen, vaan molempien huomio on kiinnittynyt omaan älypuhelimeen.

– Yhdessä nurkassa yksinäinen mies pelaa äänekästä peliä. Hänen käsiensä liikkeistä päätellen peli ei juuri vaadi aivoilta ponnistuksia.

Kännykkäzombieiden aika on koittanut!

Ilmiöstä on tullut maailmanlaajuinen, ja eri medioissa ilmaistaan asiasta huolta käytännössä päivittäin. YouTubesta löytyy lukemattomia lyhytelokuvia, jotka käsittelevät älypuhelinten ja internet-riippuvuuden valtaannousua. Facebookissa jaetaan kuvia ja kuvasarjoja (tässä yksi hyvä esimerkki), jotka kuvaavat uudenlaista sosiaalista käyttäytymistä: usein näyttää siltä, että älypuhelimen tarjoama sisältö on parhaan ystävän kuulumisia ja ajatuksia kiinnostavampia.

Eräs suosikkijaoistani Facebookissa on kuva kyltistä kahvion ovella: ”Ei, meillä ei ole langatonta nettiä – puhukaa toisillenne!”

Itse olen pitäytynyt vielä vanhanaikaisessa puhelimessa, joka ei pysty juuri muuhun kuin soittamiseen ja tekstaamiseen. Ja hyvä niin, sillä en muuta tunne tarvitsevanikaan. Kun poistun kotoani, poistuu elämästäni hetkeksi myös netti ja muut virikkeet, ja aivoni saavat pitää taukoa. Voin keskittyä muuhun, tai mikä parempaa, olla hetken ajattelematta mitään, vain kävellä ja ihmetellä sen todellisen maailman menoa.

Olen ollut päätökseeni pysyä kehityksestä askeleen jäljessä toistaiseksi erittäin tyytyväinen, mutta näyttäisi siltä, että tulevaisuudessa joudun itsekin hyväksymään sen, että ilman älypuhelinta voi olla jo vaikea tulla toimeen. Jatkossa mahdollinen yrittäjänä toimiminen saattaa nimittäin tarkoittaa sitä, että informaatiota pitäisi voida olla saatavilla joskus myös sen toimistohuoneen ja kodin ulkopuolellakin. En tykkää ajatuksesta, mutta ehkä asialle ei vain voi mitään – pitää seurata aikaansa. Voin vain luottaa siihen, että monilla muilla osa-alueilla vahvaksi osoittautunut itsekurini estää minua myös muuttumasta eläväksi kännykkäkuolleeksi.

Kiinalaisessakin mediassa on alettu kirjoittaa älypuhelinten mukanaan tuomista lieveilmiöistä. Jo 800 miljoonaa kiinalaista käyttää puhelintaan internetin selailuun. Näistä 300 miljoonaa omistaa 3G-älypuhelimen, ja lukema kasvaa 10 miljoonalla kuukausittain.

Hubei-provinssissa eräs nuori nainen oli kadulla kävellessään ja puhelintaan selaillessaan pudonnut tietyömonttuun ja menettänyt henkensä. Nanjingissa nuori mies oli huomaamattaan kävellyt junan eteen – hupsista! Chongqingissa erään lapsen vanhemmat olivat lahjoittaneet lapsensa koululle 40 000 yuanin edestä perinteisempiä puhelimia, aikeenaan taata lapsille terveempi kasvuympäristö. Monet vanhemmat ovat kieltäneet lapsiltaan puhelimet kokonaan (sellaisetkin vanhemmat, jotka itse eivät pääse älypuhelimestaan irti).

Näyttää siltä, että huolestuttavan moni älypuhelimen omistava tuntuu olevan sen räpläämisestä riippuvainen. Taskussa olevaa puhelinta saatetaan suorastaan pakkomielteen omaisesti vilkaista jopa minuutin välein – onko tullut viestejä, onko kukaan tykännyt jakamastani statuksesta tai kuvasta, mitä muut ovat päivittäneet… Ja vaikkei mitään uutta olisikaan, tulee silti sen pakollisen tarkistuksen jälkeen muuten vain vähän selailtua.

Tässäkö ainesta 2000-luvun uudelle pakko-oireisen häiriön muodolle?

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus! Olen kovasti kiinnostunut sosiaalisesta mediasta ja erilaisista älypuhelin sovelluksista, mutta olen huomannut että silmät ja aivot väsyvät jos yhtämittaa tuijottamassa ruutua. Samaten en pidä siitä, että mennään yhdessä kahville tai syömään, mutta pelataankin kännykällä koko ajan, kyllä tuolloin pitäisi kännykän pysyä taskussa tai laukussa.

    VastaaPoista
  2. Ja tämän kaiken luin älypuhelimellani :D se on vaan nopeampaa mennä nettiin kännykällä, kuin avata konetta muutamien asioiden zekkaamiseen. Ite olin tammikuussa pekingissä ja mua huvitti metroissa nököttävät pariskunnat, jotka ei puhunu mitään vaan näpräs puhelimiaan. Sillon aloin miettiä, et maailma alkaa pian mennä siihen ettei mitään sanota toiselle kasvotusten vaan kaikki chätätään toiselle, vaikka se ois ihan vieressä. ja onhan niitäkin kuullu, että vanhemmat laittaa lapselleen facebookissa viestiä, että ruoka on valmista, vaikka lapsi on saman katon alla :D tultiin äsken poikaystävän kanssa Prahasta kotiin. Poikaystävä oli lähtiessä ehdottanu, että ottaisin tietokoneen mukaan matkalle. En kuitenkaan ottanu, koska lomalla en haluu viettää aikaa tietokoneen ääressä. Mut loppujen lopuks...kyllä mä puhelimella datasin silti vähän väliä...

    VastaaPoista