Terveisiä kääntäjän työpajasta

Tätä kirjoittaessa seitsemäs täysi työviikko Kolme porttia -romaanikäännöksen parissa alkaa lähestyä loppuaan, ja olen saavuttanut työprojektissani puolenvälin.

Aikataulussa olen pysynyt hienosti, ja itse asiassa olen sen verran sitä edelläkin, että alun perin arvioidun viidentoista työviikon sijaan käännöksestä tullee valmista jo 13 tai 14 viikossa. Hyvä niin – kesäkuussa jää sitten enemmän aikaa rentoutumiselle (tai esimerkiksi muille töille, joita saattaakin olla jo kiikarissa) ennen kesäkuun lopulle suunniteltua Suomeen lentämistä.

Käännän nyt noin kuuden sivun päivätahdilla siten, että yksi työviikkoni käsittää neljä ja puoli työpäivää. Raakakäännöksen tuottamiseen menee tavallisesti aamupäivän verran eli neljä tuntia. Sen jälkeen tapaan Yunnanin normaaliyliopistolla opettajani, jonka kanssa keskustelemme kyseisten sivujen sisällöstä ja kielestä 90 minuutin ajan. Tunnilta saamieni eväiden myötä palaan tietokoneeni ääreen ja käytän vielä noin kaksi tuntia valmiin käännöksen muovaamiseen. Yhteensä työpäivälle tulee näin mittaa 7–8 tuntia.

Lisäksi yksi työpäivän puolikas kuluu tarkempaan perehtymiseen viikon aikana erityisiä hankaluuksia aiheuttaneisiin kohtiin sekä kirjan loppuun valmistelemani, kiinalaisten henkilöiden, paikkojen sekä kirjallisten ja muiden teoksien nimiä valottavan luettelon valmistelemiseen – Han Han viittaa teoksessaan lukemattomiin asioihin, joiden voi odottaa olevan vieraita valtaosalle suomalaisesta lukijakunnasta.

Aluksi kuuden sivun päivittäinen rupeama tuntui liian raskaalta taakalta, mutta harjoituksen myötähän taidot paranevat, ja olenkin hiljalleen ennalta päättämääni tahtiin tottunut ja siitä vähän parantanutkin. Han Hanin tyyliä mukaillen voisin verrata itseäni vaikka juoksuharrastusta aloittelevaan ihmiseen: ensimmäisten viikkojen aikana neljä kuuden kilometrin lenkkiä saattaa ottaa koville, eikä palautumiselle jää aikaa niin paljon kuin voisi toivoa. Ajan ja fyysisen kunnon paranemisen myötä rasitukseen kuitenkin hiljalleen tottuu, eikä myöhempinä viikkoina juoksemisen aikana ja sen jäljiltä ole enää yhtä väsynyt kuin alussa.

Raskaudestaan huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi) työ on ollut erittäin palkitsevaa – kyseessä on palkitsevin työ, mitä olen koskaan tehnyt. Lisäksi kääntämisen sekä päivittäisten yksityistuntien vaikutus niin suulliseen kuin kirjalliseen kiinan kielen osaamiseeni on ollut merkittävä. Uskon, että tämän 326-sivuisen käännösprojektini saavuttua päätökseensä olen valmis tuottamaan seuraavan kiina-suomi-romaanikäännökseni 99-prosenttisen itsenäisesti.

Seuraavassa näytteeksi lyhyt katkelma Kolmesta portista. Siinä päähenkilön mielitietty, fiksu ja tietenkin erittäin kaunis tyttö, josta käytetään englanninkielistä nimeä Susan, muistelee entistä opettajaansa. Katkelma on hyvä esimerkki romaanin sisällöstä, jossa otetaan vahvasti kantaa kiinalaisen koulujärjestelmän vikoihin.

”Mieleeni tuli entinen äidinkielen opettajani – hän oli nainen. Hän oli juuri valmistunut normaaliyliopistosta, ja hän oli koulumme nuorin opettaja. Hän teki minuun syvän vaikutuksen. Ensimmäisellä tunnillaan hän sanoi, että meidän ei kannattaisi lukea oppikirjoja. Sitten hän kertoi meille Gao Xiaosongista, siitä muusikosta. Hän lauloi meille laulun Nuoruus jota en kadu. Hän kertoi, ettei meidän tulisi tyytyä kokeiden läpäisemisessä vaadittavaan, kankeaan ja hyödyttömään informaatioon. Sen sijaan meidän tulisi kultivoida itseämme koulun ulkopuolellakin – vasta siten voisimme vanhempana todeta, että emme kadu nuoruudestamme mitään. Sitten hän suositteli meille Walt Whitmanin töitä, Takiji Kobayashin töitä, yhtä tietotaloutta käsittelevää teosta, sitten vielä sellaista kirjaa kuin Digitaalinen todellisuus – niin, hän suositteli monia kirjoja, vei meidät vielä kirjastoonkin. Mutta myöhemmin hänet siirrettiin muualle, koska meidän luokkamme äidinkielen arvosanat olivat koko vuoden huonoimpia. Hänen kykynsä olivat suuret, mutta hänen oppilaidensa arvosanat kehnoja. Myöhemmin rehtorimme sanoi, ettei hän sopinut opettajan ammattiin siksi, että hänen opetusmetodinsa eivät käyneet yksiin nykypäivän koulutuksen vaatimuksien kanssa, vaan hän salli koemenestyksen kustannuksella oppilaidensa keskittyä muihin asioihin. Ennen lähtöään opettaja itki katkerasti ja sanoi, että koulujärjestelmämme on kipeä. Lopuksi hän lauloi meille vielä kerran laulun Nuoruus jota en kadu. Jos totta puhutaan, Kiinan koulutusjärjestelmän heikkous ei todellakaan johdu opettajista tai koululaisista, vaan vika on järjestelmässä. Vielä tänäkin päivänä, joka kerta kun kuulen tuon laulun, mieleeni tulee tuo entinen opettajani – ihan totta.”