Tyypillisenä suomalaisena tykkään siitä, että ympärilläni asuvat ihmiset ovat hiljaa ja kunnioittavat muutenkin toisiaan, etenkin silloin, kun on jo niin myöhä illalla tai niin varhaista aamulla, että voisi olettaa jonkun naapurustossa olevan jo/vielä nukkumassa.
Kuten moni saattaa hyvin tietää, tuntuu kiinalaisilta puuttuvan tällainen rauhallisuuden kunnioittamisen ja ylläpitämisen konsepti kokonaan. Kiinalaiset ovat äänekkäitä – ehkä siksi, että he ovat tottuneet jatkuvaan mekkalaan jo kohdusta saakka? Huutaminen on tavallista, oli kyse sitten ihan tavallisesta kommunikoinnista tai oikeasta riidasta. Kiinalaiset näyttäisivät tuntevan olonsa melussa kotoisaksi.
Tällaista tuli mieleeni nykyisessä asunnossamme, joka on toki mukava siinä mielessä, että yleensä täällä on aika rauhallista – ei ole bileitä, ei juoppoja, ei äänekkäästi televisiota katsovia, kuuroja vanhuksia yläkerrassa. Yhdestä asunnosta lähtee kaksi kertaa päivässä lenkille niin ilahduttavan innokas pieni koira, että sille ei viitsi olla edes vihainen, vaikka se joka kerta ulkona innokkaasti haukkuessaan pistääkin naapurin pakun hälytyslaitteet koville – hyvä herätyskello, jos ei vielä puoli kymmeneltä aamullakaan ole saanut itseään ylös sängystä.
Naapurustossa ärsyttää vain yksi kimakan äänekäs nainen, joka poistuu kotoaan aamuvarhaisella ja palaa kotiin yleensä aika myöhään. Jos jonkun ihmisen saisi tällä asuma-alueella toivoa hiljennettävän, olisi se juuri hän.
Juuri tämän naisen kotkotuksen ärsyttävyyden vuoksi olen sortunut pieneen naapurikyttäämiseen. Työkseen nainen tekee jonkinlaista pienimuotoista kierrättämistä. Hänellä on kolmipyöräinen polkupyörä, jossa on istuimen takana pieni tavaralava. Yleensä lavalla näkyy sitä perinteistä kierrätystavaraa, kuten pahvia ja muovipulloja, mutta toisinaan hänellä on käynyt tuuri, ja saaliiksi on tullut vaikkapa hylättyä elektroniikkaa tai jonkun vanha sohva. Selvästi kaikesta kierrätettävästä saa Kiinassa jonkinlaisen hinnan.
Asuma-alueeltamme poistuessani saan usein huomata naisen päivystämässä alueen portin lähimaastossa, vilkkaan tien varrella. Hän näyttää joutilaalta jutellessaan muiden samalla asialla paikalla päivystävien kanssa, joita on aina puolisen tusinaa. Kaikilla on samanlaiset kolmipyörät, joiden eteen on kiinnitetty kylttejä, jotka ilmoittavat, mitä kukin on erikoistunut kierrättämään. Naisella näyttäisi olevan tavaraa myös myynnissä, eli hän ei pelkästään vastaanota käytettyä tavaraa, vaan näyttäisi myös kunnostavan ja myyvän sitä.
Nainen on osa suurempaa kierrätysvyyhteä. Säännöllisesti asuma-alueellemme ilmestyy pyörän satulassa ihmisiä mukanaan kaiuttimet, joista kaikuu erilaisia kuulutuksia: ”Otetaan vastaan vanhoja vaatteita!”, ”Kierrätetään rikkinäiset matkapuhelimet!” ja niin edelleen. Olen jo varannut lahjoitettavaksi kasan talvivaatetta ja muita tekstiilejä, joille ei kesällä kotiin palatessa matkalaukuista sijaa löydy. Nouto suoraan kotiovelta, kaupan päälle kiitollinen hymy!
Kaikki muukin tulee kierrätetyksi, kunhan vain vähän viitsii nähdä vaivaa. Itse kerään muovit, lasit, pahvit ja metallit yhteen isoon muovikassiin, jonka toimitan sen täyteen tultua taloyhtiön roskiksen viereen. Tunnin päästä kun vilkaisen tilannetta, voin tyytyväisenä todeta, että joku on jo ehtinyt sen käydä poimimassa parempaan talteen.
Kotitaloutemme hukkaan menevä jäte on lähes sataprosenttisesti biojätettä. Sille ei ainakaan omien tietojeni mukaan löydy kierrättäjää. Tämä on paitsi yllätys, myös suuri sääli, sillä kolme vuotta Kiinassa on opettanut sen, että kiinalaiset rakastavat jo ihan harrastuksenakin maaplänttien viljelyä, oli kyseessä sitten kuinka pieni pinta-ala hyvänsä.
Kierrätys siis näyttäisi täällä toimivan. Kuitenkin se, että siitä huolehtiminen lankeaa roskiksia tonkivan köyhän väestön harteille, epäilyttää. Sijoittaako julkinen sektori koskaan systeemin kehittämiseen, jos epätoivoiset köyhät kuitenkin hoitavat hommat ilmaiseksi? Oppivatko keskivertokansalaiset tällaisissa olosuhteissa koskaan aktiivisiksi, ympäristötietoisiksi kierrättäjiksi? Miten 1 300 miljoonan ihmisen alati kasvavan jätemäärän kanssa voidaan onnistua?
Mutta palataanpa näiden pohdintojen jälkeen vielä siihen kälättävään naiseen. Hänen miehellään on ihan hyvännäköinen paku – se, jonka hälytysjärjestelmä on niin herkkä, että koiran haukunta tai joskus naisen puheäänikin (!) saa sen ulvomaan. Heillä on myös pieni, ala-asteikäinen poika. Pakusta päättelen sen verran, että perheen ei tarvitse ainakaan ihan liikoja murehtia ruoan saamisesta pöytään. Perheen äidin työstä voi kuitenkin päätellä, että jokainen ylimääräinen yuani, jonka hän pystyy touhuillaan ansaitsemaan, on tervetullut.
Eräänä yönä heräsin siihen, kuinka äiti kuritti poikaansa fyysisesti. Varmaankin poika sai jonkinlaisesta vitsasta. Poika huusi pitkään ja kovaa, ja koska unesta ei tilanteen vuoksi ollut tietoakaan, aloin pohtia asiaa enemmänkin.
Satikuti johtui hyvin todennäköisesti riittämättömästä koulumenestyksestä. Tällaisissa perheissä, missä raha ja sen mukanaan tuoma turvallisuudentunne on jatkuvasti kortilla, saattaa lapseen kohdistua kohtuuttomia paineita: koulussa on yksinkertaisesti pakko pärjätä hyvin. Vanhemmat saattavat maksaa ylimääräistä siitä, että lapsi pääsee tavallista parempaan opinahjoon. Lapsessa lepää toivo siitä, että vanhempien ei kenties ihan koko loppuelämäänsä tarvitsisi elää kädestä suuhun, toisten pois heittämiä tavaroita kierrättäen.
Kun lapsi ei pärjää koulussa, saattaa se aiheuttaa vanhemmissa suurta turhautumista, joka sitten manifestoituu vaikkapa sen vitsan muodossa. Mikä lienee paineiden ja selkäsaunan uhkan vaikutus lapsen opiskelumotivaatioon? Lannistuuko lapsi entisestään, vai tuleeko hänestä entistä päättäväisempi koulupoika, jonka tulevaisuus kenties on valoisa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti