Satunnaisia elämästä

Tässä kaksi ”päiväkirjamerkintää”. Mikä Raunon elämässä onkaan viime viikkoina ollut pinnalla?

Uroteko!

Monet joutuvat Kiinassa varkauden uhriksi, joko varomattomuuttaan tai varovaisuudestaan huolimatta. Itseltäni varastettiin kerran maastopyörä, mutta muuten olen onnistunut pitämään esimerkiksi lompakkoni ja matkapuhelimeni aina varkaiden likaisten näppien ulottumattomissa. Olen kuitenkin huomannut, että varovaisuudestani huolimatta olen silti toisinaan huolimaton. Onkin ihme, että kahteen vuoteen minulta ei ole varastettu mitään.

Eräänä iltapäivänä sain hyvän muistutuksen varkaiden olemassaolosta. Pyöräillessäni kotiin saavuin pyöräkaistan ruuhkaan, joka oli alkanut hiljalleen liikkua eteenpäin liikennevalojen vaihduttua juuri vihreiksi. Edessäni nuori nainen ajoi skootterilla nappikuulokkeet korvillaan. Ensin näytti siltä, että joku – varmaan hänen poikaystävänsä, mietin – yritti hypätä naisen kyytiin. Touhu kuitenkin näytti jotenkin epäilyttävältä, ja pian tajusinkin, että taskuvarashan se siinä juoksee naisen taskusta tyrkyllä olevaa älypuhelinta hapuillen.

Varas nappasi puhelimen, ja minä huusin vaistomaisesti heti, että ”VARAS!” Nainen pysähtyi reilun kymmenen metrin päähän ja minä pysähdyin jalkakäytävän puolelle paenneen varkaan kohdalle, koko kevyen liikenteen väylän tukkien (ja tietysti kärsimätöntä tööttäilyä aiheuttaen). Adrenaliini alkoi virrata osoitellessani varkaaseen päin ja varmistamalla, ettei kenellekään tullut epäselväksi, mikä oli tilanne.

Jostain syystä varas ei lähtenyt juoksemaan pakoon. Sen sijaan hän katsoi minuun jotenkin epätoivoinen ilme kasvoillaan. Ilmeestä huolimatta pelkäsin hieman, että ehkä mies saattaisi käydä kimppuuni. Sitten kävi oudosti: hän ojensikin yllättäen älypuhelimen minulle ja lähti kävelemään pois paikalta. Annoin puhelimen takaisin omistajalleen, joka kiitteli vuolaasti ja jatkoi sitten matkaansa. Varas oli edelleen näköpiirissäni, kuikuillen hermostuneesti minuun päin samalla, kun juttelin liikennettä ohjanneelle poliisille tilanteesta. Valitettavasti liikennepoliisi ei voinut jättää varsinaista hommaansa ja lähteä satunnaisen taskuvarkaan perään, ja tilanne jäi siihen.

Jälkikäteen mieleeni tuli sellainen ajatus, että tällaisissa tilanteissa valitettavan usein kiinalaisia ei voisi vähempää kiinnostaa moinen ”muiden asioihin sekaantuminen”. Itsekin tunsin jostain käsittämättömästä syystä hetken syyllisyyttä kasvonsa menettäneen varkaan puolesta – ehkä juuri siksi, että Kiinassa näin pienestä ei pitäisi nostaa mekkalaa? Oli ikään kuin nuoren naisen oma syy, että oli jättänyt kännykän niin helposti varastettavaksi? Jälkikäteen syyllisyys vaihtui kuitenkin ylpeydeksi siitä tiedosta, että vääryyden nähdessäni en epäröi puuttua tilanteeseen.

Epätoivoista yrittämistä!

Lähetin Han Han -käännösprojektiani varten apurahahakemuksia yhteensä viidelle eri taholle – tuloksetta. Maailma ei tähän sentään kaatunut, sillä sovimme lopulta kustantajan kanssa pienestä palkkiosta, joka Kiinan alhaisen hintatason huomioon ottaen kelpaa ihan hyvin. Ymmärrän hyvin sen, että aloittelevan kääntäjän tuottama suomennos toistaiseksi tuntemattoman kiinalaiskirjailijan romaanista on kustantajalle riski, ja painoksestakin tulee luultavasti pieni. Tämän työni tarkoitus onkin saada ”jalkani oven väliin” – jos (ja kun) teen hyvää työtä, poikii matalapalkkainen ahkeruuteni tulevaisuudessa varmasti uusia, toivottavasti hieman leveämmän leivän pöytään tuovia projekteja.

Turhaa katkeruutta vältellen haluan apurahojen hakemista ihmetellä jonkin verran. Tiedän, että hakijoita on aina liikaa siihen nähden, kuinka monille apurahoja lopulta myönnetään. Silti suhtauduin aavistuksen luottavaisesti siihen, että jossain vaiheessa tärppäisi. Näin muun muassa siksi, että:

(a) käännän suoraan ilman välikieliä kiinan kielestä, josta kääntäminen on Suomessa vielä melkein olematonta;

(b) työni tutustuttaa suomalaisia Kiinaan, joka saattaa hyvinkin olla 2000-luvun valtias ja siten monessa suhteessa valtio, jonka kielen ja kulttuurin tuntemisen tärkeys tulee alati korostumaan;

(c) olin apurahoja hakiessani jo löytänyt työlleni kustantajan, joten apurahat eivät mitenkään voisi mennä hukkaan; ja

(d) hakemani apurahan määrä oli verrattain pieni

Apurahapäätöksiin vaikuttavista tekijöistä lukiessa pomppaa silmille yksi kohta, joka ei lupaa hyvää aloittelevalle kääntäjälle: päätöksenteossa otetaan tavallisesti huomioon hakijan aikaisempi taiteellinen toiminta. Tämäkin on ymmärrettävää, onhan näyttönsä jo antanut hakija luotettavampi kuin sellainen, josta kukaan ei tiedä oikeastaan mitään. Minäkin voisin varsin hyvin olla todellisuudessa ihan paska kääntäjä.

Silti mieleeni tulee väkisinkin aloittelevan kääntäjän (tai kenen tahansa taiteilijan) noidankehä: Apurahaa ei tipu, jos et ole aikaisemmin kirjallisuutta kääntänyt. Toisaalta ensimmäisten romaanikäännöksien tuottaminen ei käy noin vain, jos hommassa ei ole rahaa mukana. Esimerkiksi itseltäni uppoaa tämän 327-sivuisen kiinankielisen romaanin suomentamiseen 15 työviikkoa. Onneksi asun Kiinassa, missä elämisen kustannukset ovat pienet – muuten tämä urani kannalta kenties tärkein yksittäinen projekti olisi tuomittu keskeneräisten haaveiden limboon.