Pakopaikaksi löysimme paikallisen, ruotsalaisvetoisen taideinstituutin omistaman ”vierasasunnon”, viehättävän, kolme huonetta ja keittiön käsittävän tilan, joka kuulemamme mukaan on valtaosan vuodesta tyhjillään.
Meillä on siis kihlattuni kanssa viimein oma, yhteinen tila, jossa viihtyä, suurimman osan ajasta vieläpä ihan kahdestaan.
Ajatus satunnaisista vieraista asioita sotkemassa voisi helposti saada meidät nyrpistämään neniämme. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että mahdolliset vierailijat ovat suurella todennäköisyydellä ruotsalaisia, ja heidän vierailunsa olisivat kestoltaan korkeintaan muutaman päivän mittaisia. Koska meillä molemmilla muutenkin jo ennestään on sangen lämpimät suhteet moniin ruotsalaisiin, emme näe mitään ongelmaa siinä, vaikka asunnossa välillä vipinää olisikin. Kunhan se vipinä vain ei ole valkovenäläistä, on kaikki hyvin.
Kun tänään nousin sängystäni ja sen jälkeen keittiössä kihlattuni kanssa valmistelin aamiaista ja aamukahvia, tunsin itseni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rentoutuneeksi siinä tilassa, missä asun. Ja mikä voisikaan olla tärkeämpää? Oloni on nyt ihanan rauhallinen.
Vaikka edellisessäkin asunnossa oli etunsa (muut kämppikset olivat loistotyyppejä, vuokra oli alhainen, syyskuussa Kiinaan saapuessamme asunnonhaun kanssa oli viisumiasioiden vuoksi kiire ja tämän löytyminen heti oli helpotus), en nyt voi olla hieman pohtimatta sitä, miksi odotimme niin pitkään ennen maisemanvaihtoa.
Kiina-blogi pistää nyt yhtä pienemmän vaihteen silmään, mikä tarkoittaa sitä, että jatkossa uusia päivityksiä on tarkoitus entisen kolmen päivän jaksottelun sijaan julkaista neljän päivän välein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti