Kovan paineen alla

Noin vuosi sitten kuulin ensi kertaa kiinan kielen uudissanasta 啃老族 (kěn lǎo zú). Kirjaimellisesti ”vanhempiaan nakertavien ihmisryhmää” tarkoittavalla sanalla viitataan sellaisiin nuoremman sukupolven edustajiin, jotka aikuisiälläkin ovat toimeen tullakseen vielä taloudellisesti riippuvaisia vanhemmistaan.

Xiao eli vanhempien kunnioitus
on erityisen tärkeä konsepti
kiinalaisessa kulttuurissa.

Taannoin huomioni kiinnittyi lehtiartikkeliin, jossa yllä mainitun termin kaksi ensimmäistä merkkiä olikin käännetty toisin päin. 老啃族 (lǎo kěn zú) viittaa sellaiseen nuorempaan väkeen, jota puolestaan vanhemmat ”nakertavat”. Seuraavassa tiivistelmä lukemani artikkelin sisällöstä.

Luo Feng on kotoisin Guangxi-provinssista. Hän työskentelee Guangzhoussa, ja on hiljattain päättänyt kerätä rohkeutensa ja viimein ”kertoa vaimolleen kaiken”.

Tuleva tunnustus liittyy puhelinsoittoon, jonka Luo Feng oli viikkoa aikaisemmin saanut maaseudulla asuvalta isältään. Isä oli päättänyt, että oli tullut aika rakentaa perheelle uusi talo. Lähistöllä asuvat sukulaiset ja läheiset ystävät olivat jo lupautuneet auttamaan rakennushommissa. Muihin kuluihin tarvittaisiin reilut 100 000 yuania.

Vastuun 100 000 yuanin hommaamisesta olisi tarkoitus langeta Luo Fengin harteille. Luo Feng ja hänen vaimonsa eivät ole korkeatuloisia. Lisäksi he ovat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa, joten rahalle olisi ihan riittävästi tarvetta jo pariskunnan omasta puolestakin. Isäukko on kuitenkin vanha ja köyhä, joten tällaiseen pyyntöön ei ole kaupunkiin muuttaneen pojan sopivaa vastata kieltävästi.

Luo Feng lupasi isälleen, että rahat olisivat kasassa vuoden loppuun mennessä. Hänellä on säästössä parikymmentä tuhatta, ja laittamalla sivuun koko vuoden tulonsa (7 000 – 8 000 yuania kuussa) olisi mahdollista saada koko tarvittava summa kasaan. Valitettavasti se tarkoittaisi kuitenkin sitä, että taloudellinen vastuu oman perheen toimeentulosta kallistuisi 100-prosenttisesti vaimon harteille. Siksi asiasta kertominen on tuntunut erityisen vaikealta.

Mikäli köyhällä maalaisperheellä on jälkeläinen kaupungissa töissä, tarkoittaa se käytännössä sitä, että tuolla jälkeläisellä ei ole mitään oikeutta valittaa siitä, kuinka kovaa elämä on. Valittaminen vain lisäisi kotiseudulla elävän perheen henkisiä paineita entisestään. Kaupunkiin lähteneen lapsen tulee näyttää, että hän on vahva ja pystyy mihin vain – oli tilanne todellisuudessa millainen hyvänsä.

Perinteiseen maaseutukulttuuriin kuuluu myös se, että vanhempiensa lisäksi aikuisten on oltava valmis ottamaan huomioon paitsi sukulaisensa, joissain tapauksissa myös koko kyläyhteisön asiat. Joskus pitää korjata tie, toisinaan huoltaa siltaa, sitten remontoida kylän rapistumaan päässyttä temppeliä.

Vanhemmat sukupolvet elävät yhä kulttuurissa, jossa yhteisön tarpeet asetetaan yksilön tarpeiden yläpuolelle. Molemminpuolisella auttamisella pidetään yllä elintärkeitä ihmissuhdeverkostoja. Valitettavasti kulut näiden suhteiden ylläpitämisestä lankeavat usein sen kontolle, jolla on (tai jolla odotetaan olevan) eniten maksukykyä.

Monella 80-luvulla jälkeläisensä maailmaan saattaneella parilla ei ole koskaan ollut kunnollista vakuutusta. Sellaisessa tilanteessa lapsesta odotetaan vakuutuksen tuojaa. Jos lapsi on lähtenyt kaupunkiin ja päätynyt edes kohtuullisiin hommiin, on hän perheelleen suuri ylpeydenaihe. Ylpeyden mukana saa kaupan päälle kovat odotukset.

Vanhemmat kasvattivat lapsensa kovalla työllä yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi, ja kiinalaisessa kulttuurissa lapsen odotetaan maksavan tuon kovan työn takaisin, erityisesti siinä vaiheessa, kun vanhemmat alkavat käydä liian iäkkäiksi kyetäkseen elättämään itse itsensä. Tämä on olennainen osa käsitettä 孝 (xiào), vanhempien kunnioittaminen, joka on yksi neljästä konfutselaisesta velvoitteesta.

Aihetta käsittelevän tekstin julkaisi alun perin 《南风窗》. Tämä blogiteksti pohjautuu 《文摘周报》-lehden editoimaan, 7. helmikuuta julkaisemaan versioon artikkelista.