maanantai 21. tammikuuta 2013

Yuanyang – riisiterassipeltojen pauloissa


Jianshuin ja pääskysten luolan jälkeen Yunnan-matkasarjan toisessa osassa vieraillaan Yuanyangissa, joka tunnetaan upeista, rinteisiin rakennetuista riisiterassipelloistaan.

Yuanyangin (元阳) riisiterassit (梯田) ovat yksi Yunnan-provinssin halutuimmista matkakohteista. Hani-viljelijöiden rinteisiin kehittelemä viljelysala on maankäyttöä nokkelimmillaan – ja näteimmillään. Kuulemani mukaan terassien kauneuden toi ulkomaailman tietoisuuteen vasta 90-luvulla eräs paikalle osunut ranskalainen valokuvaaja. Voin vain kuvitella, kuinka hänen ottamansa kuvat menivät lännessä kuin kuumille kiville.

Bussimatka Jianshuista Yuanyangiin ei periaatteessa vie montaa tuntia, mutta meillä ei kuitenkaan ollut tuuria matkassa. Pian bussin startattua nukahdin, ja hereille havahduttuani sain kuulla, että aikansa ajeltuaan oli bussi jostain syystä palannut lähtöasemalleen – emme siis olleet edenneet tunnin aikana juuri minnekään. Tämän alkusähläyksen jälkeen matka eteni lupaavasti, mutta vain hetken: eräällä punnitusasemalla poliisi pyysi kuskia nousemaan bussista, ja seuraavat puolitoista tuntia kuluivat odotellessa ja ihmetellessä.

Pääsimme lopulta Yuanyangin keskustaan Nanshaan (南沙), jossa piti vielä hypätä ”leipäautoon” eli pakun kokoiseen minibussiin. Se kuljetti meidät ripeästi yhä ylemmäs määränpäähämme, pieneen mutta eloisaan Xinjie-kylään (新街). Päästyämme perille oli jo pimeä, mutta majapaikka löytyi onneksi vaivatta, samoin kuin tyydyttävä valikoima ravintoloita. Illalla kylän torilla tanssittiin pitkissä letkoissa, seurattiin akrobatiaesityksiä ja poseerattiin kamelin (!) kanssa.

Kuten odottaa saattaa, ovat riisiterassit kauneimmillaan auringonnousun ja -laskun aikaan. Tammikuussa sää on kuitenkin niin sumuinen, että meitä kehotettiin ihan suosiolla lepäämään auringonnousun ohitse. Niinpä verkkaisen aamuheräilyn ja aamiaisen jälkeen saavuimme yhdeksän maissa ensimmäiseen, Duoyishu-nimeä kantavaan kohteeseen. Maisemat olivat silloin turhauttavan sumuiset, ja hetken mietin, että kävikö minulle taas näin, pitääkö tännekin tulla joskus paremmalla ajalla uudestaan…

Aurinko kuitenkin osoitti mahtinsa ja alkoi tehokkaasti hälventää sumupilveä kuvaajien iloksi. Räpsin maisemista paljon kuvia, mutta tajusin hyvin pian, etteivät kuvani näytä tekevän riisiterasseille oikeutta. Niinpä välillä tuntuikin järkevältä ajatukselta katkaista kamerasta virta, siirtää se laukkuun ja vain katsella ja ihmetellä Hani-viljelijöiden aikaansaannoksia. Joitain näytteitä jäi sentään blogissakin jaettavaksi [kuvia poistettu jälkikäteen]:




Koska yksityiskyyteihin ei ollut varaa, suoritimme valtaosan välimatkoista leipäautojen ohella jalkaisin. Päivä oli raskas, mutta ylimääräisen vaivan arvoinen. Saimme nimittäin pysähdellä lukemattomia kertoja ihailemaan sellaisiakin piilotettuja maisemia, joita alueen turistikartat eivät viitsi mainita. Kaukaisuudessa siinsi melkein koko ajan sumupilvien yläpuolelta kurkistava vuori samalla, kun enemmän tai vähemmän hyväntuuliset, värikkäisiin kansallisasuihinsa sonnustautuneet Hani-naiset värittivät matkaamme.

 



Olimme suunnitelleet auringonlaskupaikaksi Bada-nimistä tähystysspottia, mutta se osoittautui liiallisen sumun ja monien terassien vedettömyyden vuoksi melko mitäänsanomattomaksi. Onneksi aikaa oli vielä jäljellä: jatkoimme kävelyä vielä tunnin verran ennen kuin hyppäsimme bussiin, joka kuljetti meidät ehdottomasti upeimpaan kohteeseen, Laohuzuihin eli ”tiikerin suuhun”. Siellä maisemia sai ihailla hyvin korkealta käsin, ja sinne terassipeltoja on rakennettu kaikkein silmiä hivelevin määrä.


Pääsylipun hinta on sata yuania (kiinalaisella opiskelijakortilla lipun saa puoleen hintaan), ja sillä irtoaa pääsy yllä mainittuihin kolmeen kohteeseen kuvaajia varten rakennetuille, hyvällä säällä ehdottomasti rahan arvoisille tasanteille sekä jonkinlaiseen vähemmistökylään, joka tällä kertaa jäi kuitenkin meiltä näkemättä.

Yuanyang varmaankin elää turismista, ja siksi oli ikävä kuulla, että korkeasta pääsymaksusta ei paikallisten yhteisöjen taskuun irtoa feniäkään: ilmeisesti rahat kilahtavat jonkin kunmingilaisen yhtiön kirstuun. Paikallista taloutta pääsee kuitenkin ihan mukavasti tukemaan normaalillakin kuluttamisella, ja kun ottaa huomioon ne hurjat määrät matkailijoita, joita pienessä Yuanyangissa vuosittain vierailee, eivät paikalliset varmasti joudu kärvistelemään pelkillä riisin myynnistä saamillaan tuloilla.

3 kommenttia:

  1. Morjens Rauno ...

    Ja terveisiä Somerolta.. olipa kiva löytää blogisi, oma kiinnostus kiinan kieleen on vasta alussa.

    Noista riisipelloista on kyllä maailmalla aika hyvin kuvia joten dont worry:)

    Muistappa kirjoitella lisää vaikka kyllä tässä aika kuluu rattoisasti vanhempienkin juttujen kanssa...

    T:Vesa

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia, Vesa! Nyt kun tässä on tullut nelisen vuotta säännöllisesti kirjoiteltua niin eipä taida jatkossakaan unohtua. ;) Lykkyä kielen opiskeluun!

    VastaaPoista
  3. Inspiroiva blogi! Joskus on päästävä tuonne valokuvaamaan, on niin upeat maisemat. Kiitos kun olet jättänyt vanhemmatkin jutut nähtäville :)

    - Maria
    http://tinytrek.blogspot.com

    VastaaPoista