keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Matkan varrelta


Tässä vielä kommentteja asioista, joista tammikuun alun reissun aikana kirjoitin muistiinpanoja mutta joiden sisällyttäminen itse matkateksteihin olisi suotta kuormittanut kuvauksia.

Kustannukset nousussa

Tämän reissun aikana tuli viimeistään selväksi se, että esimerkiksi bussimatkojen ja pääsylippujen hinnat tuntuvat täällä olevan jatkuvassa, vieläpä melko jyrkässä nousussa.

Parin vuoden takainen Lonely Planet -painos saattaa kertoa, että sisäänpääsy johonkin kohteeseen maksaa 50 yuania, mutta lippuluukulle päästyäsi saatkin huomata, että hinta on pompannut sataan yuaniin. Kiinassa matkustellessa kannattaakin tarkistaa ennen matkaa niin monta yksityiskohtaa kuin pystyy (siis muutakin kuin hintoja), ja vielä itse kohdepaikoissa kysellä varmuuden vuoksi kaikista mahdollisista lähteistä lisätietoja.

Lonely Planetin kaltaisten opaskirjojen vanhentuneisuus voi yllättää myös positiivisesti. Yunnanissa olen saanut huomata, että useiden kaupunkien välisten matka-aikojen kohdalla on tapahtunut suuria muutoksia. Esimerkiksi 4½-tuntiseksi arvioitu ajomatka Yuanyangista Lüchun-nimiseen paikkaan kesti nyt vain pari tuntia; matka sujui joutuisasti, koska kaupunkien välille on rakennettu uusi maantie. Komealla tiellä voinee selittää myös bussilippujen hintojen nousua.

Liikenneturvallisuutta (?!?!)

Bannassa huomasin hämmentäviä, liikenneturvallisuuteen liittyviä ilmiöitä, joihin en aikaisemmin ollut Kiinassa ehtinyt törmätä.

Äärimmilleen pakattuihin busseihin tottuneena oli mielenkiintoista huomata, että yksikään bussi- tai taksikuski ei suostunut ylittämään sitä kapasiteettia, joka auton kyljessä oli ilmoitettu. Niinpä tilaa oli aina reilusti, ehkä liikaakin.

Bannassa on käytössä myös jonkinlainen pistesysteemi: erilaisista rikkeistä saa eri määrän pisteitä, ja kun tietyssä ajassa pisteitä ehtii kerätä riittävästi, saa ajokorttinsa hyllylle. Tällainen systeemi on varmaankin Kiinassa jo melko yleinen, joten jos joku lukijoista tietää tarkemmin niin kommentteja arvostetaan – jo systeemin nimi kiinaksi auttaisi.

Taksien takapenkeiltä ei sentään vielä löytynyt turvavöitä, mutta mikäli bussit oli vöillä varustettu, piti niitä myös käyttää. Kerran pieneen bussiimme astui herttainen, mikrofoniin puhuva nainen, joka kiinnitti vyöt puolestamme samalla turvallisuuden tärkeydestä mikkiinsä kailottaen. Linja-autoaseman portilla poikkesi autossa vielä poliisi, joka tarkisti, että vyöt ovat varmasti kiinni; lisäksi hän vilkaisi jauhesammuttimia ja potki lattialla lojuneet muovipullot bussista ulos. "Melkoista meininkiä", mietin.

Auttamisen iloa ja itseluottamusta

Olen nykyisin sangen itsevarma kirjoitetun kiinan taidoistani, mutta Kiinassa asuessani en koskaan ole nähnyt riittävästi vaivaa hankkiutuakseni ihanteelliseen, mahdollisimman kiinalaiseen kieliympäristöön. Kiinnostavimmat ystävät ovat aina olleet muita ulkomaalaisia, ja heidän kanssaan kommunikoidaan tavallisesti englanniksi. Toisinaan taas oma, varovainen luonne tekee tepposia, eikä kiinalaisia kohdatessaan välttämättä edes huvita jutella.

Tälläkin matkalla puhuin 99-prosenttisesti suomea tai englantia, mutta erona normaaliarkeen oli se, että seuralaiseni lähes poikkeuksetta eivät osanneet kiinaa juuri ollenkaan. Niinpä minun (toisinaan raskaalta tuntunut) tehtäväni oli aina kysellä, selvitellä, neuvotella, valittaa ja niin edelleen. Välillä otin roolistani stressiä, eikä aina tehnyt esimerkiksi mieli kääntää uteliaille matkatovereilleni joka ikistä kiinalaisten suusta tullutta lausetta.

Stressille toi onneksi vastapainoa monenlaisesta jelpistä koitunut auttamisen ilo. Tuntui hyvältä vastaanottaa iloinen hymy, kun olin auttanut stressaantunutta ensin ostamaan lentolipun ja sitten varmistamaan sen aitouden, neuvonut hämmentynyttä tilaamaan ravintolassa edes suhteellisen syötävää ruokaa tai selvittänyt turhautuneen puolesta linja-autoasemalla, kuinka hän pääsisi määränpäähänsä.

Vaikka käytinkin suurimman osan matka-ajasta ihan muita kieliä kuin kiinaa, olen saanut matkan päättymisen jälkeisinä aikoina ilokseni huomata, että itseluottamus puhutun kiinan puolella on jälleen saanut kaivatun boostin (aikuisen kielenopiskelijan itseluottamus on melko ailahteleva kaveri). Puhuminen on sujunut nyt niin hienosti, että tekisi melkein mieli lähteä uuteen reissuun ihan vain siksi, että pääsisi taas kyselemään, selvittelemään, neuvottelemaan ja valittamaan!

2 kommenttia:

  1. Hei, ei ihan hirveasti auta, mutta muistaakseni tuttu kiinalainen sanoi, etta punaisia pain ajaminen olisi 6 pinnaa. Sen kylla jo ehdin unohtaa, etta monestako pinnasta menee kortti jaahylle. Pitaapa kysella!

    VastaaPoista
  2. Mä kuulin että kaksitoista pinnaa olisi kahdelle vuodelle varattu.

    VastaaPoista