lauantai 15. lokakuuta 2011

Yksityisyydestä ja kasvoista

Rakas päiväkirja…*

Muutin kotoa lähes kymmenen vuotta sitten, kesällä 2002. Ensimmäinen oma kotini sijaitsi Englannissa, missä työskentelin hotellissa ja asuin hotellin staff housessa muiden ulkomaalaisten kanssa. Puolen vuoden ajan jaoin pienehkön huoneen kahden työkaverin kanssa, ja hauskaa oli. En koskaan tullut edes ajatelleeksi vaihtoehtoja tuolle asumismuodolle, sillä staff house oli meille käytännössä ilmainen, oikeutus naurettavan pienelle tuntipalkalle.

Vuosi 2003 vierähti asepalveluksen merkeissä, ja silloin tupa jaettiin kahdentoista hengen kesken. Vaihtoehtoja tuvalle ei tietenkään ollut, joten asumismuotoon sopeuduttiin ja tuvan tunnelmasta opittiin jopa pitämään.

Armeijan jälkeen olen asunut joko omillani tai parisuhteen kanssa, ja asunto on aina vuokrattu yksityisiltä markkinoilta. Täällä minut kuitenkin laitettiin kuun vaihteessa pitkästä aikaa asumaan kahden hengen opiskelijahuoneeseen, ranskalaisen opiskelijan kanssa (stipendi kattaa asumisen kahden hengen huoneessa). Ensimmäinen viikko sujui mainiosti, sillä hän oli koko lomaviikon matkoilla. Hänen palattuaan ei kuitenkaan mennyt montaa päivää ennen kuin tajusin, että tarvitsen yksityisyyttä selviytyäkseni.

Tulin hyvin juttuun ranskalaisen kanssa, mutta hänellä oli paljon tapoja, jotka eivät millään sopineet yhteen omieni kanssa. Hän tupakoi paljon, yleensä huoneessa ikkunan vieressä, mutta usein myös työpöytänsä ääressä, ihan kuin kotonaan. Hänen pöydällään lepäsi kaksi kaiutinta ja muhkea subwoofer, joilla hän tykkäsi kuunnella musiikkia sangen kovaäänisesti. Yhden kokonaisen illan sain opiskeluni ohessa kuunnella hänen höröttämistään jollekin brittisarjalle. Mietin päässäni, että kuulokkeiden käyttö olisi ollut soveliasta, sen olisi pitänyt olla selvää huomauttamattakin.

Aamuisin hän heräsi seitsemältä, joten en itse pystynyt nukkumaan kahdeksaan asti, vaikka kuinka olisin halunnut. Illalla nukkumaan mennessäni hän katseli vielä sarjaansa, ja myöhemmin huoneessa tuli vielä käymään hänen kavereitaan. Seuraavana aamuna marssin ulkomaalaisten opiskelijoiden toimistoon ja pyysin oman huoneen. Nyt maksan yksityisyydestä 600 yuania kuussa, eikä olo tästä voisi paremmaksi muuttua!

Yllä mainitsemani ”ongelmat” ovat kaikki sellaisia, jotka eivät olisi minua häirinneet parikymppisenä. Nuorempana oman ikäiseltä kämppikseltä saa tukea muuttuneessa, jännittävässä ja joskus jopa pelottavassa elämäntilanteessa. Kämppiksen kanssa päädytään moniin rientoihin yhdessä, ja vuoden kuluttua kahden ihmisen välille on usein kehittynyt vahva side. Yksityisyydelle ei ole ehkä tarvetta, kun on juuri päästy pois kotoa tai ainakin kotimaasta, ja mielessä on paljon muutakin kuin se ahertaminen. Ja majoitukseen ollaan tyytyväisiä jos siitä ei tarvitse maksaa.

Itse olen kuitenkin jo ulkomaille muuttoni kokenut (tämä on neljäs kertani lukion jälkeen), ja riennoissakin on tullut ravattua yhden nuoruuden edestä. Nyt haluan yksityisyyttä ja toisaalta mahdollisuuden valita itse, kenen seurassa (jos kenenkään) aikani vietän.

Yllä mainitsemani ”ongelmat” ovat myös sellaisia, joista olisin ihan hyvin voinut kämppikselleni puhua – aikuiselta ihmiseltä yleensä odotetaan kykyä hoitaa ongelmia puhumalla, ei ostamalla itseään niistä irti niin kuin nyt osittain tein. Jostain syystä en kuitenkaan vaivautunut edes yrittämään. Tiedän, että olen yksi niistä harvoista, jotka luonteensa vuoksi eivät yksinkertaisesti pysty nauttimaan olostaan, jos oman asuinympäristönsä tapahtumia ei voi kontrolloida. Eli vaikka ranskalainen polttaisikin savukkeensa ulkona, käyttäisi kuulokkeita ja nukkuisi täsmälleen samoina kellonaikoina kuin minä, olisin varmaan joka tapauksessa alkanut pian janota yksityisyyttä.

Ehkä passiivisuudessani oli kyse kasvojen säilyttämisestä, tuosta niin kiinalaisesta ilmiöstä. Toisaalta en halunnut menettää omia kasvojani olemalla tylsä, nalkuttava huonetoveri, jolle kaikki on häiritsevää ja joka haluaa kaiket päivät opiskella rauhallisessa ja siistissä huoneessa. Toisaalta saatoin myös haluta säästää ranskalaisen kasvot, sillä vauhtiin päästyäni sanon ihmisille yleensä asiat hyvin suoraan, mikäli en heidän käytöksestään tai toiminnastaan perusta. Olisin saanut hänet tietoiseksi omasta välinpitämättömyydestään.

Joka tapauksessa olen nyt saanut uuden huoneeni siivotuksi ja järjestykseen, ja olo on äärimmäisen rentoutunut. Haluan nyt tehdä tästä huoneesta itseni näköisen, luoda väriä geneeristen, pyökinväristen huonekalujen keskelle. Kiinnittää seinille kuvia jotka kertovat, että minä asun täällä. Hankkia pieniä arjen käyttöesineitä, jotka tekevät elämästä hieman mukavampaa. Se tarkoittaa pienoista tuhlausta, mutta pidän mielessä sen, että hankkimani tavarat ovat todennäköisesti käytössäni useammankin vuoden, sillä Suomeen en ole vielä tämän vuoden jälkeen palaamassa. Yritän tehdä huoneesta sellaisen, jossa kelpaa paitsi keskittyä olennaiseen, myös ottaa rennosti.



* Rakas päiväkirja -alkuiset tekstit sisältävät enemmän päiväkirjatyyppistä materiaalia, enkä yhtään oleta, että ne kiinnostaisivat kaikkia lukijoita. Pääasia että iskä tietää, missä mennään.

P.S. Iskä, 600 yuania kuussa ei ole paljon, ei tarvitse kysellä että riittääkö nyt varmasti rahat.

2 kommenttia:

  1. Vammalassako tuollaisia nuoria miehia kasvaa???Vanhempasi voivat olla tosi ylpeita sinunlaisestasi pojasta:-) Terveisia vaan heille!
    En voi muuta kuin ihmetella tuon ranskalaisen kaytostapoja, huh-huh !!! Sait hienosti asiasi jarjestykseen ja voit nauttia elamastasi siella...Olen tosi iloinen ja ylpea, etta olen saanut tutustua sinuun...

    terkuin Tuula

    VastaaPoista