maanantai 3. lokakuuta 2011

自己人

Rakas päiväkirja,

Jinhuaan saavuttuani olen alkanut käydä iltaisin venäläisen kaverini kanssa treenaamassa läheisessä puistossa, joka on täynnä samanlaisia, Kiinassa valmistettuja jumppalaitteita kuin mitä esimerkiksi Tampereelta löytyy kaupungin keskustastakin. Paikalla on yleensä paljon kiinalaisia perheenäitejä lapsineen, ja molemminpuolisesta uteliaisuudesta johtuen päädymme usein juttusille heidän kanssaan. Olenkin puolivakavissani vitsaillut kaverilleni, että tuossa puistossa luodaan vielä tärkeitä suhteita – ehkä joku lapsista tarvitsee englannin yksityisopetusta, hyvää tuntikorvausta vastaan tietysti.

Kuultuaan maastopyöräilyharrastuksestani eräs naisista halusi ehdottomasti ottaa minut mukaansa paikallisen polkupyöräkerhon viikonloppureissulle. Lauantai-iltaan mennessä en ollut hänestä mitään kuullut, mutta sunnuntaiaamuna seitsemän jälkeen puhelimeni pirahti: nähdään 20 minuutin kuluttua puistossa, lähdetään pyöräilemään! Vaikka olin väsymyksen ja nälän vuoksi vastahakoinen, onnistui hän pian taivuttelemaan minut lähtemään. Niinpä keräsin nopeasti kamppeeni ja lähdin unenpöpperöisenä huristelemaan kohti puistoa.

Pyöräilimme paikalliselle Giant-myymälälle, jossa olin aikaisemmin kuluneella viikolla käynyt ostoksilla, jotta vastaisuudessa olisin pidemmillä pyöräreissuilla varautunut teknisiin ongelmiin. Paikalla oli parikymmentä aamuverryttelyään suorittavaa kiinalaista, pääasiassa miehiä, ja he katselivat minua hämmästyneinä. Myöhemmin päivän aikana sain kuulla ainakin kymmenisen kertaa, kuinka miehet utelivat tuntemaltani naiselta, kuka minä olen. Kuultuaan, että kyseessä on suomalainen kiinan opiskelija, joka osaa myös puhua kiinaa, uskalsivat miehet tulla juttelemaan ihan suoraan minullekin, eikä päivän päättyessä varautuneisuudesta ollut enää tietoakaan. Jinhuan murteesta on vielä hieman hankala saada selvää, mutta tunsin saaneeni sunnuntain retkellä parhaan mahdollisen kuullunymmärtämisoppitunnin.

Hätäisen aamun vuoksi sain polkea ensimmäiset 40 kilometriä pääasiassa veden voimin. Sain onneksi ensimmäisellä taukopaikalla (kovakuntoiset kiinalaismiehet polttivat tauoilla lähes poikkeuksetta savukkeita!) jonkinlaisen lehteen käärityn, paputahnalla täytetyn riisimötikän. Mötikkä osoittautui suorastaan lembasin veroiseksi, sillä pärjäsin suhteellisen kovassa vauhdissa suorastaan mainiosti. Vain reitin tarjoamat henkeäsalpaavat puitteet saivat minut välillä hidastamaan tahtia; valitettavasti en kuitenkaan ehtinyt keskittymään valokuvaukseen, joten joudutte itse kuvittelemaan provinssinkuulujen tuoksuoliivipuuviljelmien reunustamat maalaistiet sekä kiemurtelevat vuoristotiet, joilta avautui näkymä vastakkaisille, tiheiden bambumetsien täyttämille rinteille ja välissä lepäävälle jokilaaksolle.

Taukopaikalla meitä odottikin vihreän teen ja auringonkukansiemenien jälkeen todellinen juhla-ateria: toistakymmentä ruokalajia riisin kera. Lisäksi porukan miehet olivat sitä mieltä, että lounaan yhteydessä pitää ehdottomasti juoda vähän viinaa ja polttaa lisää tupakkaa. Siinä sitten kilistelin aina eri tyyppien kanssa ja poltin kohteliaisuudesta pari savuketta, vaikka kiinalainen tupakka tuntuukin välillä aikamoiselta myrkyltä. Ravintolan omistajien koirat pyörivät pöydän alla toiveikkaina, ja yksi niistä hämmensi minua demonstroimalla, kuinka oikeaoppisesti syödään auringonkukansiemeniä ja syljetään kuoret lattialle (taito, josta itse alan vasta nyt hiljalleen saada otteen)!

Paluumatka sujui väsymyksestä ja alun pikkupöhnästä huolimatta yllättävän leppoisasti, sillä alamäkeä oli nyt enemmän. Matkaa päivän aikana kertyi yhteensä noin 80 kilometriä, mikä ei ole mielestäni ollenkaan vähän ensimmäiseksi kerraksi. Palattuamme hengailimme vielä pitkään polkupyöräkaupalla, ja ostinkin lisää tarvikkeita, muun muassa kypärän, jota ilman kerhon reissuille ei ole asiaa. Olin otettu, kun kaupan johtaja taskulaskinta käsitellessään totesi, että olen 自己人, yksi heistä, ja pyöristi yhteishinnan mukavasti alaspäin. Hän myös kertoi, että kaupalla on joka ilta porukkaa istuskelemassa ja juttelemassa ja että olen aina tervetullut liittymään seuraan. Tuntuu hyvältä olla yhtäkkiä osa kiinalaista, liikuntaharrastuksen yhdistämää porukkaa!

Päivän ”kohokohta” oli kuitenkin vasta edessä, sillä minut vietiin lopuksi päivälliselle äärimmäisen autenttiseen kiinalaiseen ravintolaan! Ensimmäinen ruokalaji oli lehmän sorkka: syömäkelpoista tavaraa revittiin sorkasta ronskisti muovihanskoilla, tai sitten otettiin koko sorkka käteen, dipattiin soijakastikkeeseen ja kaluttiin hampailla suoraan luusta. Aikani urheasti syötyäni luovutin, sillä en millään olisi halunnut oksentaa pöydässä. Ja juuri kun luulin piinan olevan ohi, ilmestyi eteeni vielä iso kulhollinen nuudeleita, joiden lisukkeina oli naudan munuaista ja jotain sisäelimiin liittyvää. Kyllä minä parhaani tein, ja kiinalaiset olivat varmasti ihan riittävän tyytyväisiä suoritukseeni, mutta toivon ettei minun koskaan tarvitse kokea samaa uudestaan!

Olen nyt siis jinhualaisen polkupyöräkerhon jäsen, ja edellä mainitut kokemukset ovat vasta esimakua siitä, mitä tulevan vuoden aikana saan kokea, jos pysyn porukan vauhdissa aktiivisesti mukana. On hienoa voida viettää aikaa aitojen ja ennakkoluulottomien paikallisten kanssa, saada kuunnella heidän puhettaan ja tarinoitaan ja seurata heidän tapojaan. Kuka tietää, ehkä löydän nuorempien joukosta vielä ystäviäkin. Tärkeintä on, että saan viettää aikaa kiinalaisten kanssa, joilla ei varsinaisesti ole mitään motiivia hyötyä englantia osaavan ulkomaalaisen tuntemisesta.




1 kommentti:

  1. Mahtava tuo auringonkukansiemeniä syönyt koira! :)

    VastaaPoista