Teollisuusalueiden ”syöpäkylät” (癌症村)

Nopeasti kehittyvä, ylikansoitettu Kiina painii monenlaisten isojen ongelmien kanssa. Vakavimpiin huolenaiheisiin lukeutuvat ympäristön saastuminen sekä saasteiden vaikutukset kansan terveyteen.

Itse kuvittelin jotenkin naiivisti ennen Kiinaan saapumistani, että täällä söisin terveellisesti, mutta totuus on, että todella moni ulkomaalainen kokee kiinalaisen ruoan epäterveellisenä, laadultaan usein peräti ala-arvoisena. Itsekin olen huomannut alkavani kaivata kesällä mahdollisesti koittavaa, kotimaan vierailun mahdollistamaa, puhdasta/puhtaampaa ruokaa syömällä toteutettavaa ”detoxia”.

《新民周刊》-lehden julkaisema artikkeli valaisee ympäristön saastuttamisen vakavuutta teollisuuskemikaalien aiheuttamien terveyshazardien näkökulmasta. Seuraavassa lyhyt tiivistelmä Kiinan ”syöpäkylistä” kertovan artikkelin sisällöstä:

Kiinassa on peräti 164 tekstiiliteollisuuskeskittymää, ja niissä sijaitsevien tehtaiden määrä on noin 50 000. Suurin osa on keskittynyt Kiinan itä- ja kaakkoisosiin, tavallisesti rannikkokaupunkeihin.

Parikymmentä vuotta sitten Wei Dongying saapui Wuli-nimiseen, noin tuhannen asukkaan kylään mennäkseen naimisiin paikallisen kalamiehen kanssa. Kylän läheisyydessä sijaitsevan Qiantang-joen vesi oli tuolloin vielä kirkkaan puhdasta. Kylän koville pistänyt painajaistarina alkoi 90-luvun alussa, kun alueella päätettiin alkaa kehittää kemiallista teollisuutta.

Alussa tehtaat dumppasivat jätevetensä suoraan läheisiin järviin tai Qiantang-jokeen. Vesistöjen väri muuttui aina tehdasjätteen värin mukaisesti, ja sama likavesi päätyi myös kylän pelloille. Paikalliset maanviljelijät olivat luonnollisesti asiasta huolissaan, mutta tehtaiden johtajat vakuuttelivat, ettei minkäänlaista syytä huoleen olisi. Saasteiden leviämistä ei ollut kukaan kontrolloimassa.

Tehtaat palkkasivat vain ulkopaikkakuntalaisia, sillä he pelkäsivät paikallisten aiheuttavan harmia, mikäli tehtaiden huonoissa olosuhteissa työskentelemisen myötä kyläläisten terveydessä alkaisi ilmetä huolestuttavia piirteitä. Wei Dongying muistaa, kuinka muualta kylään hommiin tulleet työläiset päivän päätteeksi omiin kyliinsä palatessaan olivat milloin minkäkin värisen väriaineen peitossa.

Kun saastuttamista oli jatkunut nelisen vuotta, saivat kyläläiset viimein tarpeekseen. He alkoivat tavoitella ylempiä tahoja voidakseen valittaa dilemmastaan. Paikallinen hallitus suostui suorittamaan kyläläisille verikokeita ja tutkimaan paikallisten vesistöjen laatua, mutta testien tulokset eivät koskaan nähneet päivänvaloa.

Vuosien 1992 ja 2005 välillä 60 Wuli-kylän asukasta menehtyi syöpään. Syövän lisäksi erilaiset verisairaudet olivat yleisiä.

Wuli-kylän läheisyydestä löytyi useita muitakin kemiallisen teollisuuden jätteiden aiheuttamista saasteista kärsineitä ”syöpäkyliä”. Alueelle rakennettiin jätevedenpuhdistamo, mutta sinnikäs ja aina kriittinen Greenpeace (joka muuten kiinaksi tunnetaan nimellä 绿色和平) havaitsi, että ”puhdistamisen” jälkeen Qiantang-jokeen päästetty vesi oli edelleen saastunutta. Tämä vesi päätyisi lopulta mereen, ja merialueilla saastuneessa vedessä tuotettu ruoka puolestaan päätyisi ruokapöytiin ympäri Kiinan, kenties myös ulkomaille.

Siitä, onko tilanteen suhteen tähän päivään mennessä ehditty saavuttaa merkittävää parannusta, ei artikkeli puhu, mutta teksti ilmaisee huolta kiinalaisten terveydestä, nyt ja erityisesti tulevaisuudessa. Tämä tarina on yksi esimerkki siitä, että kansanterveys näyttäisi Kiinassa olevan melko jyrkässä syöksykierteessä.