Vieraalla maalla

Lähdin elokuussa viidettä kertaa lukion jälkeisessä elämässäni asumaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuten aiemmin olen maininnut, on Kunmingissa mennyt hienosti, mutta haluaisin silti kirjoittaa jotain kotimaasta lähtemisen herättämistä tunteista, niin positiivisista kuin negatiivisistakin.

Ihmiset suhtautuvat monin tavoin siihen, kun joku lähtee ulkomaille elämään itsenäistä elämää. Monien sukulaisten, ystävien, opiskelutovereidenkin silmissä näyttäydyt kenties rohkeana kaverina, joka todella uskaltaa. Joku saattaa kadehtia, manailla mielessään sitä, ettei itse uskalla lähteä; toinen ehkä nuivana ihmettelee, miksei kaverille kotimaa kelpaa.

Itse en ole ikinä nähnyt lähdöissäni mitään erityisen rohkeaa, mutta ovat ne silti aiheuttaneet aina sen verran jännitystä, että tiedän, ettei mistään ihan mitättömästäkään asiasta ole kyse. Silloin, kun jättää pidemmäksi ajaksi taakseen kotimaansa ja elämänsä tärkeät ihmiset, tulee paljon tunteita kehiin, ja ne tunteet pitää tavalla tai toisella käsitellä, jotta elämästään voi nauttia.

Olen saanut kerta toisensa jälkeen huomata, että maiseman vaihtuessa, omalta mukavuusalueelta pois astuttua, ei elämä itsessään muutu välttämättä erityisen paljon, mutta tunteet ovat kuitenkin aina herkästi pinnassa. Vuonna 2002 itkin usein, kun elin yksin ensimmäisiä viikkojani Englannissa, minne lähdin ylioppilaslakin saatuani töihin ja kielikurssille; kuusi vuotta myöhemmin Pekingissä hämmennyksen ja nälän sekoitus aiheutti kammottavan ensiyön, ja jatkossakin oli vaikeaa, kun kotiin oli jäänyt myös silloinen avopuoliso ja olin muutenkin yksin.

Kunmingiin saavuttuani olen saanut jälleen ihmetellä mielialani vaihteluita, kun hyvinkin lyhyiden aikojen sisään olen saattanut kokea suurta onnistumisen riemua jostain pienestä asiasta, vain turhautuakseni hetkeä myöhemmin pienenpientä lisävaivaa elämääni aiheuttaneesta kömmähdyksestä. Täälläkin olen itkenyt, tosin en niin paljon kuin joskus aikaisemmin.

Toisinaan silmiin kihoavat kyyneleet tulevat havahtumisesta hienoon hetkeen, joka saattaa koittaa vaikka bussissa tai jollain tuiki tavallisella kujalla, kun joko silmiin tai ajatuksiin osuu jotain erityistä. Kun päivittäinen elämä on tasapainoilua negatiivisten ja positiivisten tunteiden välillä samalla, kun usein väsyttää fyysisesti kaiken rientämisen vuoksi, saattavat tunteet herkästi purkautua. Eikä siinä ole mitään pahaa tai mitään hävettävää; se tekee ihmiselle hyvää.

Ensimmäinen iltani Kunmingissa käy esimerkistä. Olin ensin todella onnessani uudesta, hienosta asunnosta ja ruotsalaisesta kämppiksestä, joka heti osoittautui mukavaksi tyypiksi. Myöhemmin illalla iski kuitenkin koti-ikävän ja ehkä hetkittäisen aliravitsemuksen päälle väsymys. Yhdistelmä täytti mieleni oudolla pessimismillä, jopa pelolla: käydessäni alkuillasta uteliaalla korttelikävelyllä todellakin pelkäsin kaikkea mahdollista.

Katuja tallatessani ja ruokapaikkaa etsiessäni ajattelin, että pian auto ajaa varmasti päälleni tai kamerani varastetaan, ja ajattelin, että tämä ahdistuksen tunne ei ikinä poistu; myöhemmin uudessa kodissa nukkumaan mennessä teki mieleni itkeä. Seuraavana päivänä olin taas uudesta elämästäni kuin seitsemännessä taivaassa, kaikki oli mukavasti ja elämä hymyili. Ja kuukautta myöhemmin, nyt kun kaikki ei ole enää niin uutta, hymyilee elämä vieläkin leveämmin. Ovatko tällaiset tunteet kenties merkki henkisestä epätasapainosta, vai inhimillisyydestä?

Moni ”pois” lähtevä kokee varmasti vastaavaa. Kun kaikki asiat pitää Kiinan kaltaisessa maassa saada itse hoidetuksi – vieläpä puutteellisella kielitaidolla – nousee välillä pintaan hermostuneisuutta, epävarmuutta, pelkoa, turhautuneisuutta ja muuta. Kaikki tunteita, jotka tekevät ihmisestä entistä vahvemman.

Itse asiassa olen huomannut, että nyt, kolmannen kerran Kiinaan saavuttuani, alkavat hyvin monet asiat mennä niin kuin niiden olisi tarkoituskin. Menneet kokemukset ovat karaisseet, ja jos nykyisin tulee mutkia matkaan, riittää oma kielitaito jo pitkälle. Siitä, jos mistä, tulee vahva, itsenäinen ja omiin kykyihin uskova olo, joka vie eteenpäin.

Onnistumisia on onneksi ollut viime aikoina paljon. Kielitaitoni ansiosta otan kontaktia kiinalaisiin rohkeammin kuin koskaan, mikä näkyi muun muassa eräänä päivänä, kun kahden tunnin sisällä vaihdoin yhteystietoja maastopyöräilijä-valokuvaajan kanssa, olin saada homman erään naapurustoni perheen tyttären kotiopettajana ja tulin kutsutuksi naapurini kotiin päivälliselle. Jokainen kontakti sai alkunsa omasta aloitteestani ja johti pitkään, kiinankieliseen keskusteluun.

Kielenkäyttö kyllä pudottaa tasaisen tappavasti myös takaisin maan pinnalle, sillä aina tulee vastaan hetkiä, jolloin ei millään pysty saamaan yksinkertaisimmastakaan lauseesta minkäänlaista otetta tai pysty itse tuottamaan mitään järkevältä kuulostavaa sanottavaa.

Tällaisina hetkinä pitää vain nostaa pää pystyyn, lähteä rohkeasti niiden parempien hetkien perään ja jaksaa pitää mielessä, että kaikki tämä – hyvät ja huonot kokemukset, onnistumiset ja epäonnistumiset, riemun ja romahduksen tuntemukset – vie itseensä uskovaa ihmistä eteenpäin antoisan elämän tiellä.

Rohkeutta!