Ei ehkä yllätä jos sanon, että ruoka on ollut Kiinassa yksi päivittäisen elämäni parhaista puolista, ellei jopa se paras. Ruoan fantastisen maun sekä valikoiman loputtoman monipuolisuuden lisäksi on viime kuukausina alkanut tuntua hyvältä se, että oikeasti pystyy marssimaan ulkomaalaisena ravintolaan ja kirjoittamaan tilauslomakkeeseen haluamansa ruokalajit ilman, että kaipaa minkäänlaista kuvilla varustettua versiota ruokalistasta. Ja siitä ateriasta tulee maukas ja edullinen, joskaan ei sentään vielä ihan yhtä hurja kuin kiinalaisten valitessa haluamansa – mitään päitä tai jalkoja ei meidän ulkomaalaisten pöydästä vielä vähään aikaan löydy!
Vuonna 2009 Pekingissä en koskaan tullut toimeen ilman kuvia, ja uskon, että toisinaan ulkomaalaisille tarkoitetuissa ruokalistoissa myös hinnat oli käännetty ulkomaalaisten lompakoille sopivammiksi. Listalta valitsin sitten niitä ruokalajeja, joita kiinan tunneilla olin siihen asti sattunut oppimaan. Jinhuassa en onneksi ole vielä kertaakaan törmännyt ruokalistaan, josta löytyisi nimen lisäksi kuvia tai minkäänlaisia selityksiä annosten sisällöistä; ruokalajien nimet tulee oppineeksi tahtomattaankin.
Viime viikolla kurssikaverini kävi Pekingissä tapaamassa myös jo pitkään kiinaa opiskelleita ystäviään, ja hänen yllätyksekseen olivat he ensimmäisen puolivuotisensa aikana – olosuhteiden salliessa – tottuneet vain osoittelemaan ravintoloissa kuvia. Hän kertoi tunteneensa olonsa ensin hämmästyneeksi, mutta hyvin pian myös ylpeäksi itsestään.
Tänne syyskuun alussa saavuttuamme fantasioimme kavereiden kanssa siitä, kuinka viimeistään lukuvuoden päättyessä tunnemme jok’ikisen ruokalajin listoilta. Ja täytyy sanoa, että nyt kun takana on jo varmasti toista sataa visiittiä erilaisiin kiinalaisiin ravintoloihin, on suosikkeja ehtinyt kertyä jo tusinoittain. Pyrimme edelleen kokeilemaan jotain uutta joka kerta, ja välillä myös tallustelemme paikkaan, jota emme vielä ole kokeilleet – uudet ravintolat eivät täällä lopu koskaan kesken!
Tiedän ihmisiä, jotka käyvät päivästä toiseen samassa paikassa ja jotka todennäköisesti kerta toisensa jälkeen syövät samoja, turvallisiksi kokemiaan annoksia – Jinhuan keskustassa tai isommassa kaupungissa vieraillessaan he kenties syövät länsimaalaisessa pikaruokalassa. Heille kiinalainen ruoka on jotakin sellaista, mihin he kyllästyivät viimeistään ensimmäisen kuukauden jälkeen. Kun heiltä heidän kotiin palattuaan kysellään, mitä mieltä he olivat maailmankuulusta kiinalaisesta ruoasta, he joko kohauttavat olkiaan ja toteavat, että "olihan se ihan hyvää" tai sitten valehtelevat, ylistävät, jotta eivät tuottaisi keskustelukumppanilleen pettymystä.
Kyllä toisaalta ymmärrän niitäkin, jotka eivät ole täkäläisestä ruoasta seonneet – aina ei ole kyse yrittämisen puutteesta. Ruoka voi olla liian öljyistä, lihaa voi olla annoksissa liian vähän tai sitten liha itsessään on kummallista. Itse en pysty pistämään suuhuni esimerkiksi korianterilla maustettua ruokaa, en sitten mistään hinnasta! Olen onneksi kuitenkin täkäläisestä ruoasta sen verran haltioissani, että en malta odottaa huhtikuuhun, kun ensimmäiset vierailijani tulevat Suomesta kylään! Silloin käydään läpi parhaat ravintolat, aamuisin nautitaan katuruoasta ja illan pimeässä istutaan olutpullo kädessä grillipaikan takapihalla ja yritetään tuloksetta houkutella arkoja kulkukissoja siliteltäväksi.
Ravintolakäynteihin tuli erityisesti talvikuukausina ihan uusi ulottuvuus, kun lämpötilat alhaisimmillaan valahtivat ”peräti” nollan tuntumaan. Silloin ravintolasta ei tee mieli lähteä pois, vaan siellä lämpöisessä istutaan niin pitkään kuin mahdollista.
Kiinalaisethan ovat perinteisesti sangen äänekästä porukkaa syödessään (enkä tarkoita tällä pelkästään sitä maiskuttelua), kun taas me ulkomaalaiset olemme vaiteliaampia, syömme usein hiiren hiljaa – ehkä välillä joku keksii jonkun vaatimattoman puheenaiheen. Kovin vähän puhutaan vaikkapa politiikasta tai yritetään ratkoa maailman ongelmia, mikä on sinänsä aika sääli, sillä kun nyt ajattelen tarkemmin täällä tapaamiani ihmisiä, en oikeastaan (paria poikkeusta lukuun ottamatta) tiedä heidän ajatusmaailmoistaan, mielipiteistään tai arvoistaan mitään: puhumme koulunkäynnistä, matkailusta, säästä, asuntolan ainaisesta kylmyydestä…
Nyt, kun ravintolasta ei olekaan sään vuoksi tehnyt mieli poistua, olemme huomanneet, että itse asiassa kiinalaiset syövät meihin verrattuna melko hätäisesti – yleensä ruokapaikka on tyhjä siinä vaiheessa kun me sieltä poistumme.
Saman olen huomannut myös yliopiston ruokalassa, joka on ensimmäisen puolen tunnin verran kuin sotatanner suoraan syvimmästä helvetistä, mutta joka sitten kuin jostain sanattomasta, yhteisestä sopimuksesta hiljenee hyvin nopeasti. Paikat on pian siivottu, henkilökunta syö sitä mitä sille on opiskelijoiden maihinnousun jäljiltä jäänyt, ja vain pysähtynyt liukuhihna jaksaa odottaa viimeisten, hitaiden vaihto-oppilaiden tarjottimia, astioita ja syömäpuikkoja.
Tämä pistää taas miettimään stipendin turvin Kiinaan opiskelemaan tulleen ulkomaalaisen arjen vaivattomuutta. Meidän ei tarvitse kiiruhtaa, mutta kiinalaisten nopeudella on todennäköisesti syynsä: mielessä on torkut, paluu sorvin tai oppikirjojen ääreen. Työtätekevien viikot ovat kuusi- tai seitsemänpäiväisiä; kaikkensa antavia opiskelijoita on niin paljon, että joukosta erottuakseen tarvitsee tehdä valtaisan kovasti töitä.
Meidän ulkomaalaisten velvollisuudet päättyvät, kun kello lyö kaksitoista. Sen jälkeen saa nautiskella rauhassa sydämensä pohjasta. Nauttikaamme siis täällä kun vielä voimme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti