Lienee sanomattakin selvää, että asun erittäin monikulttuurisessa ympäristössä – meitä ulkomaalaisia on täällä melkein jokaisesta maailman kolkasta, vaikkakin Pohjois-Euroopasta hieman vähänlaisesti.
Tämän hiljattain alkaneen lukukauden aikana on kiinan tunneilla silloin tällöin luokan perukoilla istunut kiinalaisia opiskelijoita, jotka myöhemmin valmistuvat opettamaan kiinaa ulkomaalaisille. Olen kuullut heiltä joitain mielenkiintoisia, meidän ryhmäämme muihin ryhmiin vertailevia kommentteja, jotka avaavat näkökulmia kulttuurien välisiin eroihin.
Meidän advanced-ryhmämme on hyvin eurooppalainen porukka: vajaan parinkymmenen opiskelijan joukosta löytyy vain kaksi ei-eurooppalaista, kamerunilainen ja japanilainen. Meistä vain yksi opiskelee kiinaa voidakseen myöhemmin jatkaa täällä tutkinto-opiskelijana; muista suurin osa opiskelee kotimaassaan pääaineenaan kiinaa ja muita Kiinaan liittyviä opintoja. Osan tiedot ja kielitaito tekevät minuunkin syvän vaikutuksen, heille HSK:n ylimmän tason läpäisy on jo hyvin ajankohtainen tavoite. Ympärilläni on itseni kaltaisia, jos niin uskallan sanoa: tulevia opettajia, kääntäjiä, sinologeja… Motivaatiota ja tavoitteita löytyy.
Muissa ryhmissä on paljon enemmän opiskelijoita esimerkiksi Aasiasta, arabimaista ja eri puolilta Afrikkaa. Heidän joukossaan on enemmän tutkinto-opiskelusta haaveilevia, mutta myös sellaisia, jotka ovat tulleet Kiinaan tienaamaan rahaa; näille opiskelupaikka on ensisijaisesti keino hankkia helppo viisumi ja vasta toiseksi mahdollisuus kehittää kielitaitoaan, yleensä silloin kuin siltä tuntuu. Kiinan kieli ei välttämättä niin paljon kiinnosta, vaikka ahkeroinnin tulevaisuudessa tarjoamat hyödyt tiedostetaankin.
Meidän ryhmässämme porukka kuitenkin istuu tavallisesti tunneilla hiljaa, eikä välitä suurempia jutella tai osallistua (onneksi olen saanut kuulla olevani yksi niistä harvoista, jotka pitävät opettajan puheille hieman säännöllisemmin seuraa). Muissa ryhmissä sen sijaan osallistutaan erittäin aktiivisesti, minkä vuoksi monen tulevan opettajan näkökulmasta alempien tasojen opettaminen tuntuukin houkuttelevammalta pestiltä.
Toisaalta nämä erot selittyvät osin kielitaidon eroilla: Meidän ei enää tarvitse harjoitella ääntämystä ja hyödyllisiä fraaseja tai leikkiä roolileikkejä. Opettaja voi puhua meidän kanssamme jo melko monimutkaisistakin aiheista, ja silloin opimme tehokkaasti myös pelkästään kuuntelemalla. Ja kyllä joku aina ottaa kantaa käsiteltäviin aiheisiin, jos ei muut niin sitten se luokan vaitelias suomalainen!
Kun meillä pidetään oppituntien välissä tauko, jatkaa suurin osa opiskeluaan naama kirjassa, hiiren hiljaa. Itsekin yleensä tartun tilaisuuteen ja alan käydä läpi tulevia tekstejä ja harjoituksia, jotta saisin hieman kevennettyä tuntien ulkopuolista työtaakkaa. Toisissa luokissa opiskelijat saattavat tauolla ottaa opettajan käyttämän tietokoneen haltuunsa ja pistää kymmenen minuutin bassobileet pystyyn. Käytävillä huudetaan kuin ala-asteella, ja tupakansavu tunkeutuu oven ja ikkunoiden raoista häiritsemään meitä hiirulaisia. Ihan selvästi voi yleistää, että eurooppalaiset ovat keskimääräistä hillitympää sakkia.
Toinen esimerkki: Kun yliopisto järjestää tapahtumia tai esiintymiskilpailuja, ryntäävät korealaiset, arabit ja afrikkalaiset ilmoittautumaan, ja tapahtumista tulee pitkiä. Me taas katsomme toisiamme epäuskoisesti päätämme pudistellen, kun meille tullaan kertomaan, että jokaisella luokalla olisi parasta olla jonkinlainen show tarjolla. Esiintyminen ei yksinkertaisesti kiinnosta, vaan ajatuskin koko asiasta koetaan jotenkin vastenmieliseksi.
Itse tapahtumien seuraaminen on itse asiassa ihan mielenkiintoista, ainakin kulttuuriantropologisesta näkökulmasta: on yhtä aikaa sekä hämmentävää että ilahduttavaa seurata, kuinka monet nuoret pistävät kaikkensa peliin tarjotakseen kunnon show’n yleisön joukossa villisti kannustaville kavereilleen ja kaikille muillekin paikalle osuneille. Tuntuu siltä, että jokainen haluaa laulaa ja tanssia – sekä omaksi ilokseen, että muiden riemuksi.
Yleisön joukossa seisoskellessani tunnen välillä hieman kateutta, toivoisin osaavani ja uskaltavani itsekin. Mietin, mistä ne kaikki esiintymishaluja tappavat estot ovat tulleet, tai miksi esiintymiseen pitää suhtautua olkiaan kohauttamalla, kuin se olisi jotenkin lapsellista touhua. Seuratessani esityksiä olen usein myös huomannut miettiväni, että vastaaville tapahtumille ei suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa taida juuri olla kysyntää. Vai jäivätkö kaikki tapahtumat minulta passiivisuuteni vuoksi kokematta? Ehkä joku Lexicakin oikeasti järjestää Tampereella villejä talent-kilpailuja pari kolme kertaa vuodessa… (Yliopisto-opiskelijat, saa kommentoida!)
Tästä pohdiskelusta jätin nyt kiinalaiset kokonaan pois, mutta sanoisin, että kiinalaisissa yhdistyy usein parhaat puolet molemmista kulttuurityypeistä: he ovat opintojensa tiimoilla hillittyjä työmyyriä, mutta löytävät silti opiskelijaelämästään aikaa osallistua mitä moninaisimpiin vapaa-ajan rientoihin ja tapahtumiin – kiinalaisten aloitteesta nämä meidänkin show’t järjestetään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti