Kiinan kielessä syödä-verbiä käytetään monenlaisissa ilmaisuissa. Jos syöt etikkaa (吃醋), olet kateellinen tai mustasukkainen, jos taas syöt tuoksuvaa (吃香), olet erittäin suosittu. Kitkerää syövä (吃苦) kokee kovia tai käy läpi tavalla tai toisella raskaita aikoja, usein vaikkapa työn merkeissä. Raskasta elämänkaarta normina pitävät kiinalaiset todellakin "osaavat" syödä kitkerää.
Itselläni on takana ensimmäinen työviikko englannin opettajana Yiwu’ssa, ja viime viikolla tuntui siltä, että kitkerää ehdin jo itsekin maistella. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään äärimmäisen kitkerä maku, sillä oikeastaan viikostani teki raskaan vain pitkä työmatka: kulutin päivittäin jopa viisi tuntia suunnistaessani aamuisten kiinan tuntieni jälkeen asuntolastamme kohti toisessa kaupungissa sijaitsevaa koulua.
Menneestä viikosta teki niin raskaan tuntuisen luultavasti myös se, että se oli ensimmäiseni opettajana pitkään aikaan. Siksi otin työstäni henkisiä paineita ehkä enemmän kuin olisi tarvinnut (kaikki on tähän asti sujunut sangen mukavasti). Keskiviikkoinen reissuni Hengdianiin ei tietenkään yhtään auttanut asiaa, sillä se sekoitti pakkaa riistämällä viikon keskeltä arvokkaan vapaapäivän.
Olen toistaiseksi saanut vastuulleni yhden 26-henkisen luokan lukion ensiluokkalaisia, ja koska ensimmäinen viikkoni sujui saamani palautteen perusteella kaikin puolin mainiosti, on jatkossa todennäköisesti tiedossa lisääkin vastuuta. Parhaimmillaan vastuun lisääntyminen voi kulminoitua siihen, että minulle tarjotaan vakituinen pesti seuraavalle lukuvuodelle – parempi olisi, sillä komiaa valkoista naamaani käytettäneen jo tätä kirjoittaessa ahkerasti kyseisen koulun markkinointitarkoituksiin.
Kiinalaiseen tyyliin työnantajani ei ole liikoja yksityiskohtia minkään suhteen jaellut, vaan olen vain ilmestynyt paikalle ja hoitanut hommani – en esimerkiksi vielä tiedä, kuinka paljon palveluksistani saan lopulta korvausta. Uusi ystäväni, Jimmy-niminen kiinalainen opettaja selvittelee puolestani asioita parhaansa mukaan pomon piilotellessa Pekingissä.
Myös opettamieni tuntien sisällön suhteen olin pitkään epätietoinen, mutta sen puolen sain onneksi selvitettyä itse. Kävi ilmi, että oppilailla on viikossa kuusi oppituntia kiinalaisen englannin opettajansa kanssa, minkä lisäksi minä opetan toiset kuusi. Tehtäväni on oikeastaan yksinkertainen: ”saada oppilaat kiinnostumaan englannin opiskelusta”. Olen siis saanut melko vapaat kädet.
Aseinani oppilaiden tylsistymistä vastaan käytän länsimaisen populaarikulttuurin tuntemustani, lisäksi pyrin keräämään opetusmateriaalia muun muassa hauskoista tai kummallisista uutisista sekä ilmiöistä, jotka kiinalaisnäkökulmasta ovat vieraita. Viime viikolla kerroin yhdellä tunnilla Marilyn Monroesta, toisella taas esittelin oppilaille uskomattomia lakeja, joita Yhdysvaltain eri osavaltioista vielä tänäkin päivänä löytyy. Tämän viikon alkajaisiksi kerroin tunnilla suomalaisesta saunakulttuurista, ja oppitunti oli oppilaiden ilmeistä päätellen napakymppi.
Tunnen oloni vapautuneeksi, kun saan itse päättää tuntieni sisällöstä. Esimerkiksi oppikirjan avulla opettaminen voisi olla huomattavasti helpompaa, mutta en usko, että se olisi kovin palkitsevaa tai edes kiinnostavaa kummankaan osapuolen kannalta.
Toisaalta vapaus aiheuttaa paineita siksi, että yhdelle ainoalle luokalle pitää valmistella peräti kuusi yksittäistä oppituntia joka viikko. Olisi helpompaa, jos opetettavia luokkia olisi enemmän ja viikkotunteja kullakin luokalla vähemmän. Silloin oppitunneista tulisi laadukkaampia, kun niiden valmisteluun voisi käyttää enemmän aikaa. Silloin myös yhden suunnitellun tunnin voisi toteuttaa useampia kertoja.
Tekemistä siis riittää, kun jokaisen tunnin pitäisi olla virkistävällä tavalla uudenlainen ja aiheen pitäisi olla oppilaita kiinnostava ja motivoiva. Ensimmäisen työviikon päätyttyä onneksi kuitenkin huomasin, että ideat uuden viikon tunteja varten suorastaan tulvahtivat mieleen. Aloinkin miettiä, voisiko näin käydä myös jatkossa, kun alan tuntea oppilaita ja heidän kiinnostuksensa kohteita paremmin.
Kuusi hyvää ideaa per viikko on iso määrä, kun työtä ajattelee vaikkapa yhden lukukauden tai jopa kokonaisen lukuvuoden kestävänä työrupeamana. Toisaalta kova työ palkittaisiin siinä vaiheessa, kun (tai jos) aikani opetettuani huomaisin pitäväni työstä niin paljon, että haluan tehdä sitä pitempään kuin yhden vuoden – silloin seuraavalle vuodelle olisi valmiina satoja (!) valmiita oppitunteja, ja aikaa jäisi enemmän sormien pyörittelylle tai esimerkiksi itsensä kehittämiseen.
Tällaisia mietteitä siis ensiaskeleilta mahdollisessa tulevassa ammatissani. Jos lukijoiden joukossa on opettajia tai muuten vain mielenkiintoisia ajatuksia omaavia, kuulisin mielelläni kommentteja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti