Kaksi aasialaista elokuvahelmeä

Koska aasialainen elokuva oli alun perin niin suuressa roolissa minua kiinan tunneille inspiroimassa, haluaisin alkaa blogissani hieman mainostaa joitain takavuosina löytyneitä helmiä. Tarkoitukseni on silloin tällöin esitellä kaksi näkemisen arvoista elokuvaa – sellaisia, joista kovin moni ei välttämättä ole kuullut; mitään hittejä en siis tässä blogissa suotta lähde mainostamaan. Tässä ensimmäinen pari:

Japani: Perhonen sydämessä (Suwarôteiru/Swallowtail Butterfly, Shunji Iwai, 1996)

Shunji Iwain Rakkautta & anarkiaa -helmi vuodelta 1996 rakentuu nuoren Ageha-tytön kasvutarinan ympärille. Äitinsä kuoltua Ageha päätyy Glico-nimisen prostituoidun hoiviin ja törmää tämän myötä värikkääseen joukkoon pikkurikollisia ja erilaisia parhaansa tekeviä, jotka ovat tulleet eri puolilta maailmaa Japaniin vahvan yenin houkuttelemana. Tarkoitus on ansaita pieni omaisuus ja palata sitten kotiin elämään leppoisaa elämää. Menestyminen ei kuitenkaan ole niin helppoa – ei ainakaan ennen kuin absurdien käänteiden myötä päähenkilöt löytävät keinon tehdä paljon rahaa, jolla lähteä jahtaamaan suurempia seteleitä ja unelmia, joista he eivät välttämättä ole vielä ehtineet edes unelmoida.



Koskettava ja tunnelmallinen kasvutarina yhdistyy oudon onnistuneella tavalla tarkoitushakuisen campiin mutta toisinaan tyylikkääseen, veriseen toimintaan, japanilaiseen pop-musiikkiin ja köyhien slummien karun todellisuuden kuvaamiseen (elokuvassa nähtävälle oopiumikadulle ei pienellä tytöllä pitäisi olla mitään asiaa). Kulttuurien ja kansalaisuuksien sulatusuunissa puhutaan viehättävän tasavertaisesti kiinaa, japania ja englantia sekä näiden omituisia sekoituksia.

Päähenkilöt saavat katsojan sympatiat puolelleen heikkouksistaan tai häikäilemättömyyksistään huolimatta. Sivurooleista pienimmätkin jäävät mieleen. Tästä esimerkkinä Glicon tähdittämän Yen Town Band -yhtyeen soittajat: Japanissa maahanmuuttajaperheisiin syntyneet valkoiset tai mustat miehet ovat sydämissään ja äidinkielensä puolesta sataprosenttisen japanilaisia, mutta heitä kohdellaan kotimaassaan ikuisesti ulkomaalaisina ja siten tavallisesti vähempiarvoisina. He eivät ole sen parempia kuin yen-kuumeen vanavedessä maahan saapuneet laittomat siirtolaiset.

Bhutan: Taikureita ja kulkureita (Travellers and Magicians, Khyentse Norbu, 2003)

Ensimmäinen kokonaan Bhutanissa kuvattu elokuva on vähäeleinen, lämpimällä huumorilla höystetty road movie. Dondup, nuori valtion virkamies, on määrätty töihin syrjäiseen pikkukylään, jossa miehet kuluttavat päivänsä kiihkeiden jousiammuntamittelöiden parissa. Eräänä päivänä Dondup saa ystävältään kauan odottamansa kirjeen, jossa kerrotaan, että hänellä olisi mahdollisuus päästä Amerikkaan. Hän pakkaa laukkunsa, tarttuu mankkaansa ja jättää kylän taakseen, mutta myöhästyy kuitenkin vuoristotien ainoasta bussista…

Tien vierellä autokyytiä toiveikkaana odotellessaan Dondup kohtaa erilaisia persoonia: vanhan omenakauppiaan, munkin, juopon, riisipaperin valmistajan ja tämän tyttären… Mahdollisuuksien maa mielessään ei hän millään jaksaisi muista tien kulkijoista välittää, mutta hänellä ei ole vaihtoehtoja. Aika kuluu, ja munkilla on kerrottavanaan oma satunsa, jonka päähenkilö ei olekaan niin kovin erilainen Dondupiin verrattuna.

Elokuva tarjoaa pieniä näkökulmia rakkauteen ja toveruuteen, mutta ennen kaikkea pistää miettimään sukupolvien välisiä kuiluja, globalisaatiota ja jonkinlaista universaalisti melko yleistä kaipuuta päästä pakoon sitä paikkaa, missä ihminen kulloinkin sattuu elämään. Dondupin mielessä Amerikkaan pääsy on hienoin mahdollinen asia, mitä hänelle voisi tapahtua. Munkin kertoman tarinan päähenkilö, levoton nuori mies, puolestaan on varma siitä, että naapurikylässä tytöt ovat kauniimpia. Kuten alla lainaamani repliikit osoittavat, ei vanhempi väki näe, mikä siellä aidan takana tai isossa, modernissa maailmassa oikein houkuttelee. Kolmas repliikki on erityisen kuvaava: ajatuksesta tekee niin ristiriitaisen juuri se, että se virkotaan henkeäsalpaavan kauniiden luontomaisemien keskellä:

”Dondup on virkamies, hän on tärkeä mies kylässämme.”
”Ja silti hän haluaa jättää sen kaiken ja lähteä Amerikkaan tiskaamaan tai poimimaan omenia.”
”Amerikassa täytyy olla todella kaunista.”

Lopulta elokuva saa ajattelemaan myös sitä, mistä on antoisa elämä tehty. Tarvitseeko ihminen selviytyäkseen jokapäiväiset virrat viihdettä, menoa, elämyksiä ja vaihtelua, vai voisiko onni kenties sittenkin löytyä yksinkertaisista asioista? Elokuvan munkin näkökulmasta asiasta ei ainakaan ole epäilystäkään. Hänen neuvonsa Dondupille kuuluu:

”Älä muuta pois kylästäsi. Elämä kaupungissa on masentavaa.”