keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Unelmien nuudeliravintola

Muistan vielä ensimmäisen iltani Jinhuassa: tuutorimme ohjasi meidät, väsyneet uudet opiskelijat, asuntolaltamme silloin vielä labyrintiltä tuntuneen kampusalueen halki "pohjoisportille", jonne vieläkin päivittäin suuntaamme vatsaamme tai muita tarpeitamme täyttämään.

Söimme ”jossain nuudeliravintolassa”. Kiinaksi neuvotteleminen otti väsyneenä päähän, aterian hintakin oli puolitoista yuania enemmän kuin mitä kuvittelin hinnastossa lukeneen. Ärsytti, teki mieli kiukutella. Lopulta itse ruoka oli onneksi taivaallista. Sittemmin tuosta nuudeliravintolasta on tullut ehdoton suosikkini.

Paikan pomo on äärimmäisen ystävällinen herra, jonka suu kääntyy leveään hymyyn asiakkaan ilmestyessä ja jonka viileydellä ei ole mitään rajaa, kun hän venyttäen ja paiskoen taikoo hetkessä pienestä taikinaköntistä annoksen ohuita nuudeleita edelleen keitettäväksi. Kolme nuoruutensa hehkeyden menettänyttä mutta yhä omalla, kauniilla tavallaan viehättävää naista hoitaa loput. Kiitän annoksen saadessani, ja vastaus on aina sama: "Ei tarvitse kiittää."

Kyseessä lienee jonkinlainen perheravintola, mikä annosten herkullisuuden ohella selittää sen, miksi sinne on aina niin mukava astella. Henkilökunta tietää heti minut nähtyäni, minkä annoksen haluan (tiedän että vaihtelu virkistää, mutta en voi asialle mitään!). Heidän kanssaan asioidessa ei haittaa ollenkaan, vaikka kassa toisella kädellä rahoja käsitellessään pelaa toisella kädellään tietokoneella pasianssia tai tiirailee sivusilmällä elokuvaa.

Päivän hiljaisempina hetkinä, etenkin viikonloppuisin, on annoksensa odottaminen rauhoittava kokemus – taikinan paukkeesta huolimatta. Taikinamestari istuu läppärinsä ääressä aina kuin vain venyttelyltään ehtii, mutta hän ei unohda asiakastaan hetkeksikään. Kuumina kesäpäivinä hän varmisti, että istun viileimmällä mahdollisella paikalla; nyt talven lähestyessä en saa olla rauhassa ennen kuin istun siten, että jostain puhaltaa kohti ihanan lämmintä ilmaa. Perheen tytär saattaa tehdä läksyjään tai lukea kokeeseen viereisessä pöydässä. Naisilla on aina jotain tekemistä, usein he parsivat vaatteitaan tai sitten vain naureskelevat keskenään.

Työtunneissa laskettuna näiden päivästä toiseen ruokaa laittavien ihmisten elämä tuntuu äärimmäisen raskaalta, mutta ehkä asialla on kauniimpikin puoli. Ehkä he kokevat saavansa suuren osan tarvitsemastaan ajasta työaikanaan. Ehkä ravintola on päivän hiljaisina hetkinä kuin heidän olohuoneensa.

Tai sitten heidän hymynsä vain saa tarkastelijan romantisoimaan – ehkä he todellisuudessa haaveilevat paremmasta elämästä, lottovoitosta, paosta päivästä toiseen toistuvista raskaista rutiineista. Oli miten hyvänsä, asiakkaalle välittyy hymy. Kuten olen erään hienon, vanhan herran useaan otteeseen kuullut todenneen: vaikka elantoaan tienaava kiinalainen puristaisi taskussa nyrkkiään, löytyy hänen kasvoiltaan kuitenkin aina asiakkaalle hymy.

Vasta kaksi kuukautta pohjoisportilla asioituani havaitsin kerrostalorakennuksen seinässä ison mainoksen, jossa komeili itse nuudelimestarin kasvot. Tuo letkeä mies ja hänen ravintolansa nuudelit ovat todellakin täällä tunnettuja. Näin jälkikäteen ajateltuna ei liene ollenkaan sattumaa, että kiinalainen oppaamme halusi ensimmäisenä iltanamme viedä meidät juuri tuohon ravintolaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti