maanantai 14. marraskuuta 2011

Sivuansioita

Vuoden 2009 alussa Pekingiin työharjoitteluun lähtiessäni olin siinä uskossa, että pääsisin opettamaan englantia kiinalaisille lukiolaisnuorille. Olin asiasta innoissani, mutta valitettavasti sain perille päästyäni kuulla, että opetankin ala-asteen ensimmäisiä luokkia. Seurasi lukuvuoden verran turhauttavaa kaaosta viitenä päivänä viikossa: kolmenkymmenen kiinalaisen lapsen kontrollointi on kokemattomalle ulkomaalaiselle lähes mahdoton tehtävä, mikäli luokassa ei ole tuimaa kiinalaisopettajaa pitämässä kuria, auttamassa ja tulkkaamassa.

Jinhuassa moni opiskelutovereistani on löytänyt vastaavaa iltapäivä- tai viikonlopputyötä kaikenkarvaisista kouluista, ja heidän kokemuksensa ovat olleet samankaltaisia kuin omani; osa heistä on jo ehtinyt irtisanoutuakin parin yrityksen jälkeen. Itse olen ollut kärsivällisempi ja kieltäytynyt joistain tarjouksista, vaikka ylimääräiselle rahalle olisikin kysyntää muun muassa talviloman reissuja, uutta järjestelmäkameraa sekä ensi kesän Shanghai-Helsinki-menopaluulippua ajatellen. Lisäksi olen vannonut itselleni, että Kiinassa en enää pieniä lapsia opeta, edellisen kerran jäljiltä kun löytyy todisteena pari harmaata hiusta otsan lähettyviltä (tai en minä tiedä mikä ne on aiheuttanut).

Nyt vaikuttaa alustavasti siltä, että kärsivällisyyteni palkitaan. Viime viikolla opetin ensimmäiset kaksi salatuntiani eräässä kaupungin lukiossa, koulun kirjaston hylätyssä kolmannessa kerroksessa, jonne kuljin takaoven kautta jotta alakerrassa päivystävät opettajat eivät saisi minua kiinni. Kello 16 lukiolaisten tunnit loppuvat, ja heistä neljä saapuu luokseni yksityistunnille 60 minuutin ajaksi ennen rientämistään jälleen päivällisen kautta iltapakollisiaan suorittamaan.

Viime viikon oppitunnit sujuivat mukavasti, ja odotankin tulevilta kokemuksilta paljon. Pidin heti kovasti näistä englannista kiinnostuneista nuorista, ja kaikesta päätellen hekin pitivät minusta: yksi tytöistä oli jo ehtinyt kertoa minusta kaverilleen, ja tuo tyttö oli välittömästi päättänyt haluavansa tunneille mukaan. Tällä viikolla saankin siis taas tutustua uuteen oppilaaseen, mikä on mukavaa – täytyy kuitenkin toivoa, ettei ryhmäkoko räjähdä käsiin tulevina viikkoina!

Aina kun kerron, että lukiossa suurin osa koulupäivistäni päättyi kahdelta tai että yliopistoaikoinani minulla ei koskaan ollut yhden viikon aikana 15 tuntia enempää luentoja, saan kiinalaiset hämmästyksiin. Kiinalaisilla koululaisilla ja opiskelijoilla ei tunnu olevan helppoa: kilpailu tulevista yliopistopaikoista on mielettömän kovaa, ja osittain siksi koulupäivät pitkiä ja raskaita. Juuri siksi pidän roolistani näiden aikuisuuden kynnyksellä parhaista mahdollisista asemista taistelevien nuorten kanssa.

Voin tarjota heille virkistävän oppitunnin, jolle on ilo tulla ja jonka aikana ei tarvitse ottaa liikaa paineita. Lisäksi olen heille yhteys kansainväliseen maailmaan: voin opettaa heille kielen ohella asioita vieraista kulttuureista – myös omastani – ja kertoa heille siitä, kuinka hienoja kokemuksia kielten opiskelu ja osaaminen voikaan ihmiselle tarjota. Vastapalvelukseksi riittää (palkkion ohella tietenkin!) tieto siitä, että he pitävät minusta ja tulevat mielelläni seuraani. Sen sijaan, että olisin heidän opettajansa, he voisivat ajan myötä alkaa pitää minua kiinalaiselle ajattelulle tyypillisesti jonkinlaisena isovelihahmona, jota he eivät välttämättä unohda heti lukiosta päästyään.

Mainittakoon, että opiskelijaviisumilla työnteko ei Kiinassa ole ”ihan laillista”, mutta silti todella moni ulkomaalainen tekee jossain vaiheessa jotakin työtä opiskelijabudjettiaan parannellakseen. Oppilaat minulle hankki 50-vuotias kiinalainen tuttavani, josta käytän epävirallisesti nimeä Neiti Karkki ja josta luultavasti kirjoitan tulevaisuudessa lisää, sillä pidän tuota naista todellisena kiinalaisen vieraanvaraisuuden ruumiillistumana.

Olen viime aikoina harkinnut, että ryhtyisin ensi vuonna suorittamaan uutta tutkintoa Kiinassa. Jos kuitenkin lukioikäisten parissa työskentely on jatkossakin yhtä palkitsevaa kuin se oli ensimmäisillä kerroilla, saatan turvautua jälleen Neiti Karkkiin ja hankkia hänen avullaan itselleni täältä ensi vuodeksi ihan oikean, laillisen työpaikan. 29-vuotiaana viimein työelämään – ei kuulosta ollenkaan hullummalta!

2 kommenttia:

  1. Heippa!
    mielestäni tuo kiinan viisumijuttu on typerää, Suomessa ulkomaalaiset opiskelijathan saavat tehdä töitä opiskelun ohella (korkeammat veroprosentit). Edellisvuosina sukulaiseni olivat Jinhuassa palkanneet kotiinsa englanninkielen opettajan kesäloman ajaksi (2x kesää) opettamaan heille englantia. Serkkut ( heitä oli 2kpl ja kahtena kesänä opiskelivat)eivät oppineet mitään, hahah, koska kyseessä oli 大二 opiskelijatyttöjä, joiden suullinen englantia oli tuskin hyväntasoista. Sun täytyy tutustua paikallisiin enemmän ja sitä kautta saat varmasti hankittua lisää opiskelijoita :) etenki kun on ''valkonaama'' kyseessä ;)

    VastaaPoista
  2. Heh, toistaiseksi opiskelukiireet ovat sen verran kovat, että tyytyväisenä käyn tuota pientä ryhmää opettamassa kaksi kertaa viikossa. Sunnuntailounaalla tosin eräs rouva vihjaili pojastaan, jolla on maaliskuussa tärkeä englannin suullisen taidon koe. Never say never. :)

    Mutta tosiaan, jos ensi vuodeksi haluaisin työtä hankkia, niin paikallisten kauttahan se parhaiten onnistuu. Neiti Karkki jo kerran yritti saada heidän koulunsa ulkomaalaisista opettajista vastaavan naisen kanssani samaan pingispöytään, mutta ei vielä saatu tapaamista järjestettyä! :)

    VastaaPoista