Naxi-mamma ja lisää hölmöjä unelmia

Takana on täydellinen viikonloppu henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa, erinomaisen lämpimässä säässä ja loputtoman viihdyttävässä seurassa. "Loikkaavan tiikerin rotkon" (Tiger Leaping Gorge tai kiinaksi 虎跳峡) kauneus pysäytti usein miettimään sitä, kuinka hieno sattuma olikaan, että päädyin täksi vuodeksi opiskelemaan juuri Yunnaniin – tässä provinssissa riittää todella paljon nähtävää.

Kirjoitan viikonlopusta lisää myöhemmin; sitä odotellessa jaan jokusen ennakkokuvan maisemista, joissa vietimme kuuden hengen porukalla kaksi unohtumatonta vaelluspäivää.

[kuvat poistettu jälkikäteen]

Kirjoituksiani pitempään seuranneet tietävät, että olen jo pitkään tykännyt unelmoida ja rakennella lähitulevaisuuteeni liittyviä unelmaskenaarioita. Osa unelmista on hölmöytensä vuoksi pyyhkiytynyt jo pois muistin perukoilta, osa taas on jäänyt jonnekin passiiviseen muistiin odottamaan sitä hetkeä, jolloin niistä voisi muun muassa kielitaitoni sekä taloudellisen tilanteeni turvin viimein tulla toteuttamiskelpoisia.

Unelmointi on hauskaa ja motivoi kehittämään itseään. Hölmöistä unelmistani kirjoittamalla olen saanut itse muodostettua niistä aivoissani järkevämmän kuvan ja toivottavasti myös onnistunut auttamaan lukijoita uskaltamaan enemmän, rohkaisemaan heitä pohtimaan, millaisilla tempauksilla he voisivat omaakin elämäänsä värittää. Niinpä jaan taas uuden haaveen.

Loikkaavan tiikerin rotko -reissun jälkeen yövyimme yhdessä Lijiangin monista mainioista majataloista. Mama Naxi -nimeä kantavan hostellin omistaja, suomeksi vaikkapa "Naxi-mamma", on aviomiehelleen töykeä mutta etenkin kiinaa osaaville vierailleen upean ystävällinen ja puhelias, Kiinan Naxi-vähemmistöä edustava reipas emäntä.

Hänen olohuoneensa on meidän olohuoneemme, ja illan viettäminen hostellin oleskeluaulassa on mitä mukavinta, kun tunnelmallisessa huoneessa aikaa viettäessä makoilee omistajatar läheisellä sohvalla televisiota katsellen, kyljessään lämmittelevä kissa ja jaloissaan pari sievää, uinuvaa koiraa. Aina silloin tällöin nousee Naxi-mamma sohvaltaan ja käy täyttämässä vieraidensa kupit ilmaisella teellä tai tarjoaa syötäväksi banaanin tai muuta purtavaa.

Sunnuntaiaamuna olin sen verran aikaisin jalkeilla, ettei aulassa aamuaan viettämässä vielä ollut juuri muita vieraita; niinpä Naxi-mamman huomio kiinnittyi kiinaksi sujuvasti juttelevaan suomalaismatkailijaan. Juttelimme pitkään, kunnes lopulta hän pyysi minua kirjoittamaan muistikirjaansa yhteystietoni siltä varalta, että vastaisuudessa ilmenisi avautuvia työpaikkoja.

Päivittelimme jonkin aikaa Kiinassa työskentelevien ulkomaalaisten korkeaa palkkatasoa kiinalaisiin nähden. Totesin, ettei itselleni raha ole Kiinassa oleskelussa koskaan ollut niinkään etusijalla, vaan tärkeintä on ollut löytää tilaisuuksia elää kiinalaisessa ympäristössä siten, että varat juuri ja juuri riittävät kielitaidon kohentamiseen, maan kulttuurin ja ihmisten tuntemuksen syventämiseen sekä satunnaiseen matkailuun.

Puolitosissani ehdotin Naxi-mammalle, että hän ottaisi minut ensi vuonna lukuvuoden päätteeksi leipiinsä. Sain ehdotukselleni selvää vastakaikua, vaikka hän totesikin, ettei voisi maksaa minulle enempää palkkaa kuin kiinalaisille työntekijöilleenkään – alle 300 euroa kuussa, majapaikka ja ateriat päälle. Moisia olosuhteita ei minun tarvitsisi kauaa pohtia, sen verran alhaiset ovat elinkustannukseni; totesin emännälle, että sehän riittäisi minulle vallan mainiosti.

Vuosi kiinalaisen majatalon työntekijänä kiinalaisessa pikkukaupungissa, joka on paitsi ilmastoltaan erittäin raikas, myös lähiympäristöineen todellinen ulkoilijan (etenkin maastopyöräilijän) unelma? Ajatus on nyt pyörinyt päässäni pari päivää, ja se varmasti heikkenee ja vaipuu lopulta jonnekin sinne aivojen perukoille. Aion joka tapauksessa matkustaa vielä uudestaan Lijiangiin, majailla Mama Naxi -majatalossa, haistella kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun tunnelmia, ja ehkä, ehkä jos kaupunki jättää hyvät fiilikset, alkaa neuvotella Naxi-mamman kanssa yhteistyöstä.