”The path of least resistance is what makes rivers run crooked.”
– Elbert Hubbard
Kuten moni lukija tietää, on suhteeni kiinan kieleen intohimoinen: opiskelen siksi, että olen kielestä valtavan kiinnostunut, kunnianhimon suhteen taas vaikuttaisi löytyvän jonkin verran parantamisen varaa (kunnianhimo on muuten jotenkin kauhea sana). Nautin opiskelusta ja teen sitä mielelläni päivästä toiseen, ilman erityisempää syytä. Mihinpä tässä syitä tarvitaan…
Joskus olen voivotellut sitä, miksi en hakeutunut yliopistoon opiskelemaan oikeata kiinan kielen ja kiinalaisen kulttuurin tutkintoa – ehkä tietäisin nyt niin paljon enemmän ja puhuisinkin sujuvammin!
Olen kuitenkin huomannut, että täällä rinnallani opiskelevat – osa heistä kenties tulevia sinologeja – ottavat opiskelun taakkana, sellaisena työnä josta tauko ei ole koskaan liian lähellä. Kun lukuvuosi tämän viikon kokeiden myötä torstaina päättyy, unohtaa moni luokastani koko kielen seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi. Vasta kun uusi lukuvuosi Kiinan ja kiinan parissa heidän kotimaassaan alkaa, lompsii porukka vastahakoisesti tunneille. Ja voi huokaus että niillä tunneilla onkin taas tylsää!
Toisin kuin lähes jokaisella muulla täällä Jinhuassa opiskelevalla, minulla ei ole velvoitteita ketään tai mitään muuta kuin itseäni kohtaan. Paineita kylläkin on nyt jonkin verran, mikäli aion jatkaa Kiinassa asumista ja tehdä jotakin muuta kuin olla täysipäiväinen opiskelija tai englannin opettaja.
Tällä viikolla eräs pieni hetki teki minulle selväksi sen, kuinka moni onkaan tullut tänne viihtymään eikä panostamaan tulevaisuuteensa tai oppimaan silkkaa tiedonjanoaan. Opiskelu on viime aikoina tuntunut kiinnostavan yllättävän harvaa.
Meillä oli tänä keväänä eräs kurssi, joka sisältönsä ja oppimismateriaalinsa puolesta oli sangen hyödyllinen – vain luennot olivat pakkopullaa, kun opettaja ei ehkä ollut ihan ihanteellinen. Joka tapauksessa 中国概况-oppikirja tarjoaa tietoa Kiinan jokaiselta osa-alueelta ympäristöstä politiikan ja talouden kautta aina yhteiskunnan ilmiöihin saakka.
Vaikka näkökulma on kiinalaiseen tyyliin rajallinen ja osa asioista jo ennestään useimpien tiedossa, opettaa kirja näistä asioista sentään uudella kielellä. Viitseliäs opiskelija pystyy tämän kirjan parissa opiskeltuaan keskustelemaan monista tärkeistä aiheista kiinaksi.
Kurssin ainoa vaatimus oli se, että tutustuisi tenttiä varten jokaisen neljän pääkappaleen lopussa esitettäviin monivalinta- ja oikein/väärin-kysymyksiin. Vastausten löytäminen ei ollut erityisen vaivalloista, jos homman tajusi aloittaa jo hyvissä ajoin (niin kuin allekirjoittanut). Pari myöhäänkin aloittanutta luokkatoveriani saivat vastaukset kasattua kahdessa tai kolmessa päivässä, kovan vaivan päätteeksi tosin.
Ilahduin kuullessani, etten ollut ainoa, jolle osa kysymyksistä tuotti hankaluuksia: japanilainen luokkatoverini sanoi olleensa useita kertoja vähällä heittää kirjansa seinään, kun ei vastauksia meinannut kirjan sivuilta onnistua onkimaan! Ja minä kun olen aina luullut, ettei japanilainen hätkähdä mistään!
Maanantaina sitten tapasimme kolmen ahkeran koplan kesken asuntolamme ala-aulassa vertaillaksemme vastauksiamme. Käytimme siinä parisen tuntia etsiessämme vastauksia niihin kohtiin, joiden suhteen oli vielä epäselvyyttä.
Sitten seuraamme alkoi liittyä luokkatovereitamme, jotka 24 tuntia ennen tenttiä eivät vielä olleet aloittaneetkaan koko tiedonhakua. Ensin tuli yksi kaveri, kopioi yhdeltä meistä vastaukset ja poistui – hän ei edes yrittänyt teeskennellä, että viitsisi tai edes haluaisi auttaa meitä epäselvien kohtien kanssa. Pian muita opiskelijoita liittyi seuraan, tyytyväisesti vastaukset kopioiden ja sen jälkeen hiljaa istuskellen, toiset kiusaantuneina, toiset tylsistyneinä odottaen sopivaa hetkeä häipyä paikalta.
Omaa kirjaani en lainannut kellekään, mutta onneksi kukaan ei sitä edes pyytänyt – olisin kieltäytynyt ja sanonut suoraan, miksi. Suoraan sanottuna tunsin lähestulkoon inhoa luokkatovereitani kohtaan, eikä tuntemusta kaunistanut yhtään se, kun tiistaina koetilanteessa porukka hölisi ja teki helppoihin kysymyksiin vastaamiseksi yhteistyötä niin paljon kuin pystyi. Yhdessä vaiheessa kun opettaja oli jostain syystä luokkahuoneen ulkopuolella, joutui eräs luokkatoverini taputtamaan käsiään äänekkäästi saadakseen työrauhan – mieleeni muistui ajat, jolloin opetin pekingiläisellä ala-asteella pienille riiviöille englantia.
Luokkatovereistani kehittyi tämän toisen lukukauden aikana todellisia nahjuksia, nuoria bilettäjiä joilla ei jäänyt aikaa opiskeluun siksi, että reissaaminen ja hauskanpito olivat niin paljon tärkeämpiä asioita. Tunneille tultiin epäkohteliaasti myöhässä ja usein jätettiin kokonaan tulematta, minkä vuoksi opettajilta jäi monesti ennalta suunniteltu oppitunti pitämättä. Tällainen turhauttaa paitsi opettajaa myös niitä oppilaita, joita kiinnostaa.
Vaatimukset olivat aina alhaiset, mutta niitäkään ei viitsitty täyttää. Lopussa mentiin sieltä mistä aita oli matalin ja – hokkus pokkus – kaikille heltiää mainiot pisteet!
