Pidä varasi, jos lennät Kiinassa!

Kiinassa matkustava joutuu usein turvautumaan maan sisäisiin lentoihin. Kiinassa (tai kiinalaisten kanssa kansainvälisesti) lentävän kannattaa muistaa, että joka päivä lukemattomat kiinalaiset lentävät ensimmäisen lentonsa. Monella on lentomatkustamiseen liittyvä etiketti vielä hakusessa. Siitä merkkinä viimeaikainen, erikoisista lentokonetapauksista kertovien uutisten tulva.

Tuoreimmassa tapauksessa kiinalaismies pidätettiin ja poistettiin koneesta tappelun päätteeksi. Herra ei suostunut luopumaan ikkunapaikastaan, vaikka hänelle määrätty paikka oli jossain aivan muualla. Mies oli sitä mieltä, että ensimmäisenä koneeseen ehtivillä pitäisi olla oikeus valita istumapaikkansa.

Riidat ja tappelut ovat Kiinan lennoilla yleisiä. Eräässä joulukuisessa tapauksessa riita istumapaikoista johti lopulta siihen, että nuori nainen kaatoi kulhollisen kiehuvaa vettä lentoemännän päälle. Tunteet alkoivat käydä kuumina, ja pian naisen miesystävä uhkasi räjäyttää koneen. Siinä vaiheessa Bangkokista Nanjingiin matkalla ollut kone kääntyi takaisin. Pommia koneesta ei löydetty.

Kerran erään Hong Kongiin mielineen perheen 3-vuotias poika ei suostunut kiinnittämään turvavyötään. Äiti vaati saada pitää poikaansa sylissään lennon ajan, vaikka se oli kiellettyä. Koska lento alkoi viivästyä, matkustajien välille puhkesi riita. Lopulta kolmehenkinen perhe, joka ei suostunut antamaan periksi, poistettiin koneesta.

Tyytymättömyyttä kanssamatkustajissa aiheutti myös matkalla Detroitiin ollut kiinalaisperhe, jonka isä levitti matkustamon käytävälle sanomalehden ja salli poikansa hoitaa tarpeensa paperin päälle. Kiinan kaduilla ulostava lapsi on tavallinen näky, mutta Kiinaan näky sitten rajoittuukin.

Joulukuussa eräs kärsimätön kiinalaisherra päätti jouduttaa koneesta poistumistaan ottamalla käyttöön hätäevakuointiin tarkoitetun ”liukumäen”. Mies, joka ei oman selityksensä mukaan ollut kuunnellut turvaohjeita ennen lentoa, sai maksaa tempauksestaan noin 5 000 euron vahingonkorvaukset.

Toisessa tapauksessa lentokone odotti vuoroaan kiitoradalle, kun eräästä matkustajasta alkoi tuntua siltä, että matkustamossa oli hieman tunkkaista. Hän päätti avata istumapaikkansa vieressä sijaitsevan hätäuloskäynnin voidakseen haukata raitista ilmaa. Lähtö viivästyi ja mies siirrettiin istumaan mahdollisimman kauas hätäuloskäynneistä.

Näistä tapauksista heijastuu Kiinan kiivas kehitys. Lennoilla tapahtuu, koska ne ovat pullollaan vaurastuneiden perheiden jäseniä, joilla vielä hiljattain saattoi tuskin olla varaa edes polkupyörään. Kummalliset ratkaisut ja erikoinen käytös saattavat olla arkipäivää maaseudun paikallisbussissa, mutta moni ei tule ajatelleeksi, että pelisäännöt ovat lentokoneessa hieman toiset.

Voit tutustua Kiinaan liittyviä kieli- ja asiantuntijapalveluja tarjoavan yritykseni verkkosivuihin osoitteessa www.hiinakiina.com

"Tiedätkö, mitä Kiinan pitäisi mielestäni alkaa tehdä?"

Moni Kiinassa hieman pidempään asuva alkaa ennen pitkää kyllästyä "kiinalaisten usein esittämiin kysymyksiin". Jokapäiväiset utelut luultavasti astronomisesta palkkatasostasi, liian vanhaan ikään venytetystä naimattomuudestasi tai kiinalaisnäkökulmasta täysin käsittämättömistä ruokailutottumuksistasi alkavat eittämättä nopeasti kyllästyttää, etenkin, kun ihmettelyn päälle saa usein kuulla turhan paljon neuvoja. Tällaisten kohtaamisten myötä kommunikointi kiinalaisten kanssa voi alkaa ärsyttää.

Mamahuhu-sketsiporukan hauska video kuitenkin muistuttaa, että tilanne on varmasti usein sama myös kiinalaisten näkökulmasta: me "paremmat" länsimaalaiset puhumme kiinalaisille alentuvaan sävyyn ja kerromme heille, kuinka asiat ovat tai kuinka asioiden suhteen pitää toimia.

Tämän videon takaa löytyvässä videossa kolme laowaita jakaa kiinalaisille neuvojaan. Ylimieliset nuoret muun muassa kritisoivat Kiinan saasteisuutta, ovat harhaisen itsevarmoja omasta kielitaidostaan, ihmettelevät sellaisia "käsittämättömiä" kulttuuri-ilmiöitä kuin kasvojen menettäminen ja avioliiton tärkeyden painottaminen, paljastavat tietämättömyyteen perustuvia stereotypioita, ja paljon, paljon muuta.

Videossa todellisuutta on reippaasti liioiteltu, mutta tunnistan siinä silti monia Kiinassa kohtaamiani ulkomaalaisia, toisinaan jopa itseni. Itse kiinnitin Kiinassa paljon huomiota esimerkiksi siihen, että monet ulkomaalaiset nauroivat kiinalaisten yrityksille puhua englantia. Surullinen fakta kuitenkin on, että hyvin pieni osa kiinaa opiskelevista pystyy oikeasti puhumaan kiinaa siten, että se kuulostaisi kiinalaisen korvissa hyvältä ja luonnolliselta.

Video luultavasti aukeaa katsojalle sitä paremmin, mitä enemmän tämä on viettänyt aikaa Kiinassa tai kiinalaisten seurassa.

Voit tutustua Kiinan, kiinan kielen ja kiinalaisen kulttuurin tuntemusta vaativaa osaamista tarjoavan yritykseni verkkosivuihin osoitteessa www.hiinakiina.com

Aukiotanssit – hyvinvointia vai vandalismia?

Eräässä taannoin julkaisemassani blogitekstissä mainitsin, että kiinalaiset ovat äänekästä väkeä ja tuntuvat viihtyvän parhaiten paikoissa ja tilanteissa, joissa meteliä ja vilinää piisaa. Kiinalainen renao-luonne on vähän niin kuin vastakohta Suomessa yleiselle, mieluiten rauhalliseen ympäristöön hakeutuvalle luonteelle.

Yhtä oivaa esimerkkiä perikiinalaisesta tilanteesta, jossa on paljon väkeä ja meteliä, voi todistaa hankkiutumalla vaikka alkuillasta, päivällisajan jälkeen, johonkin paikalliseen puistoon tai julkiselle aukiolle. On melko varmaa, että siellä on menossa ”aukiotanssit”, kiinaksi 广场舞.

Aukiotanssiryhmät saattavat olla valtavan suuria, kokonaisen keskusaukion täyttäviä ihmismassoja. Ne saattavat olla myös pieniä, vaikka noin tusinasta tanssijasta koostuvia ryhmiä. Valtaosa tanssijoista on naisia, mutta miehiäkin mahtuu joukkoon. Tanssijoiden keski-ikä on verrattain korkea, vaikka joskus perheet lähtevätkin kolmen sukupolven voimin paikalle.

Tanssimista säestää porukan eteen asetettu, usein yhdenteentoista asteeseen säädetty kaiutin, josta ilmoille raikaa milloin millaistakin musiikkia perinteisemmästä kiinalaisesta musiikista aina moderniin teknopoppiin. Tansseja ohjaa yleensä yksi tanssitaidoiltaan hieman etevämpi nainen. Muut seuraavat perässä taitojensa sallimissa rajoissa. Monet tanssivat kehnosti, mutta aukiotansseissa ei ole mitään väliä sillä, kuinka hyvin tai huonosti tanssii. Tärkeintä on se, että keho saa liikuntaa ja mieli riemuitsee! Ehkä juuri tässä piilee aukiotanssien salaisuus.

Olen iloinen aukiotanssien olemassaolosta. Niiden todistaminen saa minut aina hyvälle tuulelle, joskus suorastaan liikuttuneeksi, ja soisin vastaavan ilmiön leviävän passiivisempien, kenties itsensä nolaamista pelkäävien suomalaistenkin keskuuteen. On hienoa nähdä näitä ryhmiä, joihin jokainen on tervetullut eikä suorituspaineita ole.

Mielipiteeni voisi kuitenkin olla erilainen, jos olisin joskus asunut aukion vieressä. Aukiotansseista on nimittäin Kiinassa tullut viime aikoina kuuma väittelyn aihe, mikä osoittaa sen, ettei ihan jokainen kiinalainen olekaan meluun rakastunut!

Kiinassa on raportoitu joitain välikohtauksia aukiotanssijoiden ja meluun kyllästyneiden välillä. Wenzhoulaisen toimistorakennuksen yrittäjät olivat kuluttaneet 260 000 yuania (noin 30 000 euroa) omiin äänentoistolaitteisiinsa, joilla tanssijat häädettiin tarpeen tullen häiritsemästä. Pekingissä meluun kyllästynyt mies oli tarttunut kivääriinsä, lähtenyt ulos ja ampunut taivaalle varoituslaukauksen, saaden siten tanssijoihin vipinää. Wuhanin kaupungissa parikymmentä tanssijaa koki ikävän yllätyksen, kun joku tanssipaikan vieressä asuva heitti heidän päälleen ulostetta.

Kun netissä levisi pari viikkoa sitten kuva Pariisin Place du Louvrella aukiotanssit pystyyn pistäneistä kiinalaisista ”mammoista”, alkoi moni kiinalainen nettikansalainen purkaa turhautumistaan. Monet osoittivat häpeävänsä sitä, että meluisa tanssiminen ja julkisen tilan omiminen oli pakko viedä ulkomaillekin. Tanssijoiden uskotaan sotkevan entisestään kiinalaismassojen jo ennestään tuhrimaa Kiina-kuvaa maailmalla. Pääosa valittajista on nuorempaa väkeä, eli kyseessä on selvä sukupolvien välinen kulttuurien yhteenotto.

Aukiotanssien aiheuttamat ongelmat ovat myös herättäneet keskustelua epäonnistuneesta kaupunkisuunnittelusta, jossa ei ole osattu ottaa huomioon kaupungistumisen kiivasta tahtia. Kansalaisille ei ole riittävästi julkisia tiloja, joissa toteuttaa itseään ja harrastaa liikuntaa. Siksi niin monet tanssiryhmät valtaavat sen tilan, minkä sattuvat löytämään – usein jonkin asuinalueen sisältä, tai vaikka toimistorakennuksen pihalta. Silloin alkaa monilla hermot kiristyä ja korvatulpille tulee käyttöä. Suomessa tansseille pistettäisiin varmasti nopeasti stoppi, mutta en usko, että kiinalaiset aukiotanssijat joutuvat ihan heti harrastuksestaan luopumaan.

Kierrätä lahjasi!

Vaikka meillä Suomessakin tykätään monien merkkipäivien ja kissanristiäisten kunniaksi antaa sukulaisille ja ystäville lahjoja, on suomalaisen ja kiinalaisen lahjakulttuurin välillä valtavia eroja.

Lahjan tuominen tuntuu Kiinassa olevan aivan ehdoton juttu jopa silloin, kun ystäväsi kutsuu sinut viettämään ihan tavallista iltaa. Joku tuo helvetisti hedelmiä, toinen kivan viinapullon, kolmas jotakin sellaista, minkä tuottamisesta hänen kotiseutunsa tunnetaan.

Kun viime vuonna vietin Kunmingissa kolmekymppisiäni, toi yksi kaverini mukanaan kaksi kiinalaista ystäväänsä. Vaikka kuinka yritimme heille vakuutella, että minkäänlaiset tuliaiset eivät ole välttämättömiä, eivät he voineet olla törsäämättä korttelin kulmalta löytyneeseen lähikauppaan – tuliaisina suuret määrät olutta ja pahvilaatikollinen maitoa!

Lahjoja annetaan riippumatta siitä, onko niille tarvetta vai ei. Lahjasta kieltäytyminen on tietysti epäkohteliasta, sillä se saa lahjan antajan ”menettämään kasvonsa”. Vastaanottajan pitää toki ensin teeskennellen hanata hieman vastaan ennen lopullista lahjan hyväksymistä.

Absolutistille saattaa sadella alkoholia, savuttomalle tupakkaa. Mitä tällaisille tarpeettomille lahjoille sitten voi tehdä? Ei viitsisi menemäänkään heittää, kun lahjalla kuitenkin on arvoa…

Kiinalaisen lahjakulttuurin myötä tukevasti jalkansa maahan on asettanut myös ilmiöön liittyvä bisnes: lahjojen kierrättäminen, toisin sanoen käyttämättömän tuotteen ostaminen ja sitten sen uudelleen parempaan hintaan kauppaaminen.

Kun ensimmäistä kertaa törmäsin tällaiseen liikkeeseen Kunmingissa, luin hieman hämmentyneenä kaupan kylttejä: ”Kierrätetään korkeaan hintaan merkkitupakat, hienot viinat, ym. ym.” Savukkeiden ja viinan lisäksi kysyntää on esimerkiksi erilaisille kiinalaisessa lääketieteessä käytettäville, tyyriille raaka-aineille. Lisäksi voidaan kierrättää muun muassa tietokoneita ja matkapuhelimia.

Erityisesti kiinalaisen uudenvuoden juhlinnan päättymisen jälkeisenä aikana alalla käy kova kuhina. Eikä ihme, sillä nimenomaan uudenvuoden aikaan ihmiset suorittavat lukemattomia vierailuja sukulaistensa ja ystäviensä luokse. Lahjoja viskellään puolin ja toisin, oli niille käyttöä tai ei.

Eräässä löytämässäni pikkuartikkelissa kauppias kuvailee tyypillistä päiväänsä: Porukka soittelee yleensä päivisin ja tiedustelee, kuinka paljon tällaisesta ja tuollaisesta tuotteesta saisi. Jos hinta miellyttää, poikkeaa asiakas illemmalla vaihtamaan saamansa lahjan käteiseksi. Joskus kauppias saattaa vaihdon tehdäkseen lähteä jopa kotikäynnille.

Mielestäni ainakin Suomessa on jo lahjakulttuurissa tapahtunut selviä muutoksia. Nykyisin lahjaa mietitään enemmän, ja on olemassa lukemattomia persoonallisia tapoja antaa lahja, joka lämmittää perinteistä, komeron perukoille tai kirpputorille päätyvää tavaralahjaa enemmän. Koska moni on kyllästynyt lahjastressiin ja lahjan antamiseen vain lahjan antamisen vuoksi, ei monissa piireissä lahjoja aina edes tarvitse antaa – jo esimerkiksi yhdessäolo ja muistaminen käyvät ihan hienosti lahjasta.

Kun ajattelen Kiinaa, en näe, että kulttuurissa syvälle juurtuneeseen lahjakulttuuriin olisi tiedossa muutoksia – päinvastoin, uskon, että mitä hienoimpien lahjojen ostaminen vain yleistyy entisestään. Väestöltään valtavan kansan lahjatörsäämistä miettiessä pientä lohtua tuo se, että kierrätysbisneksen ansiosta suurempi osuus tuotteista päätyy lopulta ihan oikeaan käyttöön.

Pakkoavioliitto kiinalaisittain

Viime viikkoina kiinalaismediassa on puitu sukupolvien sekä kaupungin ja maaseudun välistä kuilua kuvaavaa sosiaalista ilmiötä: ”pakkoavioliittoa”.

Joka vuosi, erityisesti kiinalaisen uuden vuoden aikaan, sadat miljoonat kaupunkilaiset matkaavat maaseudulle kotikylävierailulle.

Kiinan maaseudulla, missä avioliittoa ja lapsen hankkimista pidetään yhä ehdottomasti ihmiselämän tärkeimpinä saavutuksina, joutuu naimaton rajuun pommitukseen: ”Mikä on, kun ei puolisoa löydy?” Paineita tulee paitsi vanhempien, myös setien, tätien, serkkujen ja tuiki tuntemattomienkin suunnasta. Vaikeinta on perheidensä ainoilla lapsilla.

Köyhästä kylästä kaupunkiin lähtevä on yleensä perheensä suuri ylpeys. Paluu maan pinnalle kuitenkin koittaa, mikäli aviorintamalla ei toimita yhtä ripeästi kuin naapurissa. Jälkeläisestä, joka vuodesta toiseen palaa kotiin ”tyhjin käsin”, tuleekin häpeän aihe.

Pienen kylän piireissä keskinäinen vertailu on väistämätön paha, ja aiheen ympärillä liikutaan jatkuvasti: ”Kuinkas vanha lapsenlapsesi jo on?” Niitä kyläläisiä säälitään, joiden klaani ei vielä ole jatkunut uuteen polveen.

Monen nykyaikuisen arvot poikkeavat suuresti vanhempien näkemyksistä. Perheen perustamisen merkitystä voi olla vaikea lähteä kotiväelle vähättelemään. Jos olet täyttänyt 30 etkä vielä ole edes naimisissa, lienee päässäsi vikaa. Olet tuottanut pettymyksen ja saat siitä kyllä kuulla.

Maalaisvanhemmat eivät halua kuulla nuorten puolustuspuheita rakkauden merkityksestä. ”Kuka onnea kaipaa – avioliitto on käytännön asia!” Turha pitää rimaansa korkealla, kun tähänkin asti on pärjätty avioliittovälittäjän suosituksilla.

”Saamaton” lapsi saa kotivierailullaan kuulla tutut saarnat jokaisella aterialla. Kiire naimisiin näyttäisi olevan kova. Vanhemmat uurastivat jälkeläisensä kasvattamiseksi, eikä mitään saada vastalahjana. Missä vanhempien kunnioitus, josta jo Kungfutse opetti?

Moni on päätynyt paineen alla onnettomaan liittoon. Lisäksi on olemassa näennäisavioliittoja, joissa kaksi kiinalaista solmii liiton vain sulkeakseen vanhempiensa suut. Tarjolla on myös palveluita, jotka mahdollistavat ”kumppanin” vuokraamisen kotiin näytille vietäväksi. Ei ole helppoa, jos ei ole kiire naimisiin, tai jos sopivan kumppanin metsästyksessä ei yksinkertaisesti ole onni matkassa.

Kovan paineen alla

Noin vuosi sitten kuulin ensi kertaa kiinan kielen uudissanasta 啃老族 (kěn lǎo zú). Kirjaimellisesti ”vanhempiaan nakertavien ihmisryhmää” tarkoittavalla sanalla viitataan sellaisiin nuoremman sukupolven edustajiin, jotka aikuisiälläkin ovat toimeen tullakseen vielä taloudellisesti riippuvaisia vanhemmistaan.

Xiao eli vanhempien kunnioitus
on erityisen tärkeä konsepti
kiinalaisessa kulttuurissa.

Taannoin huomioni kiinnittyi lehtiartikkeliin, jossa yllä mainitun termin kaksi ensimmäistä merkkiä olikin käännetty toisin päin. 老啃族 (lǎo kěn zú) viittaa sellaiseen nuorempaan väkeen, jota puolestaan vanhemmat ”nakertavat”. Seuraavassa tiivistelmä lukemani artikkelin sisällöstä.

Luo Feng on kotoisin Guangxi-provinssista. Hän työskentelee Guangzhoussa, ja on hiljattain päättänyt kerätä rohkeutensa ja viimein ”kertoa vaimolleen kaiken”.

Tuleva tunnustus liittyy puhelinsoittoon, jonka Luo Feng oli viikkoa aikaisemmin saanut maaseudulla asuvalta isältään. Isä oli päättänyt, että oli tullut aika rakentaa perheelle uusi talo. Lähistöllä asuvat sukulaiset ja läheiset ystävät olivat jo lupautuneet auttamaan rakennushommissa. Muihin kuluihin tarvittaisiin reilut 100 000 yuania.

Vastuun 100 000 yuanin hommaamisesta olisi tarkoitus langeta Luo Fengin harteille. Luo Feng ja hänen vaimonsa eivät ole korkeatuloisia. Lisäksi he ovat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa, joten rahalle olisi ihan riittävästi tarvetta jo pariskunnan omasta puolestakin. Isäukko on kuitenkin vanha ja köyhä, joten tällaiseen pyyntöön ei ole kaupunkiin muuttaneen pojan sopivaa vastata kieltävästi.

Luo Feng lupasi isälleen, että rahat olisivat kasassa vuoden loppuun mennessä. Hänellä on säästössä parikymmentä tuhatta, ja laittamalla sivuun koko vuoden tulonsa (7 000 – 8 000 yuania kuussa) olisi mahdollista saada koko tarvittava summa kasaan. Valitettavasti se tarkoittaisi kuitenkin sitä, että taloudellinen vastuu oman perheen toimeentulosta kallistuisi 100-prosenttisesti vaimon harteille. Siksi asiasta kertominen on tuntunut erityisen vaikealta.

Mikäli köyhällä maalaisperheellä on jälkeläinen kaupungissa töissä, tarkoittaa se käytännössä sitä, että tuolla jälkeläisellä ei ole mitään oikeutta valittaa siitä, kuinka kovaa elämä on. Valittaminen vain lisäisi kotiseudulla elävän perheen henkisiä paineita entisestään. Kaupunkiin lähteneen lapsen tulee näyttää, että hän on vahva ja pystyy mihin vain – oli tilanne todellisuudessa millainen hyvänsä.

Perinteiseen maaseutukulttuuriin kuuluu myös se, että vanhempiensa lisäksi aikuisten on oltava valmis ottamaan huomioon paitsi sukulaisensa, joissain tapauksissa myös koko kyläyhteisön asiat. Joskus pitää korjata tie, toisinaan huoltaa siltaa, sitten remontoida kylän rapistumaan päässyttä temppeliä.

Vanhemmat sukupolvet elävät yhä kulttuurissa, jossa yhteisön tarpeet asetetaan yksilön tarpeiden yläpuolelle. Molemminpuolisella auttamisella pidetään yllä elintärkeitä ihmissuhdeverkostoja. Valitettavasti kulut näiden suhteiden ylläpitämisestä lankeavat usein sen kontolle, jolla on (tai jolla odotetaan olevan) eniten maksukykyä.

Monella 80-luvulla jälkeläisensä maailmaan saattaneella parilla ei ole koskaan ollut kunnollista vakuutusta. Sellaisessa tilanteessa lapsesta odotetaan vakuutuksen tuojaa. Jos lapsi on lähtenyt kaupunkiin ja päätynyt edes kohtuullisiin hommiin, on hän perheelleen suuri ylpeydenaihe. Ylpeyden mukana saa kaupan päälle kovat odotukset.

Vanhemmat kasvattivat lapsensa kovalla työllä yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi, ja kiinalaisessa kulttuurissa lapsen odotetaan maksavan tuon kovan työn takaisin, erityisesti siinä vaiheessa, kun vanhemmat alkavat käydä liian iäkkäiksi kyetäkseen elättämään itse itsensä. Tämä on olennainen osa käsitettä 孝 (xiào), vanhempien kunnioittaminen, joka on yksi neljästä konfutselaisesta velvoitteesta.

Aihetta käsittelevän tekstin julkaisi alun perin 《南风窗》. Tämä blogiteksti pohjautuu 《文摘周报》-lehden editoimaan, 7. helmikuuta julkaisemaan versioon artikkelista.

Unohtunut, ”käytännöllinen” QQ

Käytin ennen kiinalaisten suosimaa chat-ohjelmistoa QQ:ta melko paljon, sillä sen avulla oli helppo pitää yhteyttä tuttuihin kiinalaisiin samalla, kun tuli harjoitelleeksi kiinan kielen kirjoittamista (joskus tosin keskustelukumppani näki minun kanssani chättäilyn tilaisuutena harjoitella englantia).

Jossain vaiheessa QQ kuitenkin jäi. Ensinnäkin se vain unohtuu helposti, varsinkin, kun en omista älypuhelinta. Toinen syy saattaa olla se, että kiinalaiset itsekään eivät taida enää olla ihan niin rakastuneita QQ:hun (en tiedä noista taivutuspäätteistä) kuin ennen – vaikuttaisi siltä, että esimerkiksi WeChat on nykyisin selkeästi suositumpi. Minulla on sellainen mielikuva, että QQ on jonkin verran "out 了".

Merkittävin syy QQ:n unohtumiselle oli kuitenkin se, että kontaktiluetteloni alkoi olla täynnä satunnaista porukkaa: tyttö jonka kanssa juttelin bussissa, perheenisä jonka tapasin maastopyöräreissulla, kaverin kaveri joka haluaa oppia englantia… Alkoi käydä niin, että QQ:n käynnistäessäni sain heti useita viestejä ihmisiltä, joita en oikeastaan edes tunne.

Minulle on aina tuottanut harmaita hiuksia kiinalaisten innokkuus ”ystävystyä” ulkomaalaisen kanssa. On todella kiusallista, kun muutaman minuutin jonkun kiinalaisen kanssa vaikka bussissa keskusteltuasi hän kysyy: ”Voimmeko olla ystäviä?”

Joskus aikaisemmin, kun olin vasta saapunut Kiinaan, annoin aika monellekin numeroni, mistä saattoi seurata joko ihan vain tekstailua tai sitten jopa yksi tai toinenkin tapaaminen. Ihan hyvää kielivaihtoa, mutta ei sitten kuitenkaan paljon enempää.

Harvoin onnistun innostumaan kiinalaisesta, joka on kiinnostunut minusta vain siksi, että en ole kiinalainen. Minulla onkin kiinalaisia ystäviä vain vähän, en yksinkertaisesti ole onnistunut löytämään kiinalaisten kanssa yhteistä aaltopituutta. Tämä on todella sääli, ja yksi suuri osasyy sille, miksi en aio Kiinaan pidemmäksi aikaa jäädä.

Jossain vaiheessa totesin, että enää en enää halua jaella satunnaisille kiinalaisille puhelinnumeroani. Mutta mikä sitten neuvoksi? Kasvojen säilyttämisen ja menettämisen konsepti on Kiinassa todella vahva, ja haluan sitä itsekin kunnioittaa. Jos kiinalainen ilmaisee haluavansa olla ystäväsi ja vastaat, että et näe ystävyydelle minkäänlaisia perusteita, olet rehellinen mutta saat samalla kiinalaisen menettämään kasvonsa.

Olen pari kertaa itsekin väsyneenä todennut kiinalaiselle, että en näe mitään syytä antaa hänelle kontaktitietojani vain siksi, että satuimme samaan bussiin ja vaihdoimme pari sanaa. Tällaisen vastauksen antaminen saa minut aina tuntemaan itseni epäkohteliaaksi, suorastaan tylyksi.

Onneksi sain eräänä kauniina päivänä ajatuksen: vaikka en tahdokaan puhelinnumeroani antaa, voin aina sanoa, että QQ:ssa sen sijaan minut voi lisätä kontaktiksi! Koska en QQ:ta enää juuri koskaan käytä, ei tietojeni antamisessa ole mitään vaaraakaan! Hieno juttu – kukaan ei menetä kasvojaan, eikä minun tarvitse kärsiä vaivaannuttavista puhelinkeskusteluista, tekstiviestien vaihteluista tai tekosyiden esittämisestä sille, miksi juuri tällä hetkellä minulla ei ole aikaa lähteä syömään.

Erään perheenisän lahjasuunnitelma

Kiinalaisen uudenvuoden aatto osuu tänä vuonna tammikuun 30. päivälle, minkä jälkeen alkaa hevosen vuosi. Uusi vuosi on kiinalaisille vuoden tärkein juhla, jonka tärkeyttä voi verrata vaikkapa joulun asemaan Suomessa.

Perheen keskeiseen lahjakulttuuriin kuuluu Kiinassa yleisimmin raha. Hongbaot ovat sileitä, uunituoreita seteleitä sisältäviä punaisia kirjekuoria, joiden jakamisen vastuu laskeutuu monesti perheen isän harteille.

Rahan määrä määräytyy tulojen mukaan. Monilla on tapana sijoittaa punaisiin kirjekuoriin vuoden lopun kunniaksi työpaikalla jaetut bonukset.

Kirjekuoren tulee ehdottomasti olla punainen, sillä punainen väri symboloi kiinalaisessa kulttuurissa hyvää onnea. Joillain väreillä on negatiivisia konnotaatioita – esimerkiksi valkoinen, musta ja sininen yhdistetään kuolemaan – joten kiinalaiset päätyvät kuorta valmistellessa tai lahjaa miettiessä ehdottomasti punaiseen paketointiin. Punaista voi halutessaan höystää hyväenteisillä väreillä, joihin lukeutuvat ainakin vaaleanpunainen, keltainen sekä kullan väri.

Kuinka paljon rahaa sitten tulee antaa, ja kenelle? Kiinalainen esseisti Lin Daohui (林道辉) kirjoitti kerran omista suunnitelmistaan uudenvuoden rahalahjakuorien varalle. Hänen tuli valmistella neljä kuorta: yksi vaimolle, yksi tyttärelle, yksi vaimon vanhemmille ja yksi omille vanhemmilleen.

Suurin summa meni tietysti vaimolle, jonka pitäminen tyytyväisenä on kiinalaisessakin kulttuurissa elinehto. Bonuksia tuli työpaikalta 3 800 yuania, ja emäntä sai siitä leijonanosan, peräti 2 800 yuania. Toinen hongbao meni vaimon vanhemmille – 280 yuania. Mitä tahansa heille annettiinkin, lisäisivät vaimon vanhemmat summaan satasen ja antaisivat tyttärentyttärelleen. Appivanhemmat eivät siis varsinaisesti odottaneet vävyltään rahaa, vaan tärkeintä oli ajatus. Heille annetut rahat päätyivät tyttären pienten kätösten kautta vaimon hoivaan.

Kolmas kuori meni tyttärelle. Kahdeksikon hyväenteisyyden vuoksi isä olisi halunnut antaa 888 yuania, mutta koska rahat eivät riittäneet, päättyi hän kompromissiin – 188 yuania. Tytär ei summasta liikoja välittänyt, sillä nämäkin rahat päätyivät äidin taskuihin.

Vasta neljännen hongbaon isä antoi omille vanhemmilleen. Tasa-arvon vuoksi heillekin annettiin 280 yuania. Vanhemmat puolestaan antoivat lapsenlapselleen 180 yuania, eli tappiota tuli vain sen verran, mitä vaimon vanhemmilta voitettiin – tai mitä vaimo voitti.

Isä oli kuitenkin ovela: vaimon ollessa pesulla hän livahti keittiöön ja sulloi äitinsä taskuun kuusi uudenkarheaa satasen seteliä. Äidin ja pojan välillä vallitsi hiljainen yhteisymmärrys – miniälle ei asiasta tarvitsisi suotta mennä lörpöttelemään.

Tätä viimeistä, salaa lahjoitettua summaa lukuun ottamatta kaikki punaisissa kuorissa annetut rahat menivät siis perheen emännän taskuihin. Ei siis ollut mikään ihme, että joka vuosi, kun Kiinan tärkein juhla koitti, oli vaimo poikkeuksellisen hyvällä tuulella!

Tekstissä lainattu essee on nimeltään “俺的红包计划”

Kiinalaisesta jouluaatosta

Nyt kun joulu on jo turvallisesti takanapäin, jaan tässä hieman Kiinassa viettämääni jouluun liittyvää mielipahaa.

Mainittakoon kuitenkin ensin, että pääsimme kyllä mukavaa joulunkorviketta kihlattuni kanssa viettämään, kun päätimme omistaa aatonaaton joulutunnelmille. Söimme ja joimme ulkona hyvin, katsoimme jouluisia elokuvia (Rare Exports ja Ihmeellinen on elämä!) ja nautiskelimme vanhempiemme meille lähettämien joulupakettien herkullisista antimista (ks. kuva). Tämän tekstin avautuminen liittyy siihen, mitä varsinaisena aattoiltana tuli nähtyä.

Kuten monet lukijoista tietävät, ei joululla ole kiinalaisessa kulttuurissa perinteisesti minkäänlaista roolia – vain se noin prosentti Kiinan väestöstä, joka on kristittyjä, todella välittää joulusta. Monelle muulle kiinalaiselle se tarjoaa kuitenkin tekosyyn joko shoppailulle tai sitten muuten vain järkensä menettämiselle.

Joulu näkyy ja kuuluu kiinalaisessa suurkaupungissa. Joulupukkeja ja räikeitä kuusia ilmestyy kauppojen edustoille, ja joulun nimissä yritetään myydä jos jonkinlaista krääsää. Tilanne on samanlainen monien kiinalaisille vieraiden, tavallisesti amerikkalaislähtöisten juhlien (esimerkiksi Halloween) kohdalla: juhlalla ei ole niinkään merkitystä, mutta sitä pyritään silti myymään – etenkin tiedostavalle nuorisolle, joka haluaa olla cool.

Vaikka marketit huutavat joulua jo pitkään ennen joulukuun alkua, iskee joulu märän hanskansa kasvoille toden teolla vasta jouluaattona.

Lähdin aattoiltana ihan mielenkiinnosta seuraamaan, millaiset olisivat joulutunnelmat Kunmingin vilkkaimmalla aukiolla ja ostosalueella. Osasin odottaa jotakin epämiellyttävää, mutta se hulluus, johon törmäsin, yllätti totaalisesti. Itse asiassa se yllätti niin pahasti, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin jatkuvaa tarvetta lyödä seuraavaa röyhkeää vastaantulijaa nyrkillä naamaan.

Kiinalaisten joulu on niin typerää touhua, että sitä on sanoin vaikea kuvailla. Itse asiassa sitä voisi verrata ajatukseen Suomesta, jossa yhtäkkiä keksittäisiin, että kiinalainen uusivuosi onkin nyt in. Kukaan ei tietäisi, mitä uudenvuoden perinteisiin kuuluu, mutta kaikilla on yhtäkkiä pakottava tarve lähteä kaduille meuhkaamaan. Joku keksii myydä vaikka vesi-ilmapalloja, ja bisnesidea leviää niin, että aattoiltana jokaisella vastaantulijalla on pari märkää pommia kädessään. Joku toinen on keksinyt ostaa tukkuliikkeen tyhjäksi vappunaamareista, joiden ansiosta tuntemattomille saa olla vittumainen ihan anonyymisti.

Kunmingin keskusaukio oli jouluaattona tupaten täynnä ihmisiä, ja paikkaa saattoi kuvailla suorastaan sotatantereeksi.

Jouluisten hittituotteiden joukkoon Kiinassa lukeutuvat muiden muassa kauhunaamarit, loistavat pirunsarvet, helium-ilmapallot sekä lumi-spray. Näistä jälkimmäinen on jonkinlaista paineella ammuttavaa partavaahtoa, joka erityisesti silmiin osuessaan tuntuu sangen epämiellyttävältä. Valitettavasti monen kiinalaisen mielestä sprayta on hauska suihkuttaa kenen tahansa eteen sattuvan naamalle – etenkin, mikäli vastaantulija sattuu olemaan ulkomaalainen.

Onnistuin vain vaivoin tunkeutumaan pahimman kaaoksen lävitse, minkä jälkeen noin puolen tunnin kasvojeni peittelyn jälkeen viimein löysin rauhallisemman kadunpätkän. Siellä hyppäsin bussiin, joka kuljetti minut takaisin kotiin – ja turvaan.

Tämänkertainen joulu jäänee tältä erää viimeiseksi, jonka vietän Kiinassa. Eikä harmita ollenkaan!

Äidin kultaiset avioliittoneuvot

Olen Kiina-blogissa jonkin verran kirjoitellut kiinalaiseen parisuhteeseen liittyvistä aiheista, ja usein kirjoittaessa on tullut sivumennen mainittua nuorten kiinalaisten avioliittopaineista. Tässä jaan käännöksen aiheeseen liittyvästä artikkelista, jonka löysin taannoin kiinalaisesta sanomalehdestä. Artikkeli on 28-vuotiaan naimattoman naisen kirjoittama tilitys äidilleen. Se kuvaa mielestäni hyvin sitä, kuinka kiinalaisvanhemmilla voi usein olla tapana asettaa jälkeläisensä harteille kovia paineita puolison löytämiseen liittyen.

Näin se menee:

Olen jo hyvässä iässä, mutten vieläkään ole löytänyt etsimääni. Se henkilö elämässäni, joka puolestani eniten murehtii, on tietysti äitini. Jokusen epäonnistuneen parisuhdekokeilun jälkeen sain hiljattain äidiltäni kirjeen. Tämä kirje oli ensimmäinen, jonka hän oli kirjoittanut minulle yli kymmeneen vuoteen, ja se alkoi näin: ”Rakas tyttäreni, olet jo 28-vuotias. Olet seurustellut monen miehen kanssa, mutta aina tuloksetta. Oletko miettinyt, mistä se voisi johtua?”

Sydän täynnä epäilyksiä jatkoin lukemista. Se, mitä seurasi, yllätti minut kuin salama kirkkaalta taivaalta: ”Tyttäreni, olemme isäsi kanssa miettineet, että se voisi ehkä johtua siitä, ettet omaa kovin hyvää ymmärrystä omia ominaisuuksiasi kohtaan. Vaatimuksesi unelmiesi miestä kohtaan ovat ehkä kohtuuttomia. Olet ainoastaan 1,58 metriä pitkä, eikä vartalosi muotokaan ole kaksinen (tämä lievä paksuus tosin johtuu osittain siitä, että ruokimme sinua lapsena liikaa siinä pelossa, ettet saisi kylliksi ravintoa). Vanhempasikaan eivät ole erityisen varakkaita. Tavallisen ihmisen tulisi etsiä itselleen tavallinen ihminen. Ei kannata tuhlata vuosiaan epärealististen tavoitteiden vuoksi.”

Itkin murskautuneen itsetuntoni kanssa koko yön. Eikö sanotakin, että kaikki lapset ovat vanhempiensa silmissä täydellisiä? Eivätkö tytön vanhemmat usein olekin sitä mieltä, että minkäänlainen mies ei voi olla kyllin hyvä heidän tyttärelleen? Kuinka äitini saattaakaan niin kärsimättömästi haluta myydä minut alennuksella pois?

Se, mitä olen etsinyt, on aina ollutkin ihan tavallinen ihminen.

Millainen sitten on tavallinen ihminen? Terve ja kohtuullisen näköinen, jonkin verran koulutusta, samankaltainen perhetausta kuin minulla, aavistuksen verran minua pitempi, tulot hieman omiani korkeammat, vuosiltaan suurin piirtein samassa ikäluokassa kuin minäkin. Vartaloni ei ole kaksinen, joten hänkin saa olla lihava, tai laiha. Perhetaustani on vaatimaton, enkä koskaan ole haaveillutkaan mistään rikkaasta prinssistä. Näin yksinkertainen on mielikuvani sopivasta miehestä. Kuinka äitini silti saattaa puhua ”epärealistisista tavoitteista”?

Äitini jatkaa vielä kirjoittamista: ”Eivät ihmiset ennen olleet noin nirsoja. Silloin joku tuli ja esitteli naisen miehelle, sitten tavattiin pari kertaa ennen kuin sovittiin jo asia. Ja kaikki elivät elämänsä mukavasti.” Ongelmana on se, että äidin nuoruusaikoina kaikilla niillä ihmisillä, joihin tehdasalueella törmäsi, oli enemmän tai vähemmän samanlaiset lähtökohdat. Samoin oli tulevaisuusnäkymien laita. Nykyisin, suuressa kaupungissa, on vaikeampi törmätä sopivaan ihmiseen.

Tietyllä tavalla kumppanin etsiminen on kuin etsisi työpaikkaa: tullakseen ensin valituksi ja sitten pärjätäkseen pitäisi olla kaikin puolin sopiva. Lyhyesti sanottuna: Se, että en ole päässyt naimisiin, ei johdu siitä että olisin liian nirso tai että rimani olisi omiin avuihini nähden kohtuuttoman korkealla. Kaikki johtuu yksinkertaisesti siitä, että kohtalo ei vain ole tuonut kohdalleni sopivalta tuntuvaa miestä, enkä kohtaloani odotellessani ole halunnut tyytyä ”paremman puutteessa” sellaiseen, joka ei minulle sovi.

Äitini, älä vähättele arvoani vain sen vuoksi, että minulla ei ole ollut onnea rakkaudessa.

Tekstin julkaisi alun perin naistenlehti 《安报·魅力》. Tämä käännös perustuu 《文摘周报》-lehden muokkaamaan versioon.

Rikkaan naisen dilemma

Kuten olen varmasti joskus aiemmin kirjoittanut, voi Kiinassa monella korkeasti koulutetulla, älykkäällä, varakkaalla ja/tai muuten vain menestyneellä naisella olla vaikeuksia löytää itselleen aviomiestä.

Tämä liittyy muun muassa sellaiseen sitkeään kulttuuripiirteeseen, että kiinalaisessa kulttuurissa monelle miehelle voi olla kova pala olla sellaisen naisen kanssa, joka hoitaa hommat miestään tehokkaammin ja tuo vielä leivänkin pöytään. Moni älykäskin mies etsii itselleen mieluummin älyllisesti vaatimattoman naisen kuin kokee koko loppuelämänsä olevansa vaimonsa varjossa.

Erään tuoreen artikkelin mukaan Kiinassa naispuoliset, toisen sukupolven rikkaat (女富二代) joutuvat miehen metsästyksessä kohtaamaan poikkeuksellisen suuria haasteita.

30-vuotias multimiljonäärin tytär Zong Fuli paljasti hiljattain, ettei hänellä ole koskaan ollut miestä. Mitä menestyksekkääseen liiketoimintaan tulee, löytyy tältä naiselta keinot, mutta rakkauden suhteen hänestä on tullut jo pessimistinen. Miehen löytäminen on lähes mahdotonta.

Ilmiö on Kiinassa melko yleinen, ja monien perheyritysten päät ovat asiasta huolissaan. Monilla yritysjohtajilla on vain yksi jälkeläinen, ja jos se ainoa lapsi en onnistu löytämään kumppania, alkaa helistä toivo siitä, että perheyrityksen nuorat pysyisivät jatkossakin oman perheen käsissä.

"Keisarin vävypojan" paikka ei olekaan ihan niin haluttu kuin mitä avioliiton mukana tulevien rahojen määristä päätellen voisi kuvitella. Rikkaan perheen tyttäret päätyvätkin tavallisesti yhteen muiden rikkaiden nuorten kanssa. Tällaisiin lukeutuvat muun muassa:

– rikkaiden perheiden pojat
– valtion virkamiesten pojat
– muuten korkeapalkkaiset ammattilaiset, kuten asianajajat tai lääkärit

Naimattoman rikkaan miehen löytäminen ei kuitenkaan sekään ole niin helppoa, kuin mitä voisi kuvitella. Rikkaalla miehellä ei luonnollisesti ole mitään ongelmaa löytää itselleen kumppania, mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, ei monelle miehelle myöskään ole ongelma mennä naimisiin vaatimattomamman naisen kanssa – usein kaunis nainen riittää jo varsin hyvin. Niinpä moni rikas kiinalaismies päätyy yhteen hehkeän mallin tai julkisuuden henkilön kanssa.

Toisaalta toisen sukupolven rikkaat naiset eivät aina ole niin hirveän epätoivoisia miehen löytämisen suhteen. Moni varakkaan perheen tytär kasvaa eri syistä johtuen hyvin itsenäisiksi, ja heistä jopa neljä viidesosaa on saanut suorittaa yliopistokoulutuksensa ulkomailla.

Itsenäinen, varakas, lännessä yliopistonsa käynyt kiinalaisnainen. Hmm… Eikö kuulostaisikin länsimaalaisen miehen näkökulmasta oikein mukavalta yhdistelmältä! Itse asiassa nyt kun tarkemmin alan asiaa miettiä, taidan tuntea parikin eurooppalaista miestä, jonka vaimo on kiinalainen 女富二代.

Aiheesta kirjoitti alun perin 《看天下》

”Rahat takaisin” – mutta hääjuhlalla vai ilman? (osa 2/2)

Edellisessä tekstissä otettiin puheeksi häiden järjestäminen sekä lahjarahat. Eräs kiinalainen pariskunta ei tahdo järjestää suurta hääjuhlaa, mutta haluaisi kuitenkin jollakin keinolla saada takaisin ne rahat, jotka vuosien varrella muiden juhliin osallistumalla on ”sijoitettu”.

Katsotaan, millaisia vastauksia nettikansalla on nuorelleparille tarjota! Koska yli kolmensadan kommentin läpikäynti alkoi jossain vaiheessa tuntua turhan pitkältä urakalta, listaan tässä kymmenen valittua kommenttia ensimmäisen sadan joukosta. Alla ensin alkuperäinen kommentti, kommentin perässä seuraa suomennos.

不办酒想收回份子钱？这个还真难。

”Haluatte saada lahjarahat takaisin järjestämättä juhlia? Siitä tulee vaikeaa…”

不做酒请吃饭谁给钱啊。

”Jos ette tarjoa ruokaa ja juomaa, kuka teille vielä rahaa antaisi?”

份子钱还不够酒席钱呢，就别折腾了，等你们生了宝宝你去过红包的朋友应该会把礼金包给你们的，放心，别人心里有数。

”Lahjarahat eivät kattaisi edes juhlan järjestämisestä aiheutuvia kuluja, joten unohtakaa koko asia. Odottakaa, kunnes teillä on vauva, ystävänne tulevat kyllä sitten hongbaon kanssa kylään. Älkää olko huolissanne, ihmiset ovat kyllä näistä asioista tietoisia.”

中国社会跟你条件相近的人也不少，若有办法大家早用上了。

”Kiinasta löytyy paljon teidän kaltaisianne tapauksia. Jos tähän olisi jokin keino, se olisi jo aikoja sitten otettu käyttöön.”

别人都办酒了吧？那你不办酒又不想请人说不过去。不过可以不办酒，就是请他们吃顿饭，也是可以收回来的。

”Kaikki muut ovat järjestäneet juhlansa? Eihän sitten tule kuuloonkaan, ettettekö te järjestäisi. Mutta eihän teidän tarvitse välttämättä järjestää isoa juhlaa – tarjoatte vain ihmisille päivällisen, niin varmasti saatte jotakin takaisin.”

请三顿。一顿在男方家请，一些亲戚盆友。一顿在女方家请，也是亲戚盆友。第三顿在南京，就请双方的盆友同事吃个饭。这也很正常啊！

”Tarjoatte kolme päivällistä. Molempien kotikylässä perheelle ja muille läheisille, sitten Nanjingissa ystäville ja työtovereille. Tällainen on täysin normaali ja helppo käytäntö!”

就说在老家办酒，请帖照发，同事当然不会去，但是礼照样要送的。

”Kerrotte vain, että juhlat pidetään kotikylässä. Työkaverit eivät tietenkään vaivaudu osallistumaan, mutta antavat kuitenkin lahjarahaa.”

随的份子钱就从来没想过要回收的，也没办酒席，旅行结婚，乐得自在。

”Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että lahjarahat pitäisi vielä saada takaisin. Meilläkään ei ollut juhlaa, menimme reissussa naimisiin ja molemmilla oli mukavaa.”

办酒席为收钱的我瞧不上，不办酒席就想收钱的还很没听说过。

”En arvosta sellaisia, jotka järjestävät juhlat rahan vuoksi. Ja sellaisesta en ole kuullutkaan, että joku ei järjestäsi edes juhlia, mutta haluaisi vielä rahat.”

你找那么多理由都是借口，不就是又想收钱又不想请客，想进不想出么。真恶心，太恶心了，特别你还是男人，更恶心！

”Kaikki tarjoamasi syyt ovat pelkkiä tekosyitä. Haluat siis vain saada rahaa, mutta et tarjota mitään sen vastineeksi. Niin oksettavaa, todella oksettavaa, kaiken lisäksi [kysyjä on] vielä mies, vielä oksettavampaa!”

Löydökset eivät osoittautuneet ihan niin kiinnostaviksi kuin olin odottanut, mutta jos ei muuta niin käy tämä kokeilu ainakin kiinan kielen harjoituksesta.

Halusin kuitenkin kokeilla tämäntyylistä kirjoittamista, jossa aihe löydetään keskustelupalstoilta ja huomiota kiinnitetään kiinalaisten Internet-käyttäjien kommentteihin. Eräs opettajani suositteli taannoin tätä keinoa minulle; hän sanoi, että uutisista oppii kyllä paljon, mutta päästäkseen paremmin sisään kiinalaiseen kulttuuriin ja kiinalaisten ajattelutapaan, kannattaa sijoittaa aikaa kiinnostaviksi katsomiensa keskustelufoorumien seuraamiselle. Aionpa siis jatkossakin ammentaa tällä tavoin blogiini aiheita.

Alkuperäinen keskustelu löytyy täältä.

”Rahat takaisin” – mutta hääjuhlalla vai ilman? (osa 1/2)

Länsimaissa melko monelle on selvää, että kun mennään naimisiin, tulee se tehdä kunnolla ja mahdollisimman näyttävästi. Rahaa palaa, asut, kampaukset ja rusketukset ovat upeita, ruoka on herkullista eikä hääillan ohjelma (kaavamaisuudestaan huolimatta) jätä kylmäksi.

Hääjuhlan järjestäminen tulee kalliiksi, ja siksipä monet liittävät hääkutsun mukaan tietoa pankkitilistä, jolle voi tallettaa rahaa illan järjestelyistä tai edes vastanaineiden häämatkasta aiheutuvia kuluja varten. Toinen vaihtoehto on mielestäni kuvottava ”lahjalista”: voit navigoida vaikkapa Stockmannin nettisivuille ja ostaa meille jotain helvetin kallista mutta äärimmäisen tarpeellista, kuten pyyhkeitä, kylpytakkeja tai tuikkulyhtyjä, joita monivuotisen avosuhteemme aikana emme tulleet hankkineeksi mutta joita nyt, avioparina, yhtäkkiä kipeästi tarvitsemme. Maksat vain tavaran netissä, ja se toimitetaan hääpäivänä nimelläsi ja mahdollisella viestilläsi varustettuna lahjapöydälle. Helppoa!

Onneksi monet ovat sentään nykyisin alkaneet järjestää myös hillitympiä häitä, joissa lahja- ja raharynnäkön sekä kaikenlaisen materiaalisen pröystäilyn sijaan tärkeänä pidetään oikeasti sitä yhdessäoloa ja esimerkiksi lahjoja, jotka huokuvat henkilökohtaisuutta ja rakkautta hääparin ja juhlavieraan välillä.

Kun Kiinassa osallistutaan hääjuhlaan tai muihin pitoihin, lahja on luonnollisesti myös äärimmäisen tärkeä. Monesti tuliaisina tuodaan jotakin nätisti paketoitua: se saattaa olla esimerkiksi kartonki tupakkaa, pullo hienoa maotai-viinaa tai jonkinlaista harvinaisempaa syötävää, jota peruspariskunta ei sen hinnan puolesta ehkä raaski arkensa osaksi niin usein hankkia.

Tärkeämpää on kuitenkin tuoda tullessaan hongbao (红包), punaisia satasen seteleitä sisällään pitävä punainen kirjekuori. Kuoreen sullottava summa riippuu siitä, kuinka läheinen suhteesi hääpariin on: omaa lasta, serkkua, työkaveria tai tutun tuttua varten varataan omansuuruiset summansa. Tärkeintä on antaa edes jotain, mutta nyrkkisääntö lienee, että mitä enemmän annat, sitä enemmän sopii vastaisuudessa myös odottaa. Ja annettaessa pidetään kyllä mielessä se, että kaveri saa luvan antaa vielä jonakin päivänä lahjarahat takaisin.

Kun hääjuhlia ja erilaisia kissanristiäisiä on vuosien varrella alkanut kertyä, alkaa seurustelevalle pariskunnalle kertyä myös paineita mennä itse naimisiin ja järjestää kunnon juhla – kuinka muuten nuoripari voisi saada vuosien varrella muualle syytämänsä lahjarahat takaisin?

Asiaa on hiljattain kiinalaisella Tianya-keskustelufoorumilla pohdiskellut nuoripari, joka ei haluaisi järjestää suurta hääjuhlaa. Syyt haluttomuudelle ovat seuraavanlaiset:

(1) Uuden asunnon käsirahan maksamisen vuoksi pariskunta on hyvästä palkkatasostaan huolimatta lähes varaton.

(2) Sopivan juhlapaikan löytäminen sopuhintaisesti oikeaan aikaan (uudenvuoden kynnyksellä tietenkin) olisi lähes mahdotonta.

(3) Järjestelyihin ylipäätään liittyisi liikaa häslinkiä.

(4) Itä-Kiinan Nanjingissa asuvan pariskunnan toinen osapuoli on kotoisin eteläisestä Guangxi-provinssista, toinen pohjoisesta Sisä-Mongoliasta – koko suvun saaminen samaan aikaan yhden katon alle olisi liian hankalaa.

(5) Molempien perheet ovat sitä mieltä, että riittäisi, että molemmat järjestävät kotikylässään pienet illanistujaiset lähimmälle perheelle ja ystäväpiirille.

(6) Herkkähipiäinen nuoripari pitää kotipaikkojensa hääjuhlaperinteitä turhan vulgaareina, ja siksi haluaisi välttyä liialliselta nolostumiselta.

Pariskunta esittääkin nettikansalle kysymyksen: Jos emme järjestä hääjuhlaa, kuinka voimme saada vuosien varrella sukulaisillemme ja ystävillemme antamamme rahat takaisin? Nuoripari laskeskelee sulloneensa 6-vuotisen yhdessäolonsa aikana punaisiin kirjekuoriin yhteensä parinkymmenentuhannen yuanin edestä satasia.

Vastauksia pariskunnan 14.10. esittämään kysymykseen on kertynyt vähän yli kolmesataa. Seuraavassa postauksessa näemme, millaisia neuvoja pariskunta on saanut. Katsotaan siis, mitä nettikansan kommentointi opettaa meille kiinalaisesta kulttuurista! Vai opettaako mitään...

”Kolmen tuuman kultaiset lootukset”

Sidotuille jaloille tarkoitetut sirot kengät eivät onneksi enää tänä päivänä käy kaupaksi, sillä tämän kauneusihanteen tuoman julmuuden uhreja ei enää juurikaan ole elossa.

Sadan vuoden takaisesta Kiinasta muistetaan ”kolme suurta” ilmiötä, joista maassa ei olla erityisen ylpeitä:

– oopiumin polttaminen
– Manchu-tyylisen pitkän tukan kasvattaminen miehillä
– naisten jalkojen sitominen

Jalkojen sitomisella tarkoitetaan sitä, että nuoren naisen jalkaterä paketoitiin kangassiteitä käyttäen tiukaksi paketiksi siten, että varpaat taipuivat jalkapöydän alle. Ajan myötä jalkaterän lihakset ja luut muuttivat muotoaan, ja jalasta tuli pienen ja terävän muotoinen.

Jos uskallat, syötä Googlen tai Baidun kuvahakuun sana 缠足.

Jalkojen sitomisen perinteen sanotaan saaneen alkunsa Eteläisen Tangin (937–975) kuningaskunnassa, joka sijaitsi nykypäivän Nanjingin läheisyydessä. Palatsin naispalvelijoilla oli silloin siteitä käyttäen tapana sitoa jalkansa pienemmiksi. Kun palvelijat esiintyivät kultaisten lootusten päällä tanssien, teki heidän siroutensa suuren vaikutuksen kuningaskunnan viimeiseen hallitsijaan, jonka nimi oli Li Yu.

Ajan myötä jalkojen sitominen yleistyi, ja siitä tuli suorastaan muoti-ilmiö. Tapa oli tullut jäädäkseen, sillä se teki miehet villeiksi ja miellytti siten naisiakin. Runoilijat ristivät sidotut jalat ”kolmen tuuman kultaisiksi lootuksiksi”. Sen ajan miehet pitivät sidottuja jalkoja seksikkäinä, niiden seksikkyys oli miellyttävämpää kuin kasvojen kauneus tai vyötärön tai rintojen muodot. Tämän miehiä miellyttävän kauneusihanteen vuoksi naiset joutuivat kärsimään – sen ajan Kiinassa isojalkaisen naisen saattoi olla turha haaveilla hyvän aviomiehen löytämisestä.

Jalkojen sitomisen perinne jatkui sukupolvelta toiselle ja kesti lopulta yli vuosituhannen ajan. Vasta Qing-dynastian kaataneen Xinhai-vallankumouksen (1911–1912) myötä alettiin kansaa virallisesti ryhtyä taivuttelemaan tavasta luopumiseen. Vuoden 1949 jälkeen, kun Kiinan kansantasavalta oli perustettu, kiellettiin tapa lopulta kokonaan.

Jalkojen sitominen lienee julmin kauneusihanteen muoto kautta historian, mutta pitää muistaa, että naiset ovat joutuneet kärsimään kautta aikain ja ympäri maailman, ja kärsivät yhä tänäkin päivänä: äärimmäisen tiukkojen korsettien käyttö etenkin menneiden aikojen Ranskassa, hoikkuuden ihannoinnin mukanaan tuoma laihduttaminen, yleistyvä plastiikkakirurgia… Mille kauhistellaan sadan vuoden kuluttua?

Lähde: 《中国文化泛读教程》-oppikirjan toisen osan 15. luku, Peking University Press, 2008.

Seeking Asian Female

Kiinassa asuessaan saa usein osallistua keskusteluihin, joiden aiheena on roturajat ylittävä rakkaus, tai ainakin eri kulttuurien edustajien väliset parisuhteet. Useimmiten Kiinassa asetelma on sellainen, että länsimaalainen mies on kiinalaisen naisen kanssa. Toisin päin käy huomattavasti harvemmin, ja syiden hakeminen ilmiön vääristyneisyydelle nostaa usein mielipiteitä ja tunteitakin pintaan.

Tänään löysin sattumalta erinomaisen, aiheeseen liittyvän dokumenttielokuvan Seeking Asian Female.

Yhdysvalloissa syntynyt mutta geeniperimältään sataprosenttisen kiinalainen ohjaaja Debbie Lum halusi kuvata dokumenttielokuvan tutkiakseen, miksi niin monet länsimaalaiset miehet ovat aasialaisten naisten perään – miksi näitä ”aasiafiileja” tai ”keltakuumeen kourissa olevia miehiä” on niin paljon?

Tarinansa päähenkilöksi Lum löysi ”täydellisen” miehen, 60-vuotiaan Stevenin, joka on päättänyt hankkia itselleen sievän ja viattoman, perinteisen kiinalaisen vaimon.

Steven on hulluna kiinalaisiin naisiin, vaikkei ehkä itsekään ihan tarkkaan tiedä, miksi. Hän on harrastanut paljon kirjeenvaihtoa ja myös yrittänyt seurustelua useiden kiinalaisnaisten kanssa, mutta naimisiin asti hän ei koskaan ole ehtinyt – kahta amerikkalaisnaisten kanssa vuosia sitten solmittua, epäonnistunutta avioliittoa lukuun ottamatta.

Kaksitoista vuotta sitten Steven alkoi kiinnostua aasialaisista naisista, ja hänen huomionsa kohdistui nimenomaan kiinalaisiin. Enimmäkseen hän tykkää vain olla yhteydessä heihin, sillä jo yhteydenpito saa hänet tuntemaan itsensä uudelleen "kuin teini-ikäiseksi". Hän on eräänlainen keräilijä: hänen sekainen kotinsa on täynnä Kiinaan liittyvää tavaraa, valokuvia kiinalaisista naisista ja kokonaisia albumeita, joihin hän on kuvien ohella koonnut hänelle Kiinasta lähetettyjä kirjeitä. Netissä deittipalstoja selaillessaan Steven toteaa: "There seems to be an endless supply of women over there!"

Steven ei kuitenkaan ole vain keräilijä: hän tekee parhaansa onnistuakseen nuoren vaimon löytämisessä, ja elokuvassa pääsemme seuraamaan Stevenin ja hänen Kiinasta tullessaan tuoman kolmekymppisen vaimoehdokkaan Sandyn välisiä edesottamuksia.

Kielimuurista huolimatta pari näyttää aluksi ihan tyytyväiseltä. Etenkin Steven on täysin haltioissaan Sandysta, joka laittaa hyvää ruokaa, laulaa kauniisti ja on hänen silmissään äärimmäisen sievä. Sandy on uudesta asetelmasta hieman hämmentyneempi, mutta hänellekin pääsy Amerikkaan Kiinan kiireisestä Shenzhenistä on aina ollut jonkinlainen haave.

Viikon yhdessäolon jälkeen Steven alkaa suunnitella häitä, ja asiasta puhuminen tulevan rouvan kanssa hoidetaan tietokoneohjelman tarjoamien käännösten kautta – niin kuin moni muukin asia aina silloin, kun kiinaa jonkin verran osaava dokumentaristi ei ole paikalla. Häitä suunnitellessa ja yhteiselämään totutellessa parin välille alkaa kuitenkin monenlaisista syistä syntyä kitkaa, eivätkä kulttuurierot ja korkea kielimuuri tee asioista yhtään helpompia. Lisäksi selviää, että Steven ei ole menneisyydessään hoitanut raha-asioitaan ihan niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. He onnistuvat lopulta sanomaan toisilleen ”tahdon”, mutta arki ei sillä paremmaksi muutu.

Steven myöntää hankaluuksien pistävän hänetkin koville, mutta hän vakuuttelee silti olevansa Sandyn kanssa onnellinen. Kun ohjaaja sitten kysyy Steveniltä, mitä hän uskoo Sandyn saavan heidän suhteestaan, seuraa pitkä hiljaisuus ennen epätoivoisia yrityksiä perustella suhdetta vaimon näkökulmasta esimerkiksi ”turvallisuudentunteella”, jota rahahuolien kanssa painiva Steven ei todellisuudessa kenties koskaan voi vaimolleen tarjota. Myös Sandy alkaa miettiä, oliko hänen valintansa tulla Stevenin mukana Amerikkaan oikea. Hän on tyytymätön, mutta ei missään nimessä halua palata maitojunalla takaisin Kiinaan, koska silloin hän menettäisi kasvonsa perheensä ja ystäviensä silmissä.

Ohjaaja Lum haluaa kysyä, mitä pari oikeasti suhteeltaan odotti. Oikeaa rakkautta ja onnellista yhdessäoloa elämän loppuun asti? Haluaako Steven oikeasti itselleen vain palvelijan, joka pitäisi hänestä huolta ja piristäisi hänen arkeaan? Onko Sandylla kenties mielessään vain se ”amerikkalainen unelma”? Ohjaaja ei päästä kumpaakaan elokuvansa päähenkilöä helpolla, mutta joutuu hänkin lopulta antautumaan heidän armoilleen – elokuvaohjaajasta tulee ensin tulkki, sitten vastahakoinen avioliittoneuvoja, ja lopulta läheinen ystävä, etenkin Sandylle, jolla ei ole ketään muuta kiinaa puhuvaa juttukaveria.

Suosittelen tätä dokumenttia kaikille kulttuurien välisistä suhteista kiinnostuneille!

Molskahdus maisemajärvessä

Kuten olemme oppineet, kantautuu Kiinasta usein uutisia erikoisista yksilösuorituksista, usein sangen huolestuttavista sellaisista. Eikä siinä sinänsä mitään yllättävää, sillä maa on suuri – Suomessakin varmaan tapahtuisi, jos maan väkiluku olisi 300-kertainen nykyiseen nähden…

Kävipä loman aikana niin, että törmäsin fantastiseen, Virosta kotoisin olevaan, Kunmingissa kiinan opettajaksi lukevaan naiseen. Meitä voidaan jo kutsua pariksi, vaikka ujouttani ehdinkin käyttää melkoisen pitkän ajan ennen kuin onnistuin keräämään riittävästi rohkeutta kertoakseni hänelle tunteistani. Onneksi tunne osoittautui molemminpuoliseksi, enkä menettänyt tilanteessa kasvojani – kuka tietää, miten olisin asiaan reagoinut!

Aikaisemmin sinä iltana, jolloin viimein viimeisellä mahdollisella hetkellä olin saanut änkytettyä romanttisen tunnustuksen suustani, tapahtui jotain mielenkiintoista. Olimme kävelemässä iltaa Kunmingin keskustassa sijaitsevan Cuihu-järven laitamilla, koska siellä on iltaisin hiljaista ja tunnelmallista. Yhdessä vaiheessa rauha rikkoutui, kun jostain kuului molskahdus. ”Melko isoja kaloja tästäkin järvestä löytyy”, mietin, ennen kuin huomasin kauempana vedessä liikkuvan jotain kirkasta, joka toi mieleen älypuhelimen näytön.

Siirryimme ripeästi tuota pientä valoa kohti, ja niinhän se oli, että vedessä kahlasi hysteerisesti itkevä tyttö. Hetken ympärilleni vilkuiltuani havaitsin lähistöllä myös valkopaitaisen, ystävänsä perään huhuilevan nuoren miehen. ”Tänne sieltä ja vähän äkkiä, tyttöystäväsi on järvessä!”

Järveen hyppääminen ei äkkiseltään suomalaisnäkökulmasta ehkä kuulosta niin vaaralliselta. Talvella vesi on kuitenkin myös ikuisen kevään kaupungissa hyisen kylmää. Lisäksi aidalla reunustettuun Cuihu-järveen hypätessä on pudotusta paikasta riippuen jopa kolmisen metriä, eikä hyppäämisestä tee yhtään turvallisempaa se, että järvi on hyvin matala. Järven mataluuden havaitsimme, kun poika viimein, nolostuneena paitansa ensin riisuttuaan ja pitkään hyppyä emmittyään, sukelsi itkevän tyttöystävänsä perään. Vettä oli sillä paikalla hädin tuskin polviin asti.

Lähdin etsimään järven ympäriltä päivystäviä vartijoita auttamaan. Kymmenen minuutin kuluttua palasin iäkkään vartijan kanssa, jonka asenteesta päätellen tällaiset tilanteet ovat arkipäiväistä hommaa – 家常便饭 kuten kiinaksi sanotaan. Tilanne oli tällä välillä ehtinyt rauhoittua: pariskunta oli jo odottamassa apua ylös päästäkseen. Kiipesimme turvakaiteen yli ja vedimme kahden miehen voimin tytön ylös. Poika oli selvästi rotevampaa tekoa, mutta saimme kuin saimmekin myös hänet hyisestä vedestä turvaan.

Ilmeisesti rahaan liittyvä riita oli johtanut siihen, että tyttö oli ylidramaattisesti päättänyt hypätä järveen. Poika oli selvästi menettänyt tilanteen vuoksi kasvonsa, ehkä vielä pahemmin siksi, että paikalle auttamaan sattuneet osoittautuivat vieraiden maiden kansalaisiksi. Hän oli ylös päästyään nimittäin paitsi yhä erittäin nolostunut, myös täysin jäätynyt (eikä siis vain kirjaimellisesti): kun oma mielitiettyni teki parhaansa läpimärkää, kenkänsä järveen kadottanutta, ohueen mekkoon pukeutunutta ja kylmästä hytisevää tyttöä lämmitelläkseen ja kun itse vetelin hermosauhujani, päätti poika siirtyä sivummalle ja ryhtyä vastailemaan episodin aikana tulleisiin, vastaamatta jääneisiin puheluihin – ihan kuin hänen tyttöystävänsä ei olisi ollut edes paikalla.

Poika ei kiinnittänyt tyttöystäväänsä ollenkaan huomiota ennen kuin me aloimme häntä herätellä. ”Jollet nyt pue päällesi ja etsi tytöllesi nopeasti lämmintä paikkaa, saattaa hän päätyä sairaalaan!” Okei, okei, 不好意思, 不好意思, alkoi mennä perille, nyt hän jo otti tyttöään kädestä kiinni. Siitä pariskunta siirtyi läheisen tien varteen taksia odottamaan. Mekin päätimme, että nuo kaksi aikuista ihmistä saisivat siitä eteenpäin luvan pitää huolen toisistaan.

Ehkä kaikki päättyi hyvin, ehkä he jatkoivat riitaansa, ehkä jompikumpi sairastui keuhkokuumeeseen… Joka tapauksessa jatkoimme omaa iltaamme, mielemme taas yhtä Kiina-elämystä rikkaampana. Itse olin taas hermostunut sanoista, jotka tulisin myöhemmin suustani kaivamaan.

Myöhemmin mielitiettyni kertoi, kuinka utelias tuo kylmästä hytissyt tyttö oli tilanteestaan huolimatta ollut ulkomaalaiseen naiseen törmättyään. Kaiken dramaattisuuden keskellä oli huomio jostain syystä helppo kiinnittää kaikkiin niihin triviaaleihin seikkoihin, joita kiinalaiset ulkomaalaiselta yleensä kyselevät: Mistä olet kotoisin? Puhut niin sujuvasti, kuinka kauan olet opiskellut kiinaa? Mikä on englanninkielinen nimesi? Omani on Lucy. Voisinko ehkä lisätä sinut QQ-kaverikseni?

Kiinalaisten uteliaisuus ei selvästikään kysy aikaa eikä paikkaa!

Seuraavassa (tai ehkä sitä seuraavassa) tekstissä lisää mietteitä kiinalaisten usein kysymiin kysymyksiin liittyen.

酒足饭饱 – kiinalainen uusivuosi maaseudun tapaan

Vieraanvaraisuutta äärimmilleen vietynä, kauniita vuori- ja järvimaisemia, uhkapeluuta, piripintaan kaadettuja viinalaseja ja loputon virta savukkeita – siinä pähkinänkuoressa kiinalainen uusivuosi Dalin läheisessä, pienessä maaseutukylässä.

Suuntasimme aatonaattona Kunmingista Dalia kohti 14 hengen vuokrabussilla, ja matka sujui ruuhkapeloista huolimatta melko mutkattomasti.

Tien päältä tarjoutui taas muistutuksia Yunnanin komeudesta: vuorimaisemia täplittivät usein kylät, jotka koostuivat kauniista, valkoisista rakennuksista, joiden päätyihin oli maalattu erilaisia, pyöreitä symboleita ja muihin seiniin kuvitusta muun muassa kansantarinoihin ja dinosauruksiin liittyen (alueella on joskus elänyt dinosauruksia). Toisaalta kiinnitin myös huomiota tien varrelle pystytettyihin korokkeisiin, joihin oli asetettu varoitukseksi näytille erilaisia valtatiellä tuusan nuuskaksi menneitä autoja – ”näin käy, jos et piittaa turvallisuudesta”.

Puitteet elämäni kolmannelle kiinalaiselle uudellevuodelle olivat hienot: vietimme neljä päivää ja viisi yötä pienessä ja hiljaisessa maalaiskylässä, jota ympäröivät vehreät pellot ja kauempana komeat vuorimaisemat. Kylä on rakennettu paikalle, jolle suuri Erhai-järvi (洱海) on muinoin ulottunut – sen voi havaita vanhempien rakennusten seinämateriaalina käytetystä maa-aineksesta, joka on valkoisten simpukoiden koristelemaa.

Erhai-järven maisemissa pesemässä pyykkiä.

Yksi kylän vanhusten kokoontumispaikoista.

Perhe, jonka kanssa matkasin Kunmingista Daliin. Huomaa, kuinka yhtä pientä lasta kohti löytyy kaksitoista paapojaa.

Yksi paikallisista isäntäperheistä. Naisilla yllään Bai-vähemmistön kansallispuvut.

Yksi päivällispaikoistamme.

Dalissa tunsin aluksi oloni hieman kiusaantuneeksi, kun en oikeastaan tuntenut ketään, enkä toisaalta juuri ymmärtänyt paikallisten käyttämää murretta. Ajan myötä olo kuitenkin helpottui, kun ihmiset lämpenivät puhumaan minullekin mandariinia; erityisesti perheen teini-ikäiset tykkäsivät uteliaina hivuttautua ulkomaalaisen vieraan kylkeen. Yksi pojista tuntui kiintyneen minuun erityisesti, eikä edes haitannut, vaikka hän kutsui minua leikillään jatkuvasti laowaiksi eli ”ulkkikseksi”. Nuorten kanssa käytiin muun muassa heittelemässä leipiä ja tähtäilemässä pikkulintuja ilmakiväärillä. Vanhemmasta väestä mieleen jäivät iäkkäämmät, hymysuiset Bai-naiset sekä minut kutsuneen ystäväni puoliksi intialainen isäukko.

Uudenvuodenaattona kävimme pikaisesti polkupyörillä tutustumassa Erhai-järveen. Älypuhelimiaan koko viiden päivän ajan tuijottaneiden opiskelijatyttöjen kaupunkimaisuus vain korostui, kun he osoittautuivat sangen kehnoiksi pyöräilijöiksi. Sain muun muassa kunnian todistaa, kun yksi tytöistä ajoi ulos tieltä, naama edellä tien betonireunuksesta vajaan metrin verran alempana sijainneelle pellolle. Myöhemmin majapaikassa laskettiin sukkahousuihin ilmestyneitä reikiä.

Aattoilta oli hiljainen, eikä vuorokauden vaihtuessakaan liikoja raketeilla riemuittu. Ilotulitusten suhteen Kiinassa on suuria alueellisia eroja, ja ilmeisesti eteläkiinalaiset ovat pohjoisia sisaruksiaan hillitympiä. Kiinalaiseen tapaan illalla seurattiin televisiosta uudenvuoden juhlalähetystä. Lukemattomien komedianumeroiden ohella musiikista vastasi muun muassa Titanic-hittinsä heittänyt Celine Dion, joka näytti olevan ilahduttavan ulalla, kun juontajat laulujen välissä hänestä puhuivat.

Illalla moni meni aikaisin nukkumaan. Kävelin parin valveille jääneen kanssa taskulamppu kädessä pimeän kylän kapeita teitä pitkin kohti kylän kokoontumispaikkaa, joka osoittautui hiirenhiljaiseksi. Siellä päivysti vain yksi Bai-nainen grillitarjontansa kanssa.

Käärmeen vuoden ensimmäisenä päivänä koko kylä onneksi heräsi henkiin. Kapeilla kujilla kulki aika ajoin äänekäs orkesterikulkue, ja kerran ohitse kulki räväköitä papattimattoja ympäriinsä heitellyt, jonkinlaisia istuvia jumalakuvia kantotuoleissaan kuljettanut kulkue, johon lukeutui myös noin kymmenestä ihmisestä muodostettu ”leijona”.

Keskusaukiollakin kuhisi, ja kolmen päivän aikana sain nauttia kiinalaisen uhkapelikulttuurin tuottamasta ilosta. Mahjong-pöytään ei ollut asiaa, kun en vieläkään ole pelin sääntöihin ehtinyt tutustua, mutta aukiolle oli pystytetty kaksi pistettä pelille, josta käytettiin nimitystä 拉大象 eli ”elefantin veto”.

Pelin idea on yksinkertainen: Pöytään on maalattu kuuden eläimen kuvat – elefantti, tiikeri, katkarapu, kala, kilpikonna ja kukko. Puolitoista metriä korkean, kaltevan tason yläosaan asetetaan kolme jättimäistä noppaa, joita pitää paikallaan metallinen rima. Tässä vaiheessa asetetaan rahat sen eläimen kohdalle, jonka puolesta vetoa halutaan lyödä. Rimaa aletaan nostaa hiljalleen siten, että nopat alkavat yksi kerrallaan pudota maahan. Jos olet pistänyt vaikka kympin kukolle, tuplaat rahasi, mikäli ”silmäluvuista” yksi on kukko; kahdella kukolla kolminkertaistat panoksesi. Mikäli sen sijaan jotain eläintä tulee kolme kappaletta, vie talo koko potin.

Jäin lopulta pelissä parikymppiä tappiolle, mutta yhtenä päivänä tuurini oli mainio – niin mainio, että monet kyläläiset alkoivat odottaa ja katsoa, minkä eläimen puolesta laowai lyö vetoa, ja pistää rahansa sitten samalle eläimelle! Ja kun onni potkaisi, oli huulillani jo savuke ja korvan takana toinen odottamassa.

Aterioita oli aamupalan lisäksi kaksi päivässä, eivätkä pöydän antimet jättäneet ketään nälkäiseksi. Miehillä oli oma pöytänsä, ja perheen naiset kävivät säännöllisesti varmistamassa, että kaikki ovat tyytyväisiä ja että yksikään ruokalautasista ei vaikuta miltään muulta kuin täpötäydeltä. Pöydässä oli miehiä aina tusinan verran, ja heistä suurin osa puhui vahvalla murteella, josta en onnistunut poimimaan oikeastaan sanaakaan. Onneksi sentään ymmärsin, kun joku nosti lasinsa ja huusi 来来来，喝酒！ (”No niin, juodaan viinaa!”) tai kumartui minua kohti tarjotakseen jälleen yhtä savuketta. Käytin monesti sanontaa 酒足饭饱, jolla ilmaisin, että olen juonut kylliksi ja syönyt vatsani täyteen.

Pöydässä tunnelma oli meluisa ja viinakuppeja täyteltiin ja kilisteltiin. Tuntui, että kaikesta piti puolitosissaan tapella, ja kärpäsistä tuli härkäsiä: viinalaseja täyteltiin väkisin, savukkeita tuputettiin ja toisten puolesta käytiin santsaamassa riisiä; usein käytiin läpi sellainen ”älä nyt” -vääntö, ennen kuin lopulta annettiin periksi.

Ruokapöydässä oli aina paikallisia erikoisuuksia. Vakioherkkupalana oli öljyssä paistettu, maidosta valmistettu 乳扇. Yhtenä päivänä kävimme tutustumassa, kuinka herkkua valmistetaan, eikä näky ollut kaunis: en ole koskaan nähnyt niin paljon kärpäsiä! Myöhemmin kyseisen herkun syöminen epäilytti, mutta kärpäset haihtuivat mielestä ajan myötä (vaihtoehtojakaan ei tosin ollut, kun tavaraa ilmestyi lautaselle aina pyytämättäkin). Toinen herkku oli raaka sianliha ja sian nahka. Paloja tuli dipata tuliseen kastikeseokseen, joka kuulemma pitäisi raa’an lihan syömisestä muuten helposti koituvan ripulin loitolla. Söin tätä gourmet-ruokaa hillitysti.

乳扇-taikinaa kuivumassa talon seinustalla.

Kiinalaiset eivät juuri anna uutenavuotena lahjoja, vaan lahjominen tapahtuu pieniin, punaisiin kuoriin (红包) sullottujen seteleiden (压岁钱) muodossa. Rahan antaminen tuntui aina johtavan vääntöön: kun omalle lapselle joku halusi punaisen kuoren antaa, tulivat vanhemmat väliin, ja sitten väiteltiin ja taisteltiin ennen väistämätöntä periksi antamista. Tällainen ”tappelu” vaikuttaa kiinalaiselle kulttuurille hyvin ominaiselta: todellisuudessa se raha (tai esimerkiksi viina ja savukkeet) kyllä kelpaavat varsin hyvin, mutta tavan ja näön vuoksi pitää hetken aikaa jaksaa esittää ihan muuta. Ihan hauskoja tällaiset tilanteet tosit ovat ulkopuolisen silmin!

Rahaa ei myöskään säästelty, kun Daliin saapuneille vieraille haluttiin näyttää kaupungin turistikohteita. Vierailimme muun muassa ”perhoslähteellä”, ”kolmella pagodalla” sekä vähemmän tunnetussa, Xizhou-nimisessä vanhassakaupungissa. Vierailen luultavasti Dalissa uudestaan kuun vaihteessa, minkä jälkeen kirjoitan näistäkin kohteista enemmän. Sitä odotellessa tähän loppuun pari näytekuvaa. [kuvia poistettu jälkikäteen]

Auringonnousun odottelua Erhai-järvellä.

Johdattelua pehmopornon pariin

Viime kesänä Suomessa luin paljon suomalaisten sanomalehtien entisten kirjeenvaihtajien kirjoittamaa Kiina-aiheista kirjallisuutta. Muistaakseni Pekka Mykkänen kommentoi mainiossa tiiliskivessään Kiina rynnistää huipulle sitä pientä ristiriitaa, että Kiinassa on porno periaatteessa laissa kielletty, mutta internet, aikakauslehdet sekä myös mainosten maailma ovat väärällään erittäin viettelevää kuvamateriaalia kauniista, lähes alastomista naisista.

Tampereella kävin ennen Kiinaan lähtöäni opiskelemassa valokuvauksen perusteita, ja silloin eräällä viikolla yhtenä vieraanamme oli Iltalehden Iltatyttö-palstalle vuosikausia tyttöjä kuvannut valokuvaaja. Puhuimme tuolloin paljon siitä, mikä on eroottista ja millaisia kuvia naiskauneuden perään haikailevat ihmiset oikeastaan haluavat nähdä.

Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että peittelemätön alastomuus ja pornolle tyypillinen kaiken mahdollisen estoton näyttäminen olisi voittaja. Kiihottavin tai toimivin kuva saattaa olla sellainen, joka peittää paljasta pintaa sopivasti, pistäen katsojan mielikuvituksen raksuttamaan.

Tämä voi vaikuttaa hieman oudolta aiheelta Kiina-blogiin, mutta se pomppasi eteeni taannoin, kun eräiden ruokalajien nimiä opiskellessani päätin turvautua Baidun kuvahakuun. Huomasin, että etusivulla hakukentän alapuolella on tarjolla kymmenen valmista aihepiiriä, joista aloittaa, mikäli mitään täsmällistä hakukohdetta ei satu olemaan mielessä. Kuvia voi etsiä esimerkiksi autoihin, mangaan, matkailuun, julkkiksiin ja lemmikkeihin liittyen.

Ensimmäisenä tyrkyllä on kuitenkin kategoria nimeltä "kauniit naiset". Ja kun hiiren vie kauniin naisen kohdalle, tulee tarjolle tarkempia hakuvaihtoehtoja, niistä ensimmäisenä "seksikkäät". Seksikkyyttä klikkaamalla pääsee sivulle, jossa avautuu loputon virta viettelevää kuvamateriaalia, pehmopornoa, jos ei ole liioiteltua niin sanoa. Kun taas liikuttaa kursoria haluamansa kuvan päälle, kehottaa sivu suorasukaisesti lataamaan kuvan omalle koneelle.

En nyt tiedä, mitä tarkalleen ottaen haluan tällä postauksella sanoa. Tuo "seksikkäiden kaunottarien" tyrkyttäminen kiinalaisen hakukoneen etusivulla nyt vain yllätti; esimerkiksi Googlen olisi vaikea uskoa tarjoavan samankaltaista linkkiä.

Minusta tuntuu, että lännessä tällaista materiaalia yritettäisiin saada lähinnä miesten katseltavaksi, mutta Kiinassa näille löytynee yleisöä miesten lisäksi myös naisten keskuudesta. Monille tapaamilleni nuorille kiinalaisille naisille kuvat kauniista naisista tuntuvat olevan lähes pakkomielle: seksikkäitä naisia ihaillaan ja kadehditaan, ja nuoret toivovat näyttävänsä jonakin päivänä heidän kaltaisiltaan. Puhelimen taustakuvana saattaa miehilläkin olla kuva seksikkäästä oman sukupuolen edustajasta: esimerkiksi eräällä miespuolisella tutullani on kännykässään kuva, jossa poseeraa paidaton jalkapallotähti Zlatan Ibrahimović. Suomessa moisella taustakuvalla irtoaisi nopeasti homoseksuaalin leima, ja itsekin huomasin hetken pohdiskelevani kaverin seksuaalista suuntautumista.

Haluaisin kuulla, mitä lukijalle tulee tästä ilmiöstä mieleen. Erityisesti kiinalaisia tuntevien ajatuksista olisin kiinnostunut.

Ohjeita elämästä selviämiseen

Lohikäärmeen vuosi

Olen kiinalaiselta horoskoopiltani sika. Kuten meistä jokainen, vietin sekä 12:nnen että 24:nnen ikävuoteni tienoilla oman eläinmerkkini vuotta, ja seuraava kerta koittaa, kun olen 36-vuotias.

Kuvittelin aina, että oman vuoden (本命年) koittaminen olisi hieno asia, mutta näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Alla esimerkkinä ruutukaappaus juuri tekemästäni Baidu-hausta: kirjoitettuani hakukenttään sanan 本命年 ilmestyi tarjolle muun muassa seuraavia lauseita: Voiko sinä vuonna mennä naimisiin? Mitä omana vuotenaan pitäisi osata varoa? Entä mitä lisätä asuunsa?

Oman eläinmerkkinsä vuonna pitää olla erityisen varovainen, sillä onnettomuus vaanii jatkuvasti kulman takana. Tällä hetkellä tulee siis lohikäärmeiden olla tarkkana!

Huonon onnen ja onnettomuuden pystyy pitämään loitolla punaisella värillä. Niinpä moni uskookin, että esimerkiksi punaisiin alushousuihin pukeutumalla etenkin lapset voivat vuotensa aikana pitää mielensä tyynenä. Kiinalaisen uuden vuoden koittaessa menevät erilaiset punaiset nauhat kuin kuumille kiville, sillä monet kantavat omana eläinvuotenaan nauhaa ranteessaan tai nilkassaan turvaa tuomassa.

Sivistyneen Kunmingin ”seitsemän kiellettyä”

Osa kiinalaisista on edelleen sivistymättömiä juntteja, siitä ei vain pääse mihinkään. Eilenkin bussissa istuskeli mies, joka syljeskeli ja heitteli roskia bussin ikkunasta ulos. Siksi kaduilla ja esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä näkee silloin tällöin opastusta sivistyneemmän käytöksen pariin. Alla käännös ”sivistyneen ja puhtaan Kunmingin ’seitsemästä kielletystä’”.

1. Älä kiroile tai puhu muutenkaan rumia.

2. Älä sylje minne sattuu.

3. Älä roskaa, äläkä heitä jätteitä tai jätevettä minne sattuu.

4. Älä vahingoita julkista omaisuutta.

5. Älä sotke nurmialueita, äläkä vahingoita puita.

6. Älä riko liikennesääntöjä.

7. Älä liimaa tarroja, äläkä maalaa töherryksiä seiniin.

昆明市文明卫生七不准:

1、不说脏话粗话

2、不随地吐痰

3、不乱扔垃圾，不乱丢杂物乱倒污水

4、不损坏公物

5、不踩踏草坪损坏树木

6、不违反交通规则

7、不乱贴乱画.

Ohjeita synnytyksen jälkeiseen kuukauteen

Kiinalaisessa kulttuurissa on olemassa erityinen, peräti kaksi tuhatta vuotta vanha perinne – kiinaksi 坐月子 – jonka mukaan äidin tulee synnyttämisen jälkeen viettää ensimmäinen kuukausi kokonaisuudessaan kotona neljän seinän sisällä.

Käytän ensin esimerkkinä lauseita, joita Baidu tarjoaa syöttäessäni hakusanaksi yllä mainitun kiinankielisen termin. Lauseissa kysytään muun muassa sitä, millaista ruokavaliota tuon kuukauden aikana tulisi noudattaa, mitä hedelmiä saa syödä ja mitä ei, saako pestä hiuksensa tai hampaansa, tai saako käyttää nettiä ja katsoa televisiota. Säännöt ovat selvästi olleet ainakin ennen todella tiukat, mutta nykyisin nainen saanee synnyttämisen jälkeen ottaa hieman rennommin.

Kuukauden ajan tulee naisen ottaa rauhallisesti siksi, että synnyttäminen – tai ”vaimosta äidiksi muuttuminen” – on raskas prosessi, joka aiheuttaa paitsi naisen kehossa, myös hänen elämässään suuria muutoksia. Tämä kuukausi takaa täydellisen toipumisen, mikäli seuraaviin asioihin kiinnitetään riittävän hyvin huomiota:

Lämpö:

Huonelämpötilan tulee olla noin 25 celsiusastetta, ilmankosteuden pyöriessä 50 ja 60 prosentin välillä. Pitkähihainen paita, pitkät housut sekä lämpimät sukat pitävät vilustumisen loitolla. Erityisen kuumana kesäaikana ja talven kylmimpinä aikoina tulee olla tarkkana.

Askareet ja lepo:

Koska synnyttämisen jälkeen nainen on fyysisesti heikossa kunnossa, tulee hänen levätä paljon. Sängystä saa nousta aluksi korkeintaan puolen tunnin ajaksi; voimien lisääntyessä aikaa voi lisätä, mutta sängystä ei silti saa poistua yhtäjaksoisesti yhtä tai kahta tuntia pidemmäksi ajaksi.

Hygienia:

Hiukset ja keho tulee pitää puhtaina, jotta tartunnoilta ja infektioilta vältytään. Ennen vanhaan, kun kodin olosuhteet eivät olleet kovin kaksiset, oli peseytyminenkin kielletty ensimmäisen kuukauden aikana, mutta nykyisin hygienia sentään sallitaan! Peseytyessä tulee muistaa käyttää 40-asteista vettä, ja peseytymisen jälkeen pitää hiukset välittömästi kuivata pyyhkeellä.

Ruokavalio:

Ruokavalio vaihtelee yksilöstä ja synnyttämisen vuodenajasta riippuen. Käänny lääkärin puoleen ja pyydä häntä suunnittelemaan juuri sinun tarpeisiisi soveltuva ruokavalio. Ruoan valmistuksessa kannattaa käyttää inkivääriä, koska sillä on kohtua lämmittävä ja niveliä vetreyttävä vaikutus. Verenkierto sen sijaan paranee syömällä ruokaa, jonka valmistuksessa on käytetty alkoholia.