sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Keltaisella vuorella

Hieman viiveellä tulee tämä teksti – aika vierii, vierailustani Keltaiselle vuorelle on ehtinyt vierähtää jo yli kuukausi, ja jostain syystä aiheesta kirjoittaminen on kerta toisensa jälkeen jäänyt muiden asioiden jalkoihin. Tässä kuitenkin pikainen kertaus; toivottavasti tästä irtoaa hyödyllistä tietoa ainakin niille lukijoille, jotka paikan päälle kenties joskus aikovat.


Ensinnäkin, suosittelen paria asiaa: vietä vuorilla ainakin yksi yö ja varaa mukaan reilusti rahaa, sillä Keltainen vuori on ainakin opiskelijan näkökulmasta todellinen rahareikä. Itse käytin reissuun kolme päivää – itse vuorella vietin noin 24 tuntia – ja ankarasti pihtaillen onnituin pitämään kuluni alle tuhannen yuanin.

Ensimmäisenä päivänä suuntasin Hangzhoun kautta bussilla Tongji-nimiseen kaupunkiin, jossa päätin yöpyä yhden yön ja suunnata sieltä seuraavana aamuna vuorelle. Ajatus olikin hyvä, sillä hostellini auttoi minua varaamaan seuraavalle päivälle varhaisen bussikyydin vuoren kupeessa sijaitsevaan Tangkou-kylään sekä sängyn eräästä vuorella sijaitsevasta hostellista. Sängyn hinta oli 140 yuania; sangen edullinen hinta ottaen huomioon, että hostellille saavuttuani huomasin, että paikan päällä varattuna samasta lystistä olisi saanut pulittaa lähes 400 yuania.

Tangkousta pitää ottaa vielä yksi pikainen bussi ylemmäs vuoristoon; voit ottaa bussin itäiseen tai läntiseen lähtöpaikkaan. Sen jälkeen varsinaiselle vuorelle pääsee molemmilta puolilta joko kaapelisysteemillä tai sitten jalkaisin. Itäpuolelta kipuaminen onnistuu jalkaisinkin melko vaivatta, mutta länsipuolen portaikko on paljon pitempi ja raskaampi. Itse sijoitin itäpuolella ensin kaapelikyytiin, jonka jälkeen samoilin reippaana aikani huipulla ennen kuin kävin jättämässä osan kantamuksistani hostellille.

Wikitravel tarjoaa paljon lisätietoa Keltaiseen vuoreen liittyen, lisäksi suosittelen tulostamaan tarjolla olevat aluekartat, joista saa oivan tuen ylhäällä suunnistamiselle.

Megafonien mölyyn ja ihmismeriin kyllästyneelle Keltaisen vuoren kiehtovin paikka eri huippujen sijaan on West Sea Canyon, 8,5 kilometriä pitkä ja vähintään neljä tuntia vaativa ympyrän muodostava reitti, jonka aikana laskeutuu satoja metrejä alaspäin ennen väistämätöntä nousua takaisin ylös. Itse lähdin reissulle innokkaana ja hyvin valmistautuneena, ja sainkin ensimmäisen tunnin aikana kokea ja nähdä mielettömiä paikkoja (suurin osa ottamistani kuvista on tältä osuudelta, jossa sumu ei niinkään vaivannut) ja nauttia todellisesta hiljaisuudesta.

Pettymyksekseni törmäsin kuitenkin tunnin vaeltamisen jälkeen porttiin, joka kertoi, että reitti on poikki korjaustöiden vuoksi. D’oh! Ehkä joku infotaulu jossain varoitti asiasta?! En voinut muuta kuin pitää piiiiiitkän lepotauon ja lähteä pettyneenä samaa reittiä takaisin kohti majapaikkaani. Olisin voinut vielä suunnata kyseiselle reitille pohjoisemmassa sijaitsevasta sisäänkäynnistä, mutta silloin ei olisi enää ollut tarjolla päivänvaloa riittävän pitkään – lisäksi olisin luultavasti kuollut uupumukseen. Noh, ensi kerralla sitten paremmalla tuurilla.

Auringonlaskun ja -nousun todistaminen on iso hitti Keltaisella vuorella, mutta kummastakaan ei ollut tällä kertaa sankan sumun vuoksi toivoakaan. Niinpä nukuin yöni sikeästi, enkä pitänyt aamulla aktivoitumisen kanssa kiirettä. Saatuani itseni liikkeelle lähdin läntisiä portaita pitkin verkkaisesti kohti vuoren juurta, paljon rauhoittumistaukoja pitäen. Tuo taival tarjosi myös paljon hienoja maisemia, mutta 15 kilometriä portaita alaspäin otti yllättävällä tavalla voimille. Opinkin kiinalaisilta oivan taktiikan: mitä nopeammin portaita kipittää alas, sitä vähemmän se tuntuu jaloissa.

Omia pohkeitaan ei kylläkään kauaa jaksanut sääliä, kun vastaan tuli 20 metrin välein ylöspäin kulkevia kiinalaisia kuleja, joiden kantamusten paino oli varmasti reilusti 50 kilon raskaammalla puolella… Heidän vuodattamansa hiki selittää pitkälti sen, miksi esimerkiksi ruoka on huipulla niin kallista. Tosin uskallanpa silti veikata, että esimerkiksi minun kuukausittainen stipendirahani ylittää heidän palkkansa…

Itselleni ehdoton ykkössyy lähteä Keltaiselle vuorelle oli valokuvaaminen. Parhaimmillaan vuori on kuvaajan unelma: sumuverhon seasta esiin työntyvät vuorenhuiput voivat komeimmillaan salvata hengen. Itsekin sain paikan päältä ihan mukavia kuvia, mutta silti sää jätti toivomisen varaa: päädyttyäni yhdelle vuorten kuuluisimmista huipuista (Beginning to Believe Peak) sain harmikseni todeta, että näkymä oli sataprosenttisen valkoinen. Saatoin vain lohduttautua sillä, että tuntui jännältä olla näkemättä yhtään mitään ja samalla hengittää alhaaltapäin työntyvää, viileän raikasta sumuilmaa. Pikaisella Google-kuvahaulla löytää paljon muiden kaappaamia hienoja otoksia.

Lonely Planet kertoo, että sään puolesta otollisin aika mennä vuorille on syksyllä, mutta varoittaa kuitenkin, että tuurista on paljon kiinni silloinkin. Sääennusteita on oikeastaan turha tiirailla, sillä ne eivät varsinaisesti tarjoa sääennustetta itse vuorelle, missä säiden muutokset ovat vaikeasti ennustettavissa. Itse, kun kuljin vuorilla säähän hieman pettyneenä, tapasin kuitenkin kiinalaisen miehen, joka oli paikalla valokuvaamassa jo neljättä kertaa. Hän kertoi tuolla kerralla sään olleen siihen asti paras, eli ilmeisesti myös minulla kävi ihan mukava tuuri.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Opetellaan syömään kitkerää

Kiinan kielessä syödä-verbiä käytetään monenlaisissa ilmaisuissa. Jos syöt etikkaa (吃醋), olet kateellinen tai mustasukkainen, jos taas syöt tuoksuvaa (吃香), olet erittäin suosittu. Kitkerää syövä (吃苦) kokee kovia tai käy läpi tavalla tai toisella raskaita aikoja, usein vaikkapa työn merkeissä. Raskasta elämänkaarta normina pitävät kiinalaiset todellakin "osaavat" syödä kitkerää.

Itselläni on takana ensimmäinen työviikko englannin opettajana Yiwu’ssa, ja viime viikolla tuntui siltä, että kitkerää ehdin jo itsekin maistella. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään äärimmäisen kitkerä maku, sillä oikeastaan viikostani teki raskaan vain pitkä työmatka: kulutin päivittäin jopa viisi tuntia suunnistaessani aamuisten kiinan tuntieni jälkeen asuntolastamme kohti toisessa kaupungissa sijaitsevaa koulua.

Menneestä viikosta teki niin raskaan tuntuisen luultavasti myös se, että se oli ensimmäiseni opettajana pitkään aikaan. Siksi otin työstäni henkisiä paineita ehkä enemmän kuin olisi tarvinnut (kaikki on tähän asti sujunut sangen mukavasti). Keskiviikkoinen reissuni Hengdianiin ei tietenkään yhtään auttanut asiaa, sillä se sekoitti pakkaa riistämällä viikon keskeltä arvokkaan vapaapäivän.

Olen toistaiseksi saanut vastuulleni yhden 26-henkisen luokan lukion ensiluokkalaisia, ja koska ensimmäinen viikkoni sujui saamani palautteen perusteella kaikin puolin mainiosti, on jatkossa todennäköisesti tiedossa lisääkin vastuuta. Parhaimmillaan vastuun lisääntyminen voi kulminoitua siihen, että minulle tarjotaan vakituinen pesti seuraavalle lukuvuodelle – parempi olisi, sillä komiaa valkoista naamaani käytettäneen jo tätä kirjoittaessa ahkerasti kyseisen koulun markkinointitarkoituksiin.

Kiinalaiseen tyyliin työnantajani ei ole liikoja yksityiskohtia minkään suhteen jaellut, vaan olen vain ilmestynyt paikalle ja hoitanut hommani – en esimerkiksi vielä tiedä, kuinka paljon palveluksistani saan lopulta korvausta. Uusi ystäväni, Jimmy-niminen kiinalainen opettaja selvittelee puolestani asioita parhaansa mukaan pomon piilotellessa Pekingissä.

Myös opettamieni tuntien sisällön suhteen olin pitkään epätietoinen, mutta sen puolen sain onneksi selvitettyä itse. Kävi ilmi, että oppilailla on viikossa kuusi oppituntia kiinalaisen englannin opettajansa kanssa, minkä lisäksi minä opetan toiset kuusi. Tehtäväni on oikeastaan yksinkertainen: ”saada oppilaat kiinnostumaan englannin opiskelusta”. Olen siis saanut melko vapaat kädet.

Aseinani oppilaiden tylsistymistä vastaan käytän länsimaisen populaarikulttuurin tuntemustani, lisäksi pyrin keräämään opetusmateriaalia muun muassa hauskoista tai kummallisista uutisista sekä ilmiöistä, jotka kiinalaisnäkökulmasta ovat vieraita. Viime viikolla kerroin yhdellä tunnilla Marilyn Monroesta, toisella taas esittelin oppilaille uskomattomia lakeja, joita Yhdysvaltain eri osavaltioista vielä tänäkin päivänä löytyy. Tämän viikon alkajaisiksi kerroin tunnilla suomalaisesta saunakulttuurista, ja oppitunti oli oppilaiden ilmeistä päätellen napakymppi.

Tunnen oloni vapautuneeksi, kun saan itse päättää tuntieni sisällöstä. Esimerkiksi oppikirjan avulla opettaminen voisi olla huomattavasti helpompaa, mutta en usko, että se olisi kovin palkitsevaa tai edes kiinnostavaa kummankaan osapuolen kannalta.

Toisaalta vapaus aiheuttaa paineita siksi, että yhdelle ainoalle luokalle pitää valmistella peräti kuusi yksittäistä oppituntia joka viikko. Olisi helpompaa, jos opetettavia luokkia olisi enemmän ja viikkotunteja kullakin luokalla vähemmän. Silloin oppitunneista tulisi laadukkaampia, kun niiden valmisteluun voisi käyttää enemmän aikaa. Silloin myös yhden suunnitellun tunnin voisi toteuttaa useampia kertoja.

Tekemistä siis riittää, kun jokaisen tunnin pitäisi olla virkistävällä tavalla uudenlainen ja aiheen pitäisi olla oppilaita kiinnostava ja motivoiva. Ensimmäisen työviikon päätyttyä onneksi kuitenkin huomasin, että ideat uuden viikon tunteja varten suorastaan tulvahtivat mieleen. Aloinkin miettiä, voisiko näin käydä myös jatkossa, kun alan tuntea oppilaita ja heidän kiinnostuksensa kohteita paremmin.

Kuusi hyvää ideaa per viikko on iso määrä, kun työtä ajattelee vaikkapa yhden lukukauden tai jopa kokonaisen lukuvuoden kestävänä työrupeamana. Toisaalta kova työ palkittaisiin siinä vaiheessa, kun (tai jos) aikani opetettuani huomaisin pitäväni työstä niin paljon, että haluan tehdä sitä pitempään kuin yhden vuoden – silloin seuraavalle vuodelle olisi valmiina satoja (!) valmiita oppitunteja, ja aikaa jäisi enemmän sormien pyörittelylle tai esimerkiksi itsensä kehittämiseen.

Tällaisia mietteitä siis ensiaskeleilta mahdollisessa tulevassa ammatissani. Jos lukijoiden joukossa on opettajia tai muuten vain mielenkiintoisia ajatuksia omaavia, kuulisin mielelläni kommentteja!

lauantai 19. toukokuuta 2012

Kiinan Hollywoodissa – päiväni ranskalaisena herrasmiehenä

”Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä”, totesin itsekseni torstaiaamuna palattuani 24-tuntiselta reissultani Hengdianiin.

Jinhuan kupeessa sijaitseva Hengdian on yksi yliopistomme ulkomaalaisten opiskelijoiden tarkimmin varjelluista, ”julkisista salaisuuksista”. Siellä sijaitsee Hengdian World Studios, ilmeisesti maailman suurin elokuvastudio, josta löytyy muun muassa kopio Pekingin Kielletystä kaupungista.

Yliopistoltamme käy siellä viikoittain lukuisia ulkomaalaisia opiskelijoita tienaamassa hieman ylimääräistä toimimalla erilaisten tv-sarjojen tai elokuvien kuvauksissa statistin roolissa. ”Salaisen” paikasta tekee se, että ihan jokaisella ei Kiinan Hollywoodiin ole yhteyksiä, vaan suurin osa sinne värvättävistä ovat kotoisin joko arabimaista tai sitten venäjää puhuvista maista, kuten Ukrainasta – kutsun käydessä he sitten kokoavat omiensa keskuudesta porukan kokoon ja lähtevät kuvauksiin.

Statistien värväyssysteemi on outo, eikä siinä vaikuta olevan ammattimaisuuden häivääkään. Esimerkiksi itse keskiviikkona paikalle saavuttuani sain nähdä papereita, joista kävi ilmi, että seuraavana päivänä he tarvitsisivat statisteja esittämään muun muassa brittiläistä upseeria sekä kolmea merimiestä. ”Tunnetko ketään sopivaa?” minulta kysyttiin uteliaana. Illalla yhdentoista maissa sain vielä tekstiviestin: ”Etsimme 20-vuotiasta, joka voisi esittää amerikkalaista. Huomenna kuvataan. Osaatko suositella jotakuta?” Ei näin.

Yhden päivän statistihommista tienaa vähintään 400 yuania, parhaimmillaan jopa tonnin verran, mikä on jo sangen muhkea summa Jinhuassa, missä opiskelijaelämän menot eivät päätä huimaa. Yleensä ulkomaalainen statisti näkyy kohtauksissa taustalla esimerkiksi kahvia siemailemassa, muille statisteille juttelemassa tai muuten vain ohi kävelemässä. Toisinaan osa kiinaa osaavista statisteista saa kuitenkin myös pienen, vuorosanalla tai parilla varustetun roolin.

Itse sain kutsun Hengdianiin lyhyellä varoitusajalla, ja lähdinkin keskiviikkona paikan päälle. Helppo raha houkutti, lisäksi ajattelin, että kokemuksesta saa varmasti aihetta Kiina-blogin sadannelle (!) postaukselle.

Perille päästyäni sain järkytyksekseni huomata, että minun odotettiin oikeasti näyttelevän kiinalaisen näyttelijän kanssa – vuoteen 1871 sijoittuvassa kohtauksessa sain esittää ranskalaista herrasmiestä, joka keskustelee kiinalaisen miehen kanssa ja tarjoaa hänelle laadukasta brandya. Se, että en ollut koskaan ennen näytellyt kameralle, ei kouliintuneita kiinalaisia ammattilaisia tuntunut vaivaavan.

Minun tuli saapua paikalle iltapäivällä ennen kolmea, ja elättelinkin toiveita siitä, että voisin vielä saman päivän aikana palata Jinhuaan. Valitettavasti asiat eivät kuitenkaan sujuneet ihan niin jouhevasti kuin odotin: kuvaukset alkoivat illalla vähän ennen puoltayötä, ja olin siinä vaiheessa jo niin väsynyt, nälkäinen ja pahantuulinen, että en enää osannut edes jännittää sitä hetkeä, kun kamera alkaisi oikeasti käydä.

Meistä näyttelijöistä ei luonnollisesti kumpikaan puhunut ranskaa, joten kuvauksissa saimme puhua mitä ikinä halusimme – ranskan kieli dubattaisiin päälle joskus myöhemmin. Kokemus oli täysin absurdi, sillä puhuin kohtauksessa itse suomea kiinalaisen vastanäyttelijäni käyttäessä jotain outoa ”kieltä”, jonka kuvausporukka on ilmeisesti aikojen saatossa kehittänyt sellaista vaativia kuvauksia varten. Kutakuinkin näin me sitten keskustelimme, kun kamera alkoi käydä (M = minä, K = kiinalainen):

K: Päläpäläpälälupulupu, trötrötrö.
M: Tässäpähän jauhan nyt sun kanssasi, voi kunpa tämä olisi pian ohi, vituttaa ja väsyttää mutta onneks tästä irtoaa sentään sen 600 yuania, en kyllä tuu tänne enää koskaan.
K: Gulugulu, glaaglaa, truttrut.
M: Voi te kiinalaiset kyllä osaatte, tää on hei ihan käsittämättömän amatöörimäistä hommaa, aivan uskomatonta paskaa, mä en ymmärrä että mistä te oikein revitte näihin leikkeihinne sen rahoituksen.
K: Ololololo, ummaaummaaum, prupprupprup.
M: Siinäpähän selität.

Kirjoitin aluksi kuvattavan tv-sarjan nimen muistiin, ihan vain siltä varalta, että jonakin päivänä uteliaisuuteni voittaisi ja päättäisin yrittää etsiä kyseisen episodin verkosta. Kuvausten päätyttyä en kuitenkaan ollut enää yhtä varma siitä, haluaisinko minkään todistusaineiston enää koskaan muistuttavan minua vierailustani Kiinan Hollywoodiin.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Opettajan pesti hakusessa – mutta mikä olisi opetettava kieli?

Kuvittelin huhtikuussa, että alkaisin jo sen kuun loppupuolella käydä säännöllisemmin ihan oikeissa englannin opettajan töissä, mutta toistaiseksi olen saanut lepäillä laakereillani, odotella yhteydenottoja ja nautiskella vielä, kun tarjolla on ollut paljon aikaa rentoutumiselle ja kiinan opiskelulle. Tyytyväisenä olen ottanut vastaan jokaisen rennon päivän ja viikon.

Asiat ovat kuitenkin edenneet sen verran, että ehdin lauantaina käydä Yiwu'ssa tutustumassa mahdolliseen tulevaan työnantajaani, kouluun, jossa minun olisi tarkoitus toimia tämän lukuvuoden viimeiset kuukaudet englannin opettajana. Ystävällinen nuori kiinalaismies nimeltään Jimmy näytti minulle paikkoja, esitteli minut joillekin muista opettajista ja vei lounaalle.

Jimmy kertoi, että kyseessä on pieni koulu: vain 13 000 oppilasta! Naureskellen kerroin hänelle, että minun näkökulmastani kyseessä on jo pieni kaupunki; muistaakseni oman kotikaupunkini väkiluku oli suunnilleen samaa luokkaa ennen kuntaliitoksia.

Koulu rakennuksineen oli rupuisuudessaan jollain tavalla viehättävä. Mietin niitä tiloja, joissa itse yli 20 vuotta sitten aloitin peruskoulutaipaleeni, ja ymmärsin, että kyllä meillä oli talousongelmista huolimatta puitteet aina sangen erinomaisessa kunnossa. Tämän koulun rapistuneet betonirakennukset taas ovat jostain useiden vuosikymmenien takaa. Lisäksi tilat opettajainhuoneesta aina luokkahuoneisiin asti ovat hämmästyttävän ahtaita, eikä asiaa auta yhtään se, että ne ovat myös hirmuisen sekaisia.

Olen tyylilleni uskollisena hieman hermona ensimmäisten tuntieni suhteen: Pystynkö tekemään haastavassa iässä oleviin oppilaisiin hyvän ensivaikutelman, vaikuttamaan heidän silmissään ”coolilta”? Entä millaisilla aiheilla saan heidät pidettyä kiinnostuneina viikosta toiseen? Luokassa on varmasti kielitaidoltaan hyvin eritasoisia oppilaita, mikä tarkoittaa sitä, että osa heistä ei välttämättä ymmärrä mitään siitä, mitä puhun, kun taas osalla ei ole mitään hankaluuksia. Kun oppilas ei ymmärrä kuulemaansa, tulee hänestä herkästi levoton – kuinka saan koko luokan käyttäytymään asiallisesti aina kellon soimiseen saakka? Haasteita!

Jimmy kyseli jo minulta, koska palaan kesälomaltani takaisin Kiinaan, mikä luultavasti tarkoittaa sitä, että töitä saattaisi olla tarjolla jopa koko tulevalle lukuvuodelle. Hän kertoi myös voivansa tarvittaessa etsiä minulle oppilaita, joita voisin opettaa yksityisesti hulppeahkolla tuntipalkalla, itse asiassa lähes kaksinkertaisella summalla siihen nähden, millä rahalla olen tämän lukuvuoden aikana palvelujani tarjonnut.

Kerroin Jimmylle rehellisesti, että en halua vielä sitoutua mihinkään, vaan että tällä hetkellä tärkeintä on odottaa ja varmistaa jokusen työviikon jälkeen, että molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä. Itse en ole opettajana mitenkään kokenut, enkä toisaalta ole koskaan opettanut lähes 30-henkistä ryhmää lukioikäisiä. Toisaalta Kiinassa töitä kuin töitä tehneille on tuttua se, että vaikka alussa kaikki näyttäkin ruusuiselta ja ihmiset ovat mukavia, voi lopulta kaikki kuitenkin mennä päin helvettiä, kun kiinalaiset ilmiöt ja kiinalaisten omalaatuiset tavat hoitaa asioita alkavat nostella lohikäärmeenpäitään.

Eli nyt odotetaan ja katsotaan, siksi en viitsi vielä hihkua onnesta. Jos asiat menevät edes suhteellisen hyvin, tartun luultavasti aika herkästi tämän koulun koukkuun, mutta minulla on edelleen mielessä myös muut mahdollisuuteni. CSC-stipendihakemus on edelleen vetämässä, ja olen kuullut huhuja, että tänä(kään) vuonna suomalaishakijoita ei ollut kovinkaan montaa.

Kuluneella viikolla innostuin myös baiduamaan (eli googlaamaan, mutta kiinalaisella hakukoneella) sellaisia lauseita kuin ”招聘芬兰语教师” eli ”palkataan suomen kielen opettajia”, ja olenkin löytänyt jo neljä kiinalaista oppilaitosta, joiden tarjonnasta suomen kielen opetusta löytyy. Heidän työpaikkailmoituksissaan etsitään yleensä kiinalaisia suomen kielen opettajia, mutta olen siitä huolimatta päättänyt yrittää tarjota natiivipuhujana palveluksiani.

Tällä viikolla lähetin jo kahdelle koululle CV:lläni varustetun, täysin kiinankielisen sähköpostin, jossa kerron itsestäni, kielten osaamisestani sekä kiinnostuksestani opettajana työskentelemistä kohtaan. Yrittänyttä ei laiteta eikä mitään hävittävää ole, joten lähetän ensi viikolla viestini vielä kahdelle muulle oppilaitokselle.

Odotukseni eivät ole erityisen korkealla, mutta olen silti huomannut olevani jännittyneen toiveikas: aina, kun minua tavoittelee puhelimitse tuntematon numero, alkaa sydämeni lyödä tiheämmin! Suomen kielen opettaminen Kiinassa kuulostaa haasteelta, joka saattaisi motivoida pitempäänkin kuin vain sen yhden vuoden eteenpäin!

tiistai 8. toukokuuta 2012

Vain Kiinassa?

Huh, viime päivinä on Jinhuassa saatu huomata, että kesän kuumuus on saapunut. Lämpötilat ovat alkaneet kipuilla 30 asteen tienoille, ja öisinkin on alkanut huomata hikoilevansa, joten peitolle tai edes pussilakanalle ei ole ollut enää käyttöä. Olo on onneksi ihan mukava – vielä. Tässä on kuitenkin vielä yli kaksi kuukautta aikaa ennen viileää kesälomaa, ja keskilämpötilat noussevat siihen mennessä nykyisestä vielä lähes kymmenen astetta! Sitä odotellessa siis…

Olen usein miettinyt, että arkielämä Kiinassa ei välttämättä loppujen lopuksi ole niin äärimmäisen mullistavan upeaa kuin moni saattaa ennen tänne saapumistaan kuvitella. Jos täällä asuu lomareissua pidemmän ajan, ehtii aloilleen asetuttuaan nopeasti tottua elinympäristöönsä ja varmasti turtuakin moniin niistä ilmiöistä, jotka alussa ehkä päästivät kulttuurishokin yllättämään. Elämästä tulee ikään kuin normaalia.

Pekingistä vuonna 2009 palattuani ihmiset usein pyysivät minua kertomaan tarinoita reissultani. En ole koskaan pitänyt moisesta pyynnöstä, sillä harvoin noin vain keksin mitään erityistä kerrottavaa. Syy tähän on yksinkertainen: useimpia juttuja ei voi väkisin ruveta kertomaan, vaan ne ovat luontevimmillaan ja parhaimmillaan silloin, kun ne tulevat syystä tai toisesta (kuten tietyn puheenaiheen myötä) mieleen. Silloin on mukava yllättää, jakaa jokin pieni muisto tästä niin kaukaisesta maasta, jossa loppujen lopuksi melko harva on koskaan käynyt.

Muistoista puhuessa tykkään nimenomaan painottaa adjektiivia pieni. Kiinasta nimittäin saa mielestäni eniten ja syvimmin irti se, joka osaa kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, se, joka katsoo koko ajan kulkiessaan valppaana ympärilleen ja miettii asioita suhteessa siihen, mitä on oppinut esimerkiksi kotimaassaan pitämään normaalina. Kiinasta saa parhaiten irti se, joka Starbucksien, McDonald'sien ja ulkomaalaisbaarien sijaan liikkuu siellä, missä paikallisetkin.

Silloin aisteiltaan valpas löytää tästä toisenlaisesta maailmasta kaikenlaisia pieniä kultakimpaleita. Ne kimpaleet voivat olla ilahduttavan hauskoja tai suorastaan naurettavia, ne voivat olla hämmästyttäviä tai hämmästyttävän omituisia, ne voivat olla suorastaan pöyristyttäviä tai ehkä loukkaavia.

Ne voivat olla ihan mitä tahansa, ja on tärkeää olla mieleltään avoin ja antaa niiden yllättää, tuoda arkeen naurukohtauksia tai vaikka pientä mielipahaa, muistuttaa maailman hulluudesta ja suuruudesta, tuoda esiin ihmisen perimmäisiä luonteenpiirteitä ja alleviivata meidän kaikenkarvaisia tarpeitamme.

Jokunen päivä sitten törmäsin netissä tähän listaan ”42 asiasta, joihin voit törmätä vain Kiinassa”. Jaettuani linkin Facebookissa sain huomata, että monet Kiinassa asuvista tai asuneista ystävistäni ilahtuivat listasta suuresti. Listalta löytyy juuri sellaisia asioita, joihin edellä viittasin: osalle saa nauraa, osa pistää pyörittelemään päätään, osa hämmästyttää. Kiinassa asuvaa tai asunutta ne muistuttavat siitä, minkälainen ihmeiden aarrearkku tämä maa parhaimmillaan voi olla.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Villejä unelmia

Kiina sai huhtikuun aikana päässäni pyörimään niin monenlaisia asioita sekä tulevaisuuteen liittyviä ideoita, että olo on tuntunut viime aikoina suorastaan sekavalta. Niinpä tästäkin blogitekstistä tullee hieman sekava – kunhan nyt päätin, että jotakin on ”paperille” saatava.

Siskoni lähti tänään pitkän lomansa päätteeksi takaisin kohti Suomea, ja vietin hänen kanssaan vielä vapun ajan Shanghaissa. Aikamme kulutimme ostoksia tekemällä ja paljon kävelemällä, ja leppoisan meiningin keskellä Shanghaista alkoi kuoriutua mielessäni sangen ”mesta” paikka.

Metrolla kulkiessani ja vilkkaiden katujen ihmismeressä uiskennellessani aloin muistella viimekesäistä aikaani Hongkongissa, ja olo tuntui jollakin käsittämättömällä tavalla todella hyvältä. Pakko myöntää, että taisin tulla suurkaupunkikärpäsen puremaksi. Hongkongin olen jo ehtinyt lisätä elämäni minitavoitteiden listalle: haluan joskus vielä viettää siellä hieman pidemmän ajanjakson voidakseni hetken kutsua sitä kodikseni; lisäksi Hongkongissa asuu nainen (itse asiassa ehkä jopa kaksikin), josta haluan kenties vielä ottaa selvää…

Joka tapauksessa Shanghai on nyt noussut suurkaupunkilistoillani ihan varteenotettavaksi vaihtoehdoksi, mutta valitettavasti tässä vaiheessa olen kerta toisensa jälkeen joutunut muistuttamaan vilkasta mielikuvitustani kärsivällisyyden tärkeydestä: kaikki mitä haluan tehdä, luultavasti järjestyy – ennemmin tai myöhemmin. Nyt pitää ajatella lähemmäs tulevaisuuteen, ja utopia seuraavalle 22 kuukaudelle minulla onkin jo ”valmiina”!

Valmiina-sanan sijoitin lainausmerkkien suojaan siksi, että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minulla on ollut mielessä jokin suuri suunnitelma, jonka uusi, parempi tai ainakin realistisempi suunnitelma on sitten viikon pohdiskelun jälkeen pyyhkinyt ikuisiksi ajoiksi pois mielestäni. Nykyinen suunnitelma on kuitenkin ollut mielessäni jo kohta nelisen viikkoa, ja viimeksi eilen junassa istuessani pelkästään sen ajatteleminen kohotti sydämeni lyöntitiheyttä hämmentävällä tavalla.

Niinpä ajattelin nyt pintapuolisesti jakaa lukijoiden kanssa, mitä mielessäni on ollut, vaikkei tämä suunnitelma koskaan toteutuisikaan… Elämä on nimittäin tylsää, jos ei haaveile mistään! Kaikenlaiset kommentit – niin fiiliksiä entisestään paisuttava rohkaisu kuin tyhmän jalat maan pinnalle palauttava kritiikki – otetaan nyt vastaan enemmän kuin mielellään!

Huhtikuu oli hyvin todennäköisesti hitaan Kiina- ja kiina-elämäni väliaikainen loppu, sillä alan luultavasti pian käydä iltapäivisin Yiwussa englannin opettajan töissä. Tarkoitukseni on hoitaa tämän reissun viimeiset kuukaudet työn suhteen sen verran kunnialla, että syyskuussa Kiinaan palatessani minua odottaa semihyväpalkkainen, vakituinen opettajan pesti. Jos näin käy, niin:

Aion kerätä vuoden ajan työkokemusta ja samalla parhaani mukaan jatkaa kiinan opintojani itseopiskelulla sekä itsenäisemmän, vaihto-opiskelija-asuntolattoman elämän kouluttamana. Aion tuon vuoden aikana kuluttaa niin vähän rahaa, että onnistun säästämään tililleni erinäisiä kymmeniä tuhansia yuaneja sekä ostaa kaiken tarvitsemani tulevaa Seikkailuani varten. Seikkailuni pääasiallisen kulkuneuvon vuoksi tuon vuoden aikana aion myös tehdä paljon, paljon taustatutkimusta sekä hankkiutua tähänastisen elämäni kovimpaan fyysiseen kuntoon.

Aion tehdä syyskuusta 2013 alkaen 3–6 kuukautta kestävän eeppisen, Zhejiang-provinssista alkavan ja Etelä-Kiinaan päättyvän kierroksen polkupyörän satulassa. Kaiken sujuessa suuremmitta ongelmitta voisi kilometrejä kertyä matkan kestosta ja reitistä riippuen jopa toistakymmentä tuhatta.

Suurkaupunkien ja Lonely Planet -turistinähtävyyksien sijaan matkallani olisivat pääosassa hieman vähemmän tunnetut kiinalaiskaupungit, kaupunkien välinen maaseutu sekä yksittäiset ihmiset: jokaisella kohtaamallani henkilöllä – oli kyseessä sitten kiinalainen tai Kiinaan syystä tai toisesta päätynyt laowai – on oma Kiinaan liittyvä tarinansa ja näkökulmansa jaettavanaan. Matka opettaisi minulle paljon paitsi Kiinasta, myös koko maailmasta sekä omasta itsestäni.

Lisäksi olennaisessa roolissa matkallani olisivat kirjoittaminen sekä valokuvaus. Mukanani kulkeva läppäri sekä kamera mahdollistaisivat päivittäin matkakokemusten tallentamisen muistiin ja muille jaettavaksi. Mikäli matkasta sitten tulisi poikkeuksellisen hieno tai muuten vain yllättävä, voisin matkan päätyttyä helposti vaikka tarjota tuottamaani tekstiä jollekin kustantamolle ilman, että minulla olisi mitään hävittävää.

Jotakin tällaista on siis ollut nyt mielessä. Ehkä kaiken tämän jälkeen voin hankkiutua sinne Hongkongiin…