Netissä kavereiden kanssa chättäilyä pidetään yleisesti ajanhukkana, toimintana jota tehdään juuri silloin kuin pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, kuten opiskella tai sitten paiskia ihan oikeita töitä. Mutta täytyy sanoa, että kielen opiskelijalle kyseinen toiminta voi olla ihan omaa luokkaansa! Kiinan opiskelun ollessa kyseessä parhaaksi kanavaksi on osoittautunut kiinalainen QQ.
Itse olen hirveän laiska kirjoittamaan sähköposteja kiinaksi, koska siihen menee ikuisuus ja koska aina tuntuu siltä, että viestin kieli on ihan täyttä kökköä. QQ:ssa voi sen sijaan kirjoittaa kiinalaisen kaverin kanssa rennosti, ihan rauhassa lauseen kerrallaan: kysellä kysymyksiä, vastailla uteluihin. Ja keskustelukumppanin tekstistä oppii koko ajan vähän jotain uutta siitä, miten kiinalaiset pikaviestittelevät.
Muodostin eilen QQ-kaveruuden kiinalaisen ystävättäreni kanssa. Hän oli lukuvuoden 2010–2011 Tampereen yliopistolla työharjoittelijana kiinan opettajana, minkä jälkeen hän haki vielä yhdeksi lukukaudeksi samaiseen yliopistoon vaihto-oppilaaksi. Hänen saapuessaan Tampereelle sain kunnian toimia hänen tuutorinaan, joten ehdimme mukavasti ystävystyä ennen omaa lähtöäni hänen kotimaahansa.
Posket punaisena tyytyväisyydestä luin keskustelumme lomassa hänen hämmästyneitä kommenttejaan: ”Kielitaitosi on kehittynyt salamannopeasti!”, ”Jos en tuntisi sinua, voisin luulla sinua kiinalaiseksi!”, ”Kirjoitat kiinaa todella nopeasti!” ja niin edelleen…
Kun rakentaa päivästä toiseen jotain niin abstraktia rakennelmaa kuin kielitaitoa, ei aherruksen välittömiä tuloksia pääse kovin usein havainnoimaan. Parhaiten tulokset näkeekin ulkopuolisen silmin, tarpeeksi pitkillä aikaväleillä tarkasteltuina. Ja on hienoa, kun aina välillä löytyy joku, joka voi kertoa, että tuloksia on syntynyt. Hyvästä palautteesta ja rohkaisusta saa uutta puhtia, kaikkeen jaksaa taas vähän aikaa suhtautua hieman entisestään boostatulla innolla.
Myös haasteisiin tunnun ainakin hetkellisesti uskaltavan tarttua ennakkoluulottomammin. Niinpä olenkin nyt päättänyt lopettaa kuukausia kestäneen spekulointini ja vatvomiseni sen suhteen, mitä haluaisin tehdä tämän lukuvuoden päätyttyä. Asian ajattelu on nimittäin mennyt liian usein suoranaisen stressaamisen puolelle, kun ideat ovat välillä tuntuneet fantastisilta ja taas seuraavana aamuna täysin toteuttamiskelvottomilta haavekuvilta.
Mutta nyt tiedän tasan tarkkaan, mitä teen, ja hoidan nämä asiat kuntoon ennen uuden lukukauden alkua:
Askel 1: Haen uudelleen CSC-stipendiä voidakseni opiskella vielä toisen vuoden kiinaa jossain toisessa kiinalaisessa yliopistossa, jolla on tarjota advanced-tason kursseja. Hausta lienee piakkoin tulossa tietoa CIMO:n taholta, ja pyrin viimevuotisen kokemukseni pohjalta laittamaan paperit ripeästi kasaan ilman sen suurempia ihmettelyitä.
Askel 2: Paikallisia suhteita hyväkseni käyttäen kirjoitan motivaatiokirjeen ja CV:n ja toimitan sen henkilölle, joka Jinhuassa vastaa kaupungin lukioiden ulkomaalaisten englannin opettajien palkkaamisesta. Lappujen kirjoittaminen ja hakeminen eivät maksa juuri mitään, lisäksi ajatus opettajan työstä tuntuu tämänsyksyisten kokemuksieni perusteella edelleen mukavalta. Sopivalta tuntuvan mahdollisuuden tarjoutuessa varmaankin sellaiseen tartun, sillä olen viime aikoina paljon pohtinut sitä, haluanko olla vielä 30-vuotispäivänänikin köyhä opiskelija.
Hoidettuani nämä kaksi asiaa alta pois voin taas keskittyä hetken aikaa olennaiseen ja antaa uuden lukukauden alkaa. Tulevaisuusasioihin voin palata taas sitten, kun niistä tulee ajankohtaisempia.
tiistai 31. tammikuuta 2012
perjantai 27. tammikuuta 2012
Kummia katuja, strategioita ja summia
Nyt on käynyt selväksi, että jos edellisessä tekstissäni oli hieman pikkuasioista valittava sävy, saattoi se osittain johtua terveydentilani väliaikaisesta heikkenemisestä. Viime päivät menivät heikoissa fiiliksissä muun muassa kuumeen, päänsäryn, väsymyksen ja äärimmäisen ärsyttävän ruokahaluttomuuden vuoksi. Yllätyksekseni yliopiston sairaala on kuitenkin lomillakin auki, joten ankeata fiilistäni ovat nyt piristäneet lääkkeet – niinpä jaksan ainakin istuskella tietokoneen äärellä entiseen malliin.
Alla kolme pientä tarinaa, jotka on ollut tarkoitus jakaa.
Prostituutiota!
Tällä vuosituhannella lienee jo hieman naiivia olla jotenkin äimistynyt prostituutiosta, mutta toisaalta nyt kun asiaa ajattelen, niin en ainakaan seitsemän Tampereen-vuoteni aikana missään vaiheessa tullut tietoiseksi kyseisen alan läsnäolosta. Siksi yliopistokampuksemme lähellä sijaitseva, sangen peittelemättä tarjontaansa esittelevä kadunpätkä hämmensi ja jaksaa hämmentää edelleen.
Kadulla on tusinan verran ihan tavallisen pienen kaupan kokoisia tiloja näyteikkunoineen. Tarkemmin ”kauppaa” katsoessaan saa huomata, että se onkin sisustettu patjalla tai sängyllä sekä esimerkiksi peilillä varustetulla meikkauspöydällä. Huoneen takaosasta käsin tulevaa valaistusta vasten ohikulkija näkee lähellä ikkunaa istuvan, viehättävästi pukeutuneen naisprostituoidun hämärän profiilin. On kuin jonkinlaista nukketaloa katsoisi, kaikki vain sattuu olemaan oikeassa koossa. Mietin, että työskenteleekö yliopistomme tuhansista nuorista naisenaluista joku tuolla kadulla tullakseen opiskelijana toimeen…
Itkevä ulkomaalainen tyttö!
Kiinalaisen uuden vuoden aikaan voi olla erittäin vaikeaa – usein mahdotonta – saada junalippua haluamaansa määränpäähän. Tämän koki karmaisevan todellisesti eräs vasta syksyllä kiinan opintonsa täällä aloittanut tyttö. Hän lähti kurssiensa päätyttyä tyytyväisenä reilun viikon reissulle, mutta ei ymmärtänyt suunnitella matkaansa riittävän pitkälle.
Paluumatkan koittaessa ei lippuja tietenkään ollut saatavilla, minkä vuoksi tytöllä meni täysin sormi suuhun, varsinkin kun yösijaakaan ei ollut enää varattuna. Mutta, mutta, hätä keinot keksii! Epätoivossaan tyttö hakeutui itkien paikallisten poliisien puheille, ja ongelmat alkoivat selvitä kuin itsestään. Kiltit poliisisedät etsivät tytölle majoituksen yöksi ja järjestivät hänelle seuraavana päivänä matkalipun. He jopa saattoivat tytön hänen matkatavaroidensa kera aina junan istuimelle saakka. Täytyy pitää tämä strategia mielessä ensi kerralla, jos vaikka rahat sattuisivat loppumaan!
Tämä tapaus tuo mieleeni sen, että voi olla erittäin haastavaa tulla toimeen ilman kielitaitoa ja kokemusta (tai ainakin jompaakumpaa omaavaa kaveria) maassa, jossa suuri osa nuorisostakaan ei juuri osaa englantia ja jossa julkisiltakin paikoilta saattaa olla vaikea löytää minkäänlaista informaatiota muilla kuin oudoilla merkeillä kirjoitettuna. Ei poliiseja Kiinassakaan välttämättä ihan jokainen tiensä kadottanut ulkomaalainen jaksa kiinnostaa.
Kidnapatut rekisterikilvet!
Eksyin Facebookin sivupalkissa mainostetulle China Whisperer Consulting -sivulle, jolla oli mielenkiintoinen pieni sattumus jaettavanaan. Kirjoittaja oli eräänä aamuna saanut huomata, että hänen autostaan oli viety rekisterikilvet – tilalla oli lappu, jonka mukaan varkaat vaativat kilvistä 200 yuanin (25 euroa!) lunnaat. Kilvet ovat toisesta provinssista lähtöisin, minkä varkaat varmasti pistivät merkille, ajatellen että uusien hankkimisesta koituisi varmasti sen verran paljon ylimääräistä vaivaa, että mies mieluiten maksaisi lunnaat saadakseen alkuperäiset takaisin.
Poliisi ei ole ollut tapauksesta kiinnostunut, vaikka kirjoittajalla oli viestiin sisällytettyjen tietojen (varkaiden puhelinnumero ja pankkitilin numero) lisäksi hallussaan videokuvaa itse teosta. Sivuilla on yllytetty kirjoittajaa vaatimaan kovemmin poliiseilta tekoja, mutta kirjoittaja itse pelkää, että suututtaessaan varkaat saattaisi hän jonakin kauniina aamuna saada huomata autonsa joutuneen kunnon ilkivallan kohteeksi.
Tuo 200 yuanin summa muistuttaa siitä, kuinka halpa maa Kiina edelleen voikaan ulkomaalaiselle olla, vaikkei eurolla enää ihan yhtä montaa yuania saakaan kuin esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten. Kiinalaiselle keskivertotyöläiselle tai pikkurikolliselle tuo voi olla mehevä summa, mutta esimerkiksi itse voisin 1 700 yuanin kuukausittaisesta stipendirahastani naureskellen maksaa tilanteen pois alta vaivaamasta. Ulkomaalainen saattaa täällä tienata helposti tuohon ”opintotukeeni” verrattuna kymmenkertaisen summan.
Olen oppinut pitämään kiinalaisten kanssa puhuessani matalaa profiilia stipendirahojeni suhteen. Usein esimerkiksi kadun varrella jonkin aterian valmistumista odotellessani kyselee ruoan valmistaja aikansa kuluksi paljon kysymyksiä, ja kyllähän se raha tulee aina jossain vaiheessa puheeksi. Kerron kyselijöille aina, että oma stipendini kattaa vain lukuvuosimaksun ja majoituksen ja että muiden stipendeistä en tiedä. Jotenkin tuntuisi tyhmältä myöntää, että saan pelkästä Kiinassa opiskelusta Kiinalta rahaa käytettäväkseni enemmän kuin nuo seitsemänä päivänä viikossa aamusta iltaan raatavat kiinalaiset pystyvät työllään tienaamaan.
Alla kolme pientä tarinaa, jotka on ollut tarkoitus jakaa.
Prostituutiota!
Tällä vuosituhannella lienee jo hieman naiivia olla jotenkin äimistynyt prostituutiosta, mutta toisaalta nyt kun asiaa ajattelen, niin en ainakaan seitsemän Tampereen-vuoteni aikana missään vaiheessa tullut tietoiseksi kyseisen alan läsnäolosta. Siksi yliopistokampuksemme lähellä sijaitseva, sangen peittelemättä tarjontaansa esittelevä kadunpätkä hämmensi ja jaksaa hämmentää edelleen.
Kadulla on tusinan verran ihan tavallisen pienen kaupan kokoisia tiloja näyteikkunoineen. Tarkemmin ”kauppaa” katsoessaan saa huomata, että se onkin sisustettu patjalla tai sängyllä sekä esimerkiksi peilillä varustetulla meikkauspöydällä. Huoneen takaosasta käsin tulevaa valaistusta vasten ohikulkija näkee lähellä ikkunaa istuvan, viehättävästi pukeutuneen naisprostituoidun hämärän profiilin. On kuin jonkinlaista nukketaloa katsoisi, kaikki vain sattuu olemaan oikeassa koossa. Mietin, että työskenteleekö yliopistomme tuhansista nuorista naisenaluista joku tuolla kadulla tullakseen opiskelijana toimeen…
Itkevä ulkomaalainen tyttö!
Kiinalaisen uuden vuoden aikaan voi olla erittäin vaikeaa – usein mahdotonta – saada junalippua haluamaansa määränpäähän. Tämän koki karmaisevan todellisesti eräs vasta syksyllä kiinan opintonsa täällä aloittanut tyttö. Hän lähti kurssiensa päätyttyä tyytyväisenä reilun viikon reissulle, mutta ei ymmärtänyt suunnitella matkaansa riittävän pitkälle.
Paluumatkan koittaessa ei lippuja tietenkään ollut saatavilla, minkä vuoksi tytöllä meni täysin sormi suuhun, varsinkin kun yösijaakaan ei ollut enää varattuna. Mutta, mutta, hätä keinot keksii! Epätoivossaan tyttö hakeutui itkien paikallisten poliisien puheille, ja ongelmat alkoivat selvitä kuin itsestään. Kiltit poliisisedät etsivät tytölle majoituksen yöksi ja järjestivät hänelle seuraavana päivänä matkalipun. He jopa saattoivat tytön hänen matkatavaroidensa kera aina junan istuimelle saakka. Täytyy pitää tämä strategia mielessä ensi kerralla, jos vaikka rahat sattuisivat loppumaan!
Tämä tapaus tuo mieleeni sen, että voi olla erittäin haastavaa tulla toimeen ilman kielitaitoa ja kokemusta (tai ainakin jompaakumpaa omaavaa kaveria) maassa, jossa suuri osa nuorisostakaan ei juuri osaa englantia ja jossa julkisiltakin paikoilta saattaa olla vaikea löytää minkäänlaista informaatiota muilla kuin oudoilla merkeillä kirjoitettuna. Ei poliiseja Kiinassakaan välttämättä ihan jokainen tiensä kadottanut ulkomaalainen jaksa kiinnostaa.
Kidnapatut rekisterikilvet!
Eksyin Facebookin sivupalkissa mainostetulle China Whisperer Consulting -sivulle, jolla oli mielenkiintoinen pieni sattumus jaettavanaan. Kirjoittaja oli eräänä aamuna saanut huomata, että hänen autostaan oli viety rekisterikilvet – tilalla oli lappu, jonka mukaan varkaat vaativat kilvistä 200 yuanin (25 euroa!) lunnaat. Kilvet ovat toisesta provinssista lähtöisin, minkä varkaat varmasti pistivät merkille, ajatellen että uusien hankkimisesta koituisi varmasti sen verran paljon ylimääräistä vaivaa, että mies mieluiten maksaisi lunnaat saadakseen alkuperäiset takaisin.
Poliisi ei ole ollut tapauksesta kiinnostunut, vaikka kirjoittajalla oli viestiin sisällytettyjen tietojen (varkaiden puhelinnumero ja pankkitilin numero) lisäksi hallussaan videokuvaa itse teosta. Sivuilla on yllytetty kirjoittajaa vaatimaan kovemmin poliiseilta tekoja, mutta kirjoittaja itse pelkää, että suututtaessaan varkaat saattaisi hän jonakin kauniina aamuna saada huomata autonsa joutuneen kunnon ilkivallan kohteeksi.
Tuo 200 yuanin summa muistuttaa siitä, kuinka halpa maa Kiina edelleen voikaan ulkomaalaiselle olla, vaikkei eurolla enää ihan yhtä montaa yuania saakaan kuin esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten. Kiinalaiselle keskivertotyöläiselle tai pikkurikolliselle tuo voi olla mehevä summa, mutta esimerkiksi itse voisin 1 700 yuanin kuukausittaisesta stipendirahastani naureskellen maksaa tilanteen pois alta vaivaamasta. Ulkomaalainen saattaa täällä tienata helposti tuohon ”opintotukeeni” verrattuna kymmenkertaisen summan.
Olen oppinut pitämään kiinalaisten kanssa puhuessani matalaa profiilia stipendirahojeni suhteen. Usein esimerkiksi kadun varrella jonkin aterian valmistumista odotellessani kyselee ruoan valmistaja aikansa kuluksi paljon kysymyksiä, ja kyllähän se raha tulee aina jossain vaiheessa puheeksi. Kerron kyselijöille aina, että oma stipendini kattaa vain lukuvuosimaksun ja majoituksen ja että muiden stipendeistä en tiedä. Jotenkin tuntuisi tyhmältä myöntää, että saan pelkästä Kiinassa opiskelusta Kiinalta rahaa käytettäväkseni enemmän kuin nuo seitsemänä päivänä viikossa aamusta iltaan raatavat kiinalaiset pystyvät työllään tienaamaan.
tiistai 24. tammikuuta 2012
Zhejiangin talvi (vuodatus)
Edellisessä tekstissäni viittasin opiskelija-asuntolamme koleuteen näin talvikuukausina, ja kirjoitusta seuranneet päivät ovat kuin piruillakseen olleet tähänastisista kylmimpiä: ulkolämpötila on ollut monta päivää nollan tuntumassa ja nyt ollaan myös saatu aika mukavasti lunta, joka tosin varmaankin sulaa erittäin nopeasti pois.
Kylmentyneen sään vuoksi autuaan passiivinen lomanvietto on muuttunut hetkessä epämiellyttävän passiiviseksi ”selviytymistaisteluksi”, jossa päivän ainoa tavoite tuntuu olevan jaksaa iltaan asti, jotta voi taas mennä tyytyväisenä nukkumaan. Täälläpäin Kiinaa eivät rakennukset nimittäin tule keskuslämmityksellä ja laadukkailla, monikerroksisilla ikkunoilla varustettuina.
Sisälämpötila pyörii jossain kymmenen celsius-asteen tienoilla, istun sisällä ylläni neljä vaatekerrosta, päässäni huppu ja kädessäni useimmiten hanskat. Homma on sama missä tahansa muualla, aina on sisällä kylmä. Eikä siksi oikein huvita lähteä minnekään. Suomen pakkaset kyllä kestää ongelmitta, sillä niistä ei tarvitse kärsiä muualla kuin pihalla; määränpäänsä saavutettuaan on taas hyvä olla. Mutta täällä koleus ei tahdo mennä pois.
Ilmastointipömpeli huoneesta toki löytyy, mutta sen käyttö tuntuu toivottomalta – se ei tunnu niinkään lämmittävän itse huonetta, vaan vain sitä kohdetta joka milloinkin sattuu sen edessä seisomaan. Lisäksi sen jatkuva käyttäminen olisi melko kallista ja kokemuksien perusteella aiheuttaa tavallisesti kurkkuun epämiellyttävää kuivuuden tunnetta sekä yskää.
Nyt pöydän äärellä istuskelu on muuttunut astetta passiivisemmaksi olotilaksi, sängyssä makaamiseksi: päivän paras hetki lämpöisen suihkun alla seisomisen lisäksi on se, kun peiton alla hetken ruumiinsa lämpöä säteiltyään alkaa tuntea olonsa mukavaksi. Peiton alta ei halua pois, joten yöunistani on tullut melkein 12-tuntisia – vain nälkä tai sietämättömäksi yltynyt vessahätä voi saada loikoilun loppumaan. Ja se on kauhea hetki, kun peiton lennettyä sivuun laskee lämpötila lukuisia, lukuisia asteita, hyr! Tunnetta ei helpota yhtään se, että järkevin vastalääke kylmyydelle on pukea nopeasti päälleen uusia, yön jäljiltä hyisiltä tuntuvia vaatekerroksia.
Syksyllä ennen Kiinaan lähtöä katselin Wikipediasta vähän Jinhuan ilmastokäyriä ja naureskelin paikalliselle ”talvelle”: kylmimpänäkin kuukautena päivän alin lämpötila on keskimäärin pari astetta nollan yläpuolella, ei siis mitään huolta… Mutta tämä talvi tuntuu ankaralta! Mietin, voisiko se johtua siitä, että ehdin alkusyksystä ensin tottua poikkeuksellisen kuumaan kesäsäähän (35–40-asteiset hellelämpötilat olivat arkipäivää), minkä jälkeen talven tullen pudotus lämpötiloissa on ollut valtaisa, vaikkei lämpömittari suomalaisin silmin uhkaavalta näytäkään. Joka tapauksessa tunnen tällä hetkellä olevani vihannes, joka ei halua tehdä muuta kuin maata peiton alla kuin Homer Simpson sunnuntaiaamuna:
Onneksi kuitenkin tiedän, että aika kultaa nämäkin talvimuistot, samoin on ehtinyt käydä jo elokuisille Hong Kongin hikoiluillekin. Keväämmällä ulkona t-paidassa tallustellessani varmasti jo naureskelen talvisille hytinöilleni. Talvilomaa tuskin tulen tulevina vuosina kuitenkaan erityisen hartaasti odottamaan, vaikka se kiinalaisille iso juttu onkin. Koen sen nyt toista kertaa, ja molemmilla kerroilla tunne on ollut koleuden lisäksi muutenkin jotenkin tyhjä. Tuon tyhjyyden voisi ehkä täyttää vain läheisten läsnäolo (tai sitten se armoton reissaaminen), mikä saakin miettimään, että varojen salliessa järkevin teko olisikin ehkä tarttua tilaisuuteen ja käyttää tämänkaltaiset pitkät lomat kotoisessa Suomessa vierailemiseen.
Kylmentyneen sään vuoksi autuaan passiivinen lomanvietto on muuttunut hetkessä epämiellyttävän passiiviseksi ”selviytymistaisteluksi”, jossa päivän ainoa tavoite tuntuu olevan jaksaa iltaan asti, jotta voi taas mennä tyytyväisenä nukkumaan. Täälläpäin Kiinaa eivät rakennukset nimittäin tule keskuslämmityksellä ja laadukkailla, monikerroksisilla ikkunoilla varustettuina.
Sisälämpötila pyörii jossain kymmenen celsius-asteen tienoilla, istun sisällä ylläni neljä vaatekerrosta, päässäni huppu ja kädessäni useimmiten hanskat. Homma on sama missä tahansa muualla, aina on sisällä kylmä. Eikä siksi oikein huvita lähteä minnekään. Suomen pakkaset kyllä kestää ongelmitta, sillä niistä ei tarvitse kärsiä muualla kuin pihalla; määränpäänsä saavutettuaan on taas hyvä olla. Mutta täällä koleus ei tahdo mennä pois.
Ilmastointipömpeli huoneesta toki löytyy, mutta sen käyttö tuntuu toivottomalta – se ei tunnu niinkään lämmittävän itse huonetta, vaan vain sitä kohdetta joka milloinkin sattuu sen edessä seisomaan. Lisäksi sen jatkuva käyttäminen olisi melko kallista ja kokemuksien perusteella aiheuttaa tavallisesti kurkkuun epämiellyttävää kuivuuden tunnetta sekä yskää.
Nyt pöydän äärellä istuskelu on muuttunut astetta passiivisemmaksi olotilaksi, sängyssä makaamiseksi: päivän paras hetki lämpöisen suihkun alla seisomisen lisäksi on se, kun peiton alla hetken ruumiinsa lämpöä säteiltyään alkaa tuntea olonsa mukavaksi. Peiton alta ei halua pois, joten yöunistani on tullut melkein 12-tuntisia – vain nälkä tai sietämättömäksi yltynyt vessahätä voi saada loikoilun loppumaan. Ja se on kauhea hetki, kun peiton lennettyä sivuun laskee lämpötila lukuisia, lukuisia asteita, hyr! Tunnetta ei helpota yhtään se, että järkevin vastalääke kylmyydelle on pukea nopeasti päälleen uusia, yön jäljiltä hyisiltä tuntuvia vaatekerroksia.
Syksyllä ennen Kiinaan lähtöä katselin Wikipediasta vähän Jinhuan ilmastokäyriä ja naureskelin paikalliselle ”talvelle”: kylmimpänäkin kuukautena päivän alin lämpötila on keskimäärin pari astetta nollan yläpuolella, ei siis mitään huolta… Mutta tämä talvi tuntuu ankaralta! Mietin, voisiko se johtua siitä, että ehdin alkusyksystä ensin tottua poikkeuksellisen kuumaan kesäsäähän (35–40-asteiset hellelämpötilat olivat arkipäivää), minkä jälkeen talven tullen pudotus lämpötiloissa on ollut valtaisa, vaikkei lämpömittari suomalaisin silmin uhkaavalta näytäkään. Joka tapauksessa tunnen tällä hetkellä olevani vihannes, joka ei halua tehdä muuta kuin maata peiton alla kuin Homer Simpson sunnuntaiaamuna:
Onneksi kuitenkin tiedän, että aika kultaa nämäkin talvimuistot, samoin on ehtinyt käydä jo elokuisille Hong Kongin hikoiluillekin. Keväämmällä ulkona t-paidassa tallustellessani varmasti jo naureskelen talvisille hytinöilleni. Talvilomaa tuskin tulen tulevina vuosina kuitenkaan erityisen hartaasti odottamaan, vaikka se kiinalaisille iso juttu onkin. Koen sen nyt toista kertaa, ja molemmilla kerroilla tunne on ollut koleuden lisäksi muutenkin jotenkin tyhjä. Tuon tyhjyyden voisi ehkä täyttää vain läheisten läsnäolo (tai sitten se armoton reissaaminen), mikä saakin miettimään, että varojen salliessa järkevin teko olisikin ehkä tarttua tilaisuuteen ja käyttää tämänkaltaiset pitkät lomat kotoisessa Suomessa vierailemiseen.
lauantai 21. tammikuuta 2012
Ah Q:n talviloma koleassa asuntolassa
阿Q精神 N. Ah-Q-ism; attitude that treats defeats as personal moral victories
En ole koskaan ehtinyt tutustua Lu Xunin tarinaan, mutta iäkäs opettajamme käytti yllä olevasta termistä esimerkkinä omaa nuoruuden vastoinkäymistään. Tultuaan tyttöystävänsä jätetyksi, oli hänen nuori sydämensä ollut murskana pitkän aikaa, ennen kuin hän keksi lohduttavan ajattelutavan auttamaan tilanteesta yli: hän oli menettänyt naisen joka ei rakastanut häntä, mutta kyseinen nainenpa olikin menettänyt häntä syvästi rakastaneen miehen – niinpä opettajamme oli itse asiassa jätetyksi tulemalla saavuttanut henkisen voiton…
Olen huomannut usein itsessänikin tällaisen ajattelijan vikaa, enkä ole varma, onko kohdallani kyse puhtaasta itsesuojelumekanismista vai kenties jääräpäisen optimistisesta luonteesta. Joka tapauksessa elämän vastoinkäymisiä tai menetyksiä – pieniä tai suuria – kohdatessani en jaksa jäädä niitä kovin pitkäksi ajaksi vatvomaan, vaan suuntaan useimmiten katseeni hyvin nopeasti eteenpäin, etsien uudesta tilanteesta ne positiiviset puolet mieltä parantamaan.
Kirjoittelin aikaisemmin positiivisista ongelmistani pitkän talviloman suunnitelmia ajatellen. Piti valita kahden hyvän väliltä, lähteä joko Taiwanin lämpöön maaseudulle vapaaehtoistyöhön tai sitten jäädä Zhejiangiin viettämään uutta vuotta ehdan kiinalaisen perheen kanssa.
Taiwanille teki eniten mieli, mutta matkaa suunnitellessani en lopulta päässyt kovin pitkälle. Enkä ole enää ihan varma, mihin tuo reissu sitten lopulta kaatui – en luultavasti lopulta yrittänyt tosissani. Loman pituudesta huolimatta tuntui hankalalta järjestää asiat niin, että voisin olla Taiwanilla niin pitkään kuin tahtoisin, nelisen viikkoa (harmillisesti meidän pitää tulla yliopistolle ilmoittautumaan helmikuun 8. päivä, vaikka kurssit alkavat vasta kaksi viikkoa myöhemmin). Lentoja etsiskellessäni totesin myös, että hieman tyyriitä ovat liput, pitäisi jäädä rahaa keväämmälle ja ensi kesäksikin...
Jotenkin onnistuin vakuuttamaan itseni siitä, että olisi omaksi parhaakseni jättää tuo hieno matka tekemättä. Kaikki Taiwanille lähtemisen hyvät puolet olivat yhtäkkiä Zhejiangin etujen varjossa, enkä Taiwania sen koommin ole miettinyt. Päätin tarttua mahdollisuuteen nähdä kiinalaisten tärkein juhla mahdollisimman läheltä, juhlijoiden viereltä, kiinalaisessa kodissa.
Paitsi että tämäkin etuoikeus on nyt valitettavasti kiinalaisen perheen puolesta peruuntunut, samoin kuin suunnitteilla ollut, uutta vuotta edeltänyt viikko, jonka olisin saanut viettää Quzhoussa osaksi turistina, osaksi lisäansioita tienaavana englannin kotiopettajana. Voisin nyt olla siellä, vanhan kiinalaisen pariskunnan majoittamana ihmettelemässä, mutta sen sijaan hytisen kylmästä asuntolahuoneessani, päivitän blogiani ja seuraan Facebookin hitaasti muuttuvia tilapäivityksiä ja kaiken maailman ihmisten "tykkäämisiä".
Eikä minulla ole oikein mitään suunnitelmia tulevalle kuukaudelle. Yliopistokampus on kuin postapokalyptisesta elokuvasta, kun kiinalaiset ovat aloittaneet vuotuisen, valtavan matkustusvirtansa kohti kotikaupunkejaan tai -kyliään. Ulkomaalaisistakin matkustaa suurin osa, vain afrikkalaiset – ne meluisimmat – ovat jääneet tänne muistuttamaan olemassaolostaan taukoamattomalla bassojytkeellään.
Ja mieleni pelaa tätäkin peliä tarmokkaasti omaksi edukseni – voitoksi suorastaan – sillä olen olooni nyt sangen tyytyväinen, niin tyytyväinen, etten varmaan edes haluaisi olla missään muualla! Matkailu tänä hulluna ajankohtana ei tunnu ollenkaan houkuttelevalta ajatukselta, päinvastoin, ajatuskin siitä tuntuu stressaavalta. Olen vähän kuin Fingerporissa Jouko, joka ei tahdo kaivosta Rovaniemelle, koska kaivossa on niin hyvä olla (vähän rautalangasta väännetty tämä yhteys, kotiväkeä vaan ajattelin ilahduttaa).
Elän tällä hetkellä omaa, simppeliä pientä arkielämääni, niiden asioiden parissa puuhaillen, joille ei kiireisen lukukauden aikana jäänyt riittävästi aikaa. Juuri tätähän minä siis alun perin halusinkin, en vain sitä itse ymmärtänyt! Talviloma Jinhuassa on minulle henkilökohtainen voitto, vaikka suurin osa ihmisistä ympärilläni onkin tehnyt kaikkensa nimenomaan täältä pois päästäkseen – osa jopa jättänyt jälkipuoliskon stipendistään käyttämättä ja palannut kotimaahansa Jinhuan unohtaakseen.
Todennäköisesti kyllästyn jossain vaiheessa siihen, ettei täällä nyt ole kauheasti juttukavereita, ja teen jonkinlaisen matkan jonnekin ei niin kovin kauaksi täältä. Siihen asti otan kuitenkin rauhallisesti, nautin tästä hetkestä, puuhastelusta, elokuvista, kirjoista, valokuvauksesta. Yhtäkkiä muistan, että tekisin samoin myös Suomessa – talvi- ja kesälomalla rauhoitutaan, ja loma saattaa olla antoisa vaikkei sen aikana muuta tekisikään kuin makaisi riippumatossa ja/tai sohvalla.
Alan päästä hiljalleen irti siitä toisinaan painostavasta ajattelutavasta, että kun kerran on vieraassa maassa, pitäisi jokaisena päivänä kokea jotain mullistavaa, olla liikkeessä niin paljon kuin mahdollista. Nyt riittävän mullistavasta käy jo se jokapäiväinen arki, se että tuntee oman olonsa mukavaksi. Lohikäärmeen vuosi on alkamassa, ja se tuo varmasti tullessaan entistä suurempia haasteita ja lisää suuria elämyksiä – ja kyllä, osa elämyksistä varmasti kesäisen matkailun merkeissä!
torstai 19. tammikuuta 2012
Jinhua-kuvasetti VI/II: Aamukävelyllä
Käytin hyväkseni sateettoman aamupäivän ja vein kamerani kävelylle. Kohteena oli tälläkin kertaa lähestyvän uudenvuodenjuhlan vuoksi aavemaisen autioksi muuttuneen kampuksen lähiympäristö. Ihan kokeilumielessä päätin ottaa aamupäivän kuvat mustavalkoasetuksilla, ihmiset kun usein tuntuvat viehättyvän mustavalkoisten kuvien katselusta. Tältä siellä tällä kertaa näytti:
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Jinhua-kuvasetti VI/I: Iltakävelyllä
Käytin hyväkseni sateettoman illan ja vein ihan kokeilumielessä kamerani sekä vähäiselle käytölle jääneen jalustani iltakävelylle. Kohteena oli lähestyvän uudenvuodenjuhlan vuoksi aavemaisen autioksi muuttuneen kampuksen lähiympäristö. Tältä siellä näytti:
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
”Jaa että mitä että?”
Kiinan opiskelu voi olla välillä turhauttavaa, eri syistä. Aloitteleva opiskelija painii varmasti pitkään ääntämyksessään neljän toonin ja erilaisten, suomen kielelle vieraiden äänteiden kanssa. Kirjoitettu kieli puolestaan vaatii paitsi aikaa, kärsivällisyyttä ja hyvää muistia myös silmää yksityiskohdille, pienille eroille erilaisten vetojen ja toisiaan muistuttavien kirjoitusmerkkien kanssa.
Jatkuvaan kiinankieliseen keskusteluun tottumattomalle aiheuttaa herkästi hankaluuksia homofoonien eli ääntämykseltään identtisten (tai kiinassa useammin samankaltaisten) mutta merkitykseltään täysin erilaisten sanojen valtaisa määrä. Tämä ominaisuus korostaa erityisen paljon kontekstin tärkeyttä kielessä: yleensä, jos ei tiedä mistä on puhe, voi olla vaikea saada yksittäisistä sanoista ja jopa kokonaisista lauseista selkoa. Silloin saattaa tuntea olonsa hölmöksi, ja tuo tunne on sitä musertavampi, mitä kauemmin on kielen oppimiseen ehtinyt uhrata aikaansa.
Jos taas kiinankielisessä puhetilanteessa tietää ihan selvästi, että nyt puhutaan vaikkapa urheilusta, on kielipään helpompi tunnistaa lauseiden joukosta kaikki lentopallot, treenaamiset, valmentajat ja muu aiheeseen liittyvä sanasto. Silloin kaikki tuntuu sujuvan kuin rasvattu, ja usko oman työn hedelmiin voi vaihteeksi kasvaa.
En tiedä, onko muiden kielten opiskelijoilla samanlaisia ongelmia, mutta jotenkin minusta tuntuu, että kiina on poikkeuksellisen kontekstisidonnainen kieli.
Pieni esimerkki on paikallaan. Viikko sitten kävin kansainvälisten asioiden toimistosta noutamassa lukukausitodistukseni, ja toimistotädin kanssa käymäni dialogi kuului kutakuinkin näin:
"Hei, ovatko koetulokset jo saapuneet?"
"Ovathan ne, katsotaanpas. Mistä maasta olet kotoisin?"
"Suomesta. Tuo nimi tuossa heti alussa."
"Ah, selvä." [alkaa kirjoittaa arvosanoja paperille] "Syödäänkö teillä siellä Suomessa kalaa?"
[tauko] "Anteeksi mitä?"
"Syödäänkö sinun maassasi kalaa?"
[hieman pidempi tauko] "Mitä tarkoitat?"
"S-Y-Ö-D-Ä-K-A-L-A-A-?"
"Ahaa, ymmärrän. Joo, kyllä meillä kalaa syödään."
”Kala on hyväksi terveydelle.”
Tämä keskustelu nolotti erityisen paljon siksi, että toimiston täti tiesi minun kuuluvan yliopistomme kiinan opiskelijoiden korkeatasoisimpaan ryhmään. Myös syksyn kursseista saamani arvosanat olivat korkeat, joten voisi luulla, että moinen kysymys ei aiheuttaisi hankaluuksia. En voinut olla jälkikäteen miettimättä, että opettaja varmasti piti minua hieman surkeana tapauksena tuon yksinkertaisen mutta niin eeppisesti epäonnistuneen lyhyen keskustelun perusteella. Hän varmaan myös mietti mielessään, että minkä ihmeen sattuman oikun kautta olin päätynyt siihen edistyneimpien porukkaan. Tai sitten vain itse ajattelen vähän liikaa.
Toinen vastaava tilanne sattui tällä viikolla ruokalassa, kun reippaasti pyysin keittäjältä annoksen kukkakaalia. Hetken erinomaista ääntämystäni hämmästeltyään hän kysäisi: "Et ole kotiin menossa nyt lomien aikana?" Ja taas seurasi sama tilanne, tuo sama hetkellinen, typertynyt hiljaisuus: viesti on sangen yksinkertainen, mutta se tulee jotenkin nopeasti, vähän puun takaa ja vieläpä täysin aiheen vierestä, ja sitä jää hetkeksi paikalleen miettimään, että mitä helvettiä se toinen nyt oikein yrittää sanoa. Jos keittäjä olisi sanonut tilanteeseen liittyen vaikka että "taitaa kukkakaali maistua", olisin varmasti tuottanut hienon vastauksen ilman pienintäkään epäröintiä. "Juu, ja mitä enemmän natriumglutamaattia, sitä parempi."
Toivottavasti muillakin kiinan opiskelijoilla – korkeammankin tason saavuttaneilla – on toisinaan tällaisia ongelmia, muuten alan menettää uskon kykyihini. Onneksi sentään tulokseni kuuntelukokeista ovat useimmiten olleet ihan kiitettäviä, joten uskon että nämä ongelmat ovat pelkästään harjaantumis- ja tottumuskysymyksiä. “慢慢来” toteaisi tähän taas kiinalainen tyynesti: kyllä se siitä hiljalleen lähtee, lisää vaan veistämään tyhjästä dialogeja paikallisten kanssa!
Jatkuvaan kiinankieliseen keskusteluun tottumattomalle aiheuttaa herkästi hankaluuksia homofoonien eli ääntämykseltään identtisten (tai kiinassa useammin samankaltaisten) mutta merkitykseltään täysin erilaisten sanojen valtaisa määrä. Tämä ominaisuus korostaa erityisen paljon kontekstin tärkeyttä kielessä: yleensä, jos ei tiedä mistä on puhe, voi olla vaikea saada yksittäisistä sanoista ja jopa kokonaisista lauseista selkoa. Silloin saattaa tuntea olonsa hölmöksi, ja tuo tunne on sitä musertavampi, mitä kauemmin on kielen oppimiseen ehtinyt uhrata aikaansa.
Jos taas kiinankielisessä puhetilanteessa tietää ihan selvästi, että nyt puhutaan vaikkapa urheilusta, on kielipään helpompi tunnistaa lauseiden joukosta kaikki lentopallot, treenaamiset, valmentajat ja muu aiheeseen liittyvä sanasto. Silloin kaikki tuntuu sujuvan kuin rasvattu, ja usko oman työn hedelmiin voi vaihteeksi kasvaa.
En tiedä, onko muiden kielten opiskelijoilla samanlaisia ongelmia, mutta jotenkin minusta tuntuu, että kiina on poikkeuksellisen kontekstisidonnainen kieli.
Pieni esimerkki on paikallaan. Viikko sitten kävin kansainvälisten asioiden toimistosta noutamassa lukukausitodistukseni, ja toimistotädin kanssa käymäni dialogi kuului kutakuinkin näin:
"Hei, ovatko koetulokset jo saapuneet?"
"Ovathan ne, katsotaanpas. Mistä maasta olet kotoisin?"
"Suomesta. Tuo nimi tuossa heti alussa."
"Ah, selvä." [alkaa kirjoittaa arvosanoja paperille] "Syödäänkö teillä siellä Suomessa kalaa?"
[tauko] "Anteeksi mitä?"
"Syödäänkö sinun maassasi kalaa?"
[hieman pidempi tauko] "Mitä tarkoitat?"
"S-Y-Ö-D-Ä-K-A-L-A-A-?"
"Ahaa, ymmärrän. Joo, kyllä meillä kalaa syödään."
”Kala on hyväksi terveydelle.”
Tämä keskustelu nolotti erityisen paljon siksi, että toimiston täti tiesi minun kuuluvan yliopistomme kiinan opiskelijoiden korkeatasoisimpaan ryhmään. Myös syksyn kursseista saamani arvosanat olivat korkeat, joten voisi luulla, että moinen kysymys ei aiheuttaisi hankaluuksia. En voinut olla jälkikäteen miettimättä, että opettaja varmasti piti minua hieman surkeana tapauksena tuon yksinkertaisen mutta niin eeppisesti epäonnistuneen lyhyen keskustelun perusteella. Hän varmaan myös mietti mielessään, että minkä ihmeen sattuman oikun kautta olin päätynyt siihen edistyneimpien porukkaan. Tai sitten vain itse ajattelen vähän liikaa.
Toinen vastaava tilanne sattui tällä viikolla ruokalassa, kun reippaasti pyysin keittäjältä annoksen kukkakaalia. Hetken erinomaista ääntämystäni hämmästeltyään hän kysäisi: "Et ole kotiin menossa nyt lomien aikana?" Ja taas seurasi sama tilanne, tuo sama hetkellinen, typertynyt hiljaisuus: viesti on sangen yksinkertainen, mutta se tulee jotenkin nopeasti, vähän puun takaa ja vieläpä täysin aiheen vierestä, ja sitä jää hetkeksi paikalleen miettimään, että mitä helvettiä se toinen nyt oikein yrittää sanoa. Jos keittäjä olisi sanonut tilanteeseen liittyen vaikka että "taitaa kukkakaali maistua", olisin varmasti tuottanut hienon vastauksen ilman pienintäkään epäröintiä. "Juu, ja mitä enemmän natriumglutamaattia, sitä parempi."
Toivottavasti muillakin kiinan opiskelijoilla – korkeammankin tason saavuttaneilla – on toisinaan tällaisia ongelmia, muuten alan menettää uskon kykyihini. Onneksi sentään tulokseni kuuntelukokeista ovat useimmiten olleet ihan kiitettäviä, joten uskon että nämä ongelmat ovat pelkästään harjaantumis- ja tottumuskysymyksiä. “慢慢来” toteaisi tähän taas kiinalainen tyynesti: kyllä se siitä hiljalleen lähtee, lisää vaan veistämään tyhjästä dialogeja paikallisten kanssa!
torstai 12. tammikuuta 2012
Chinglishiä ja elämänohjeita
Kaksikieliset kiinalaiset kyltit ja opasteet ovat maailmankuuluja, ja niistä on koottu best of -teoksia, jotka käyvät vuodesta toiseen kuin kuumille kiville. Englannin kielen edes jotenkin tuntevalle kylttien bongaaminen Kiinassa on varmasti ilahduttava kokemus – mitä pienempi kaupunki, sitä parempi! Englanninkieliset käännökset ovat joskus asiallisia, mutta sitäkin useammin hupaisia.
Seuraavaan olen koonnut otoksia kylteistä, joihin olen Jinhuassa tai matkoillani törmännyt. Huomautettakoon, että ”parhaat” kyltit tulevat yleensä löydetyiksi silloin, kun kameraa ei ole sattunut mukaan. Niinpä nämäkin esimerkit saattavat jättää toiset – etenkin Kiinassa asuneet tai enemmän matkailleet – kylmiksi, mutta halusin näitä kuitenkin lukijoiden kanssa jakaa. Lisäksi laitan mukaan esimerkkejä ihan vakavista ja asiallisista kiinankielisistä viesteistä, joiden sisältöä lukiessa yleensä kysyn itseltäni: ”Mitä jos vastaavaa näkyisi Suomen kaupunkien seinillä ja kadunkulmissa?”
Aloitetaan ihan puhtaasta huumorista, jonka lähteenä ovat huonot sanavalinnat, olematon kielioppi tai sitten esimerkiksi Google Translator:
Liukuovien väliinhän ei kukaan tahtoisi jäädä, varsinkaan silloin, kun kyseiset ovet mainostavat “huolellista murskaamista”.
Meillä on dormissa laadukas KONE:en hissi, mutta tämä ohjeistuskyltti ei vakuuta! Kyseinen kyltti lienee suosituin kuvauskohde meidän ulkomaalaisten opiskelijoiden keskuudessa.
Varo lapsiasi!
Perhe, Vapaus, Tulevaisuus ja… Lentäminen? Kansainvälisen osaston iskulauseen viimeisen osan syvin merkitys on toistaiseksi hämärän peitossa.
Seuraavat eivät välttämättä ole millään tavalla hauskoja, mutta olen niille välillä hihitellyt itsekseni. Englanninkielinen viesti tuntuu tietyllä tavalla luettuna tahattoman suorasukaiselta; niistä tuntuu puuttuvan vain tehoa lisäävä huutomerkki perästä (ajatukseni tosin johtunevat siitä, että kirjoitin kerran erään reseptin ylös siten, että jokainen lause päättyi huutomerkkiin; kannattaa kokeilla, efekti on mainio!):
Seuraavissa sanavalintoja, jotka eivät varsinaisen tökeröitä virheitä ole, mutta jotka joka tapauksessa pistävät silmään:
Sadetakkia valitessani päädyin tähän tuotteeseen siitäkin huolimatta, että se lupaa käyttäjänsä ”tuntevan sadekauden jokaisen yksityiskohdan”. Sadetakkiahan lähdin hankkimaan nimen omaan siksi, että sadekautta en ulkona sateella pyöräillessäni edes huomaisi.
Jätteet voidaan kierrättää, mutta eivät ne kai sentään ”toivu”, ”palaudu” tai ”elvy”?
Alla vielä pari ohjenuoraa, tällaisia tietoiskuja löytyy sieltä sun täältä, ja esimerkiksi paikallisen bussin infotaululla pyörii usein teksti, joka kymmenellä vinkillä opastaa kiinalaista kohti sivistyneempää elämäntapaa (älä roskaa, älä sylje bussin ikkunasta, jne.).
”Ihmisen ja ympäristön yhteiselo / kehitys ja ympäristönsuojelu käsi kädessä.”
”Metsien suojelu alkaa omasta itsestä.”
”Tytön synnyttäminen on yhtä hyvä asia kuin pojankin synnyttäminen.” Tämä viesti liittyy perinteiseen kiinalaiseen näkemykseen, jonka mukaan pojan synnyttäminen on erityisen tärkeää, jotta suvun nimi jatkuisi tulevissakin polvissa. Lisäksi pojan odotetaan perinteisesti pitävän vanhemmistaan huolta vanhemmalla iällä. Kiinassa on nykyään paljon enemmän nuoria miehiä kuin naisia johtuen esimerkiksi siitä, että ennen lapsen syntymää on ultraäänellä selvitetty lapsen sukupuoli ja sen jälkeen tehty abortti, mikäli lapsi on osoittautunut tytöksi. Ultraäänikuvaus lapsen sukupuolen selvittämiseksi onkin nykyään Kiinassa laiton toimenpide. Kuvan seinässä näkyvä teksti jatkuu vielä, lauseen jälkimmäinen osa kuuluu kutakuinkin näin: ”Myös tyttö voi jatkaa sukuasi.”
Seuraavaan olen koonnut otoksia kylteistä, joihin olen Jinhuassa tai matkoillani törmännyt. Huomautettakoon, että ”parhaat” kyltit tulevat yleensä löydetyiksi silloin, kun kameraa ei ole sattunut mukaan. Niinpä nämäkin esimerkit saattavat jättää toiset – etenkin Kiinassa asuneet tai enemmän matkailleet – kylmiksi, mutta halusin näitä kuitenkin lukijoiden kanssa jakaa. Lisäksi laitan mukaan esimerkkejä ihan vakavista ja asiallisista kiinankielisistä viesteistä, joiden sisältöä lukiessa yleensä kysyn itseltäni: ”Mitä jos vastaavaa näkyisi Suomen kaupunkien seinillä ja kadunkulmissa?”
Aloitetaan ihan puhtaasta huumorista, jonka lähteenä ovat huonot sanavalinnat, olematon kielioppi tai sitten esimerkiksi Google Translator:
Liukuovien väliinhän ei kukaan tahtoisi jäädä, varsinkaan silloin, kun kyseiset ovet mainostavat “huolellista murskaamista”.
Meillä on dormissa laadukas KONE:en hissi, mutta tämä ohjeistuskyltti ei vakuuta! Kyseinen kyltti lienee suosituin kuvauskohde meidän ulkomaalaisten opiskelijoiden keskuudessa.
Varo lapsiasi!
Perhe, Vapaus, Tulevaisuus ja… Lentäminen? Kansainvälisen osaston iskulauseen viimeisen osan syvin merkitys on toistaiseksi hämärän peitossa.
Seuraavat eivät välttämättä ole millään tavalla hauskoja, mutta olen niille välillä hihitellyt itsekseni. Englanninkielinen viesti tuntuu tietyllä tavalla luettuna tahattoman suorasukaiselta; niistä tuntuu puuttuvan vain tehoa lisäävä huutomerkki perästä (ajatukseni tosin johtunevat siitä, että kirjoitin kerran erään reseptin ylös siten, että jokainen lause päättyi huutomerkkiin; kannattaa kokeilla, efekti on mainio!):
Seuraavissa sanavalintoja, jotka eivät varsinaisen tökeröitä virheitä ole, mutta jotka joka tapauksessa pistävät silmään:
Sadetakkia valitessani päädyin tähän tuotteeseen siitäkin huolimatta, että se lupaa käyttäjänsä ”tuntevan sadekauden jokaisen yksityiskohdan”. Sadetakkiahan lähdin hankkimaan nimen omaan siksi, että sadekautta en ulkona sateella pyöräillessäni edes huomaisi.
Jätteet voidaan kierrättää, mutta eivät ne kai sentään ”toivu”, ”palaudu” tai ”elvy”?
Alla vielä pari ohjenuoraa, tällaisia tietoiskuja löytyy sieltä sun täältä, ja esimerkiksi paikallisen bussin infotaululla pyörii usein teksti, joka kymmenellä vinkillä opastaa kiinalaista kohti sivistyneempää elämäntapaa (älä roskaa, älä sylje bussin ikkunasta, jne.).
”Ihmisen ja ympäristön yhteiselo / kehitys ja ympäristönsuojelu käsi kädessä.”
”Metsien suojelu alkaa omasta itsestä.”
”Tytön synnyttäminen on yhtä hyvä asia kuin pojankin synnyttäminen.” Tämä viesti liittyy perinteiseen kiinalaiseen näkemykseen, jonka mukaan pojan synnyttäminen on erityisen tärkeää, jotta suvun nimi jatkuisi tulevissakin polvissa. Lisäksi pojan odotetaan perinteisesti pitävän vanhemmistaan huolta vanhemmalla iällä. Kiinassa on nykyään paljon enemmän nuoria miehiä kuin naisia johtuen esimerkiksi siitä, että ennen lapsen syntymää on ultraäänellä selvitetty lapsen sukupuoli ja sen jälkeen tehty abortti, mikäli lapsi on osoittautunut tytöksi. Ultraäänikuvaus lapsen sukupuolen selvittämiseksi onkin nykyään Kiinassa laiton toimenpide. Kuvan seinässä näkyvä teksti jatkuu vielä, lauseen jälkimmäinen osa kuuluu kutakuinkin näin: ”Myös tyttö voi jatkaa sukuasi.”
maanantai 9. tammikuuta 2012
Kiinan intensiiviopiskelusta (osa II)
Ensimmäinen lukukauteni Jinhuan Zhejiang Normal Universityssa on nyt päättynyt, ja ajattelin kirjoittaa pienen raportin kuluneista kuukausista jatkoksi lokakuiselle, viiden opiskeluviikon jälkeen julkaisemalleni tekstille.
Opiskelutahti oli heti alusta lähtien erittäin tiukka, ja olenkin täällä useaan otteeseen ilmaissut tyytyväisyyttäni sen suhteen, että edistyneempiä tasoja ei tässä yliopistossa ainakaan vielä ole tarjolla. Intermediate-opinnot ovat sopineet tasolleni täydellisesti, ja tuntuu siltä, että vähänkin korkeammalla tasolla olisin tullut hulluksi ennen väistämätöntä kelkasta putoamista.
Tälläkin tasolla oli haasteita, ja ymmärsin onneksi myöntää itselleni, että ihan kaikkea kirjoista ei välttämättä ole pakko juuri nyt oppia. Raskain opiskelupiikki osui lokakuulle, minkä jälkeen marras-, joulu- ja nyt myös tammikuu ovat pänttäämisen suhteen osoittautuneet aina vähän edeltäjiään rauhallisemmiksi. Yhtäkään oppikirjoistamme emme saaneet opiskeltua loppuun asti, joten kirjoista jää vielä kymmenien tekstien edestä itseopiskelumateriaalia jonnekin hamaan tulevaisuuteen.
Oppikirjoistamme olen pitänyt, ja ajattelinkin jossain vaiheessa vielä kirjoittaa eri kirjasarjoista pienet introt erityisesti aloittelevia kiinan opiskelijoita auttamaan.
Opetukseen olen ollut pääasiassa tyytyväinen, vaikkei tämä sen suhteen ihan mikään eliittikoulu lienekään – monia erittäin tyytymättömiä opiskelijoita mahtui minunkin luokkaani. Tyytyväisyydestäni huolimatta en siis varsinaisesti suosittelisi ketään tänne varta vasten hakeutumaan.
Eniten päänvaivaa aiheuttivat opetuksen laadun sijaan luokkatoverit, jotka usein veivät tunneilta sen parhaan terän. Tasoerot, poissaolot, myöhästelyt, jatkuva monikielinen pulina ja niin poispäin vaikuttivat kaikki osaltaan tuntien tehokkuuteen; varmaan viidennes potentiaalisesta opetusajasta meni sählätessä hukkaan. Myös opettajien kurinpito-ongelmat ja suoranainen piittaamattomuus yllättivät: kuvittelin, että Kiinassa oltaisiin perinteisen tiukkoja sääntöjen suhteen, mutta täällä on tuntunut siltä, ettei sääntöjä edes yritetä saada pätemään ulkomaalaisiin. Meininki tunneilla oli siis välillä suorastaan yläastemaista – täytyy tosin todeta, että huomasin Suomessakin yliopistoaikoina samankaltaisia taipumuksia.
Tunsin olevani yksi porukan harvoista, jotka ottivat opiskelun tosissaan – monille muille Kiinaan pääseminen on ennemminkin ollut matkailutilaisuus, ja tunneilla käyminen jonkinlaista pakkopullaa, josta haluaisi mieluummin eroon…
Loppukokeissa äimistelin ihmisten käytöstä sitten sitäkin enemmän, sillä monet todellakin olivat päättäneet saada hyvät arvosanat keinolla millä hyvänsä. Harmittomalla kuiskuttelulla aloittaneet kokeen suorittajat alkoivat tilaisuuden havaittuaan tehdä ihan peittelemätöntä yhteistyötä, kysellä toisiltaan vastauksia ja käyttää jopa sanakirjaa kokeessa apuna. Niinpä kaikki tällä kertaa varmaankin saivat samat arvosanat riippumatta siitä, kuinka kovasti he niiden eteen tekivät töitä. Olen yrittänyt olla tästä liikoja stressaantumatta – pääasia että hoidan itse omat asiani kunnolla – mutta kovin kyyninen on nyt suhtautumiseni tiettyjen kulttuurien edustajien työmoraaliin.
Uskon, että kielitaitoni on kehittynyt kuluneiden kuukausien aikana roimasti, ja onhan siitä eräänlaisena todistusaineistona myös se, että onnistuin saavuttamaan uuden, viidennen tason HSK:ssa, kiinan kielen tasokokeessa; lisäksi loppukokeista saamani arvosanat osoittautuivat mukavan korkeiksi. Olen kuitenkin edelleen hieman pettynyt puhutun kielen taitoihini; osittain vika on itsessäni, osittain hyvin englanninkielisessä elinympäristössäni. ”Heikoin” arvosanani tuli juuri puhutun kiinan kurssista.
En ole onnistunut ystävystymään niin monen kiinalaisen kanssa, kuin olisin ehkä halunnut. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että en halua loputtomiin tutustua ihmisiin pelkästään sen pinnallisen syyn vuoksi, että heistä olisi minulle hyötyä. Sama pätee myös toisin päin: liian usein tulee kiinalainen tyttö kuin puun takaa englanniksi pyytämään puhelinnumeroani todeten noin vain, että haluaisi tutustua minuun, melko varmasti vain siksi että olen englantia puhuva ulkomaalainen. Ja silloin on useimmiten paras vain kohteliaasti kieltäytyä. Ihmisiin pitäisi tutustua muunlaisten yhdistävien tekijöiden, kuten harrastusten tai kiinnostusten kohteiden, kautta. Nyt harmittaakin, että maastopyöräni syksyllä pöllittiin, sillä maastopyöräkerhon kautta olisin voinut saada mukavasti uusia, paikallisia kavereita.
Mutta, mutta. Uskon että minulla on täällä valittamisen aihetta kaikesta huolimatta vähemmän kuin monilla muilla. Olen kehittynyt vauhdilla ja viihtynyt Jinhuassa, vaikkei tällä kaupungilla hirveästi olekaan hengenravintoa nuorisolle tarjottavanaan. Nyt on edessä pitkä talviloma, ja se menee varmaankin hyvin rauhallisissa merkeissä: otan hetkeksi etäisyyttä opinnoista, katselen elokuvia ja nautin vapaudestani, teen ehkä pari pientä matkaa, otan valokuvia ja lataan akut täyteen seuraavaa, edellistä haastavampaa lukukautta varten.
Opiskelutahti oli heti alusta lähtien erittäin tiukka, ja olenkin täällä useaan otteeseen ilmaissut tyytyväisyyttäni sen suhteen, että edistyneempiä tasoja ei tässä yliopistossa ainakaan vielä ole tarjolla. Intermediate-opinnot ovat sopineet tasolleni täydellisesti, ja tuntuu siltä, että vähänkin korkeammalla tasolla olisin tullut hulluksi ennen väistämätöntä kelkasta putoamista.
Tälläkin tasolla oli haasteita, ja ymmärsin onneksi myöntää itselleni, että ihan kaikkea kirjoista ei välttämättä ole pakko juuri nyt oppia. Raskain opiskelupiikki osui lokakuulle, minkä jälkeen marras-, joulu- ja nyt myös tammikuu ovat pänttäämisen suhteen osoittautuneet aina vähän edeltäjiään rauhallisemmiksi. Yhtäkään oppikirjoistamme emme saaneet opiskeltua loppuun asti, joten kirjoista jää vielä kymmenien tekstien edestä itseopiskelumateriaalia jonnekin hamaan tulevaisuuteen.
Oppikirjoistamme olen pitänyt, ja ajattelinkin jossain vaiheessa vielä kirjoittaa eri kirjasarjoista pienet introt erityisesti aloittelevia kiinan opiskelijoita auttamaan.
Opetukseen olen ollut pääasiassa tyytyväinen, vaikkei tämä sen suhteen ihan mikään eliittikoulu lienekään – monia erittäin tyytymättömiä opiskelijoita mahtui minunkin luokkaani. Tyytyväisyydestäni huolimatta en siis varsinaisesti suosittelisi ketään tänne varta vasten hakeutumaan.
Eniten päänvaivaa aiheuttivat opetuksen laadun sijaan luokkatoverit, jotka usein veivät tunneilta sen parhaan terän. Tasoerot, poissaolot, myöhästelyt, jatkuva monikielinen pulina ja niin poispäin vaikuttivat kaikki osaltaan tuntien tehokkuuteen; varmaan viidennes potentiaalisesta opetusajasta meni sählätessä hukkaan. Myös opettajien kurinpito-ongelmat ja suoranainen piittaamattomuus yllättivät: kuvittelin, että Kiinassa oltaisiin perinteisen tiukkoja sääntöjen suhteen, mutta täällä on tuntunut siltä, ettei sääntöjä edes yritetä saada pätemään ulkomaalaisiin. Meininki tunneilla oli siis välillä suorastaan yläastemaista – täytyy tosin todeta, että huomasin Suomessakin yliopistoaikoina samankaltaisia taipumuksia.
Tunsin olevani yksi porukan harvoista, jotka ottivat opiskelun tosissaan – monille muille Kiinaan pääseminen on ennemminkin ollut matkailutilaisuus, ja tunneilla käyminen jonkinlaista pakkopullaa, josta haluaisi mieluummin eroon…
Loppukokeissa äimistelin ihmisten käytöstä sitten sitäkin enemmän, sillä monet todellakin olivat päättäneet saada hyvät arvosanat keinolla millä hyvänsä. Harmittomalla kuiskuttelulla aloittaneet kokeen suorittajat alkoivat tilaisuuden havaittuaan tehdä ihan peittelemätöntä yhteistyötä, kysellä toisiltaan vastauksia ja käyttää jopa sanakirjaa kokeessa apuna. Niinpä kaikki tällä kertaa varmaankin saivat samat arvosanat riippumatta siitä, kuinka kovasti he niiden eteen tekivät töitä. Olen yrittänyt olla tästä liikoja stressaantumatta – pääasia että hoidan itse omat asiani kunnolla – mutta kovin kyyninen on nyt suhtautumiseni tiettyjen kulttuurien edustajien työmoraaliin.
Uskon, että kielitaitoni on kehittynyt kuluneiden kuukausien aikana roimasti, ja onhan siitä eräänlaisena todistusaineistona myös se, että onnistuin saavuttamaan uuden, viidennen tason HSK:ssa, kiinan kielen tasokokeessa; lisäksi loppukokeista saamani arvosanat osoittautuivat mukavan korkeiksi. Olen kuitenkin edelleen hieman pettynyt puhutun kielen taitoihini; osittain vika on itsessäni, osittain hyvin englanninkielisessä elinympäristössäni. ”Heikoin” arvosanani tuli juuri puhutun kiinan kurssista.
En ole onnistunut ystävystymään niin monen kiinalaisen kanssa, kuin olisin ehkä halunnut. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että en halua loputtomiin tutustua ihmisiin pelkästään sen pinnallisen syyn vuoksi, että heistä olisi minulle hyötyä. Sama pätee myös toisin päin: liian usein tulee kiinalainen tyttö kuin puun takaa englanniksi pyytämään puhelinnumeroani todeten noin vain, että haluaisi tutustua minuun, melko varmasti vain siksi että olen englantia puhuva ulkomaalainen. Ja silloin on useimmiten paras vain kohteliaasti kieltäytyä. Ihmisiin pitäisi tutustua muunlaisten yhdistävien tekijöiden, kuten harrastusten tai kiinnostusten kohteiden, kautta. Nyt harmittaakin, että maastopyöräni syksyllä pöllittiin, sillä maastopyöräkerhon kautta olisin voinut saada mukavasti uusia, paikallisia kavereita.
Mutta, mutta. Uskon että minulla on täällä valittamisen aihetta kaikesta huolimatta vähemmän kuin monilla muilla. Olen kehittynyt vauhdilla ja viihtynyt Jinhuassa, vaikkei tällä kaupungilla hirveästi olekaan hengenravintoa nuorisolle tarjottavanaan. Nyt on edessä pitkä talviloma, ja se menee varmaankin hyvin rauhallisissa merkeissä: otan hetkeksi etäisyyttä opinnoista, katselen elokuvia ja nautin vapaudestani, teen ehkä pari pientä matkaa, otan valokuvia ja lataan akut täyteen seuraavaa, edellistä haastavampaa lukukautta varten.
keskiviikko 4. tammikuuta 2012
14 kuvaa Nanjingista / Nanjing in 14 pictures
Huomasin, että matkakohteista kirjoittaminen ei taida olla minun juttuni, vaan mieluummin kirjoitan satunnaisista, pienistä yksittäiskokemuksista Kiinassa, elämästä yleensä tai sitten blogin nimen kaksoismerkitystä kunnioittaen enemmän kiinan kielestä itsestään.
Nanjingissa vietin neljä kiireistä päivää omin nokkineni, eikä kertyneistä kokemuksista mitään Lonely Planet -artikkelia väsättäisi; esimerkiksi Nanjingissa pidempään asustava luonnollisesti osaisi kertoa paljon enemmän ja paremmin.
Kokeillaan nyt jotain mainita kuitenkin ennen kuvasettiä, välttelen tässä kirjoittaessa mukavasti kokeisiin lukemista… Laitan Wikipedia-linkit alla mainitsemieni kohteiden mukaan, niiden takaa löytyy ihan mukavasti informaatiota.
Kuten jo aiemmin vihjasin, meni suurin osa ajastani keskustan tuntumassa sijaitsevalla Zijin-vuorialueella (紫金山, ei siellä nyt ihan vuoria ole, kiinan kielen sana 山 on vain vähän kaikenkattavampi). Alue on matkailijan unelma, sillä rinteiltä löytyy yhtä ja toista nähtävää – kärsivälliselle päiväkausiksi, kiireiselle nykyturistille ehkä yhdeksi päiväksi. Pääsyliput eivät Kiinan mittapuulla ole ihan hirveän halpoja, mutta mielestäni kuitenkin joka yuanin arvoisia. Ota mukaan eväitä, ellet halua lippujen päälle maksaa riistohintoja esimerkiksi vaivaisista pähkinöistä tai pikanuudeleista.
Alueen pääkohteet ovat Sun Yat-senin mausoleumi (中山陵, noin RMB 35) sekä Linggu-temppeliä (灵谷寺, RMB 35) ja Ming-dynastian Xiaoling-hautaa (明孝陵, RMB 70) ympäröivät, laajahkot maisema-alueet. Ensimmäisessä kohteessa en vieraillut, mutta kahdessa jälkimmäisessä vietin pitkän, hiljaisen päivän kummassakin – turismisesongin ulkopuolella matkustaminen oli todella rauhoittavaa, ja kylmähköstä säästä huolimatta tuntui koko ajan siltä, ettei ole kiire minnekään.
Nämä paikat muistuttivat minua esimerkiksi Pekingin Kesäpalatsin nostattamista tuntemuksista: ne ovat oivallinen sekoitus kunnostettuja tai hyvin säilyneitä, majesteetillisen upeita rakennuksia sekä hyljättyjä, rapistumaan päästettyjä kohteita. Lisäksi alueet ovat niin suuria, että niissä viettää helposti kokonaisen päivän kävellen ja tutkiskellen, eikä siltikään millään voi löytää kaikkea mitä alueille on kätketty. Kun pitkästä kävelystä väsyneenä aina kohtaa vielä yhdet tiheään metsikköön johtavat, mystiset portaat, alkaa toisaalta turhautuneena mutta toisaalta tyytyväisenä miettiä, että tännehän pitää tulla vielä jonakin päivänä uudestaan!
Alla kuvia kyseisistä paikoista: ensimmäiset kahdeksan on otettu Xiaoling-alueella, seuraavat kolme Linggu-maisemissa; näiden perässä tulee vielä kolme kuvaa, joissa näkyy itse Nanjing. Pahoittelen onnetonta tarkennusta parissa kuvassa – totuttelin vasta manuaaliseen tarkennukseen, ja häpeäkseni on pakko myöntää, että tein sen usein huolimattomasti, ellen sitten tyystin unohtanut koko asiaa. Pahoittelen myös sitä, että uuteen kameraan sijoittamisesta huolimatta olen viime aikoina jakanut aina vain vähemmän ja vähemmän kuvia. Koeviikon mentyä asiaan pitäisi kuitenkin olla tulossa muutos. [kuvia poistettu jälkikäteen]
Nanjingissa vietin neljä kiireistä päivää omin nokkineni, eikä kertyneistä kokemuksista mitään Lonely Planet -artikkelia väsättäisi; esimerkiksi Nanjingissa pidempään asustava luonnollisesti osaisi kertoa paljon enemmän ja paremmin.
Kokeillaan nyt jotain mainita kuitenkin ennen kuvasettiä, välttelen tässä kirjoittaessa mukavasti kokeisiin lukemista… Laitan Wikipedia-linkit alla mainitsemieni kohteiden mukaan, niiden takaa löytyy ihan mukavasti informaatiota.
Kuten jo aiemmin vihjasin, meni suurin osa ajastani keskustan tuntumassa sijaitsevalla Zijin-vuorialueella (紫金山, ei siellä nyt ihan vuoria ole, kiinan kielen sana 山 on vain vähän kaikenkattavampi). Alue on matkailijan unelma, sillä rinteiltä löytyy yhtä ja toista nähtävää – kärsivälliselle päiväkausiksi, kiireiselle nykyturistille ehkä yhdeksi päiväksi. Pääsyliput eivät Kiinan mittapuulla ole ihan hirveän halpoja, mutta mielestäni kuitenkin joka yuanin arvoisia. Ota mukaan eväitä, ellet halua lippujen päälle maksaa riistohintoja esimerkiksi vaivaisista pähkinöistä tai pikanuudeleista.
Alueen pääkohteet ovat Sun Yat-senin mausoleumi (中山陵, noin RMB 35) sekä Linggu-temppeliä (灵谷寺, RMB 35) ja Ming-dynastian Xiaoling-hautaa (明孝陵, RMB 70) ympäröivät, laajahkot maisema-alueet. Ensimmäisessä kohteessa en vieraillut, mutta kahdessa jälkimmäisessä vietin pitkän, hiljaisen päivän kummassakin – turismisesongin ulkopuolella matkustaminen oli todella rauhoittavaa, ja kylmähköstä säästä huolimatta tuntui koko ajan siltä, ettei ole kiire minnekään.
Nämä paikat muistuttivat minua esimerkiksi Pekingin Kesäpalatsin nostattamista tuntemuksista: ne ovat oivallinen sekoitus kunnostettuja tai hyvin säilyneitä, majesteetillisen upeita rakennuksia sekä hyljättyjä, rapistumaan päästettyjä kohteita. Lisäksi alueet ovat niin suuria, että niissä viettää helposti kokonaisen päivän kävellen ja tutkiskellen, eikä siltikään millään voi löytää kaikkea mitä alueille on kätketty. Kun pitkästä kävelystä väsyneenä aina kohtaa vielä yhdet tiheään metsikköön johtavat, mystiset portaat, alkaa toisaalta turhautuneena mutta toisaalta tyytyväisenä miettiä, että tännehän pitää tulla vielä jonakin päivänä uudestaan!
Alla kuvia kyseisistä paikoista: ensimmäiset kahdeksan on otettu Xiaoling-alueella, seuraavat kolme Linggu-maisemissa; näiden perässä tulee vielä kolme kuvaa, joissa näkyy itse Nanjing. Pahoittelen onnetonta tarkennusta parissa kuvassa – totuttelin vasta manuaaliseen tarkennukseen, ja häpeäkseni on pakko myöntää, että tein sen usein huolimattomasti, ellen sitten tyystin unohtanut koko asiaa. Pahoittelen myös sitä, että uuteen kameraan sijoittamisesta huolimatta olen viime aikoina jakanut aina vain vähemmän ja vähemmän kuvia. Koeviikon mentyä asiaan pitäisi kuitenkin olla tulossa muutos. [kuvia poistettu jälkikäteen]
maanantai 2. tammikuuta 2012
HSK 5 -tulosten jälkitunnelmissa
Muistan kouluajoilta fiksuja tyyppejä, jotka saivat lukuaineiden kokeista vaivattomasti kiitettäviä; itse sen sijaan kahlasin oppikirjoja läpi useampaan otteeseen jonkun vaivaisen seiskan toivossa. En tiedä mikä lukuaineissa aina mätti, mutta onneksi tämän pojan tulevaisuuden pelasti vahva kiinnostus ja myös jonkinasteinen lahjakkuus matemaattisten aineiden sekä kielten suhteen. Se matematiikkapuoli jäi kyllä auttamatta kielten jalkoihin, mutta oli menestyksestä silti aina iloa.
Näitä lukuainelahjakkuuksia miettiessäni muistui mieleeni kummallinen piirre joissakin heistä: vaikka kaikille oli selvää, että he menestyisivät kokeissa vähintäänkin hienosti, olivat he silti oudossa, ylivedetyssä paniikissa ensin ennen koetta ja sitten kokeen jälkeen, hokien kerta toisensa jälkeen kauhuissaan sitä, kuinka tällä kertaa kaikki meni varmasti pieleen ja hylätty olisi tulossa. Ja kas, kymppihän sieltä sitten tulikin! Muistan erityisesti yhden tällaisen tilanteen ala-asteelta, silloin kaveri sai muistaakseni pistokokeen arvosanaksi yksitoista ja puoli!
En muista itse käyttäytyneeni vastaavalla tavalla kokeissa. Vaikka en koskaan liikoja kokeilta uskallakaan odottaa, suhtaudun lopputulokseen aina tyynen realistisesti, tietäen melkein aina, mitä on tulossa. Jos tuntuu siltä, että kaikki meni nappiin, on tuloskin yleensä odotusten mukainen; jos taas tuntuu että meni metsään, ei lopullinen arvosanakaan yleensä kovin kaunista katseltavaa ole.
Joulukuun neljäs päivä HSK:n viidettä tasoa suorittaessani sorruin kuitenkin edellä kuvailemaani paheeseen. Ennen koetta en siitä jaksanut liikoja hössöttää, mutta muistan kokeen jälkeen hermorauniona todenneeni, että vaikka todennäköisesti läpäisisin testin, en ollut itseeni ja suoritukseeni alkuunkaan tyytyväinen. Lisäksi vannoin, etten haluaisi suorittaa HSK:ta uudestaan moneen, moneen vuoteen.
Minulla todellakin oli kokeessa suuria vaikeuksia, vaikka jälkikäteen ajateltuna vaikeudet rajoittuivat testin luetunymmärtämisosuuteen. Muiden osien kanssa ei ollut hankaluuksia, mutta keskiosion aiheuttama paine vaikutti mielialaani liikaa. Negatiiviset jälkituntemukseni selittyvät sillä, että HSK:ta en haluaisi koskaan läpäistä juuri ja juuri, vaan selvittäisin mieluiten kunkin tason sellaisilla pisteillä, ettei jäisi minkäänlaista epäselvyyttä siitä, etteikö hommaa olisi vedetty läpi tiedolla tuurin sijaan.
Niin, ja kas, menihän se HSK:n toiseksi ylin taso läpi, vieläpä heittämällä niin kuin oli alun perin tarkoituskin. Kuuntelusta tuli 89/100 pistettä, ”heikosta” osiosta eli luetunymmärtämisestä 83/100 ja kirjoitusosiosta 86/100. Yhteensä pisteitä kertyi siis 258/300, mikä on peräti 78 pistettä enemmän kuin läpäisyyn vaadittava pistesaldo.
Tähän saa siis olla tyytyväinen! Viitostason todistuksesta alkaa varmasti olla jo hyötyä muutenkin, esimerkiksi opiskelu- tai työpaikkoja metsästäessä. Nyt täytyy vain mahdollisimman pian yrittää keksiä, minne päin sitä ja muitakin papereitaan alkaisi lähetellä – mieleni muuttuu nykyään jatkuvasti, elämäni suurista valinnoista vastuussa oleva aivojen osio pomppii ja pyörii päässä vallattomasti kuin pingispallo, ilman minkäänlaista päättäväistä suuntaa. Jatkaako vielä opiskelua vai etsiäkö työpaikka, tyytyäkö pienempään kiinalaiskaupunkiin vai yrittääkö siirtyä suurempaan kaupunkiin, suurempiin kuvioihin? Tätä pakkaa ovat viime aikoina sekoittaneet vielä kummalliset koti-ikävän puuskat – mahtaisiko siis iki-ihanasta koto-Suomesta tällä kielitaidolla löytyä vielä mitään, vaikka edes jotain vaatimatonta harjoittelupaikkaa kiinalaisella työympäristöllä…?
Koti-ikävä saa kyllä luvan mennä ohi, parasta jäädä vielä tänne Kiinaan hieman pidemmäksi ajaksi kypsymään – onhan ensi kesälle ostamani lentolippunikin kahdensuuntainen. Kävi lopulta miten kävi, on ainakin varmaa, että HSK:sta ei näillä sivuilla uutta kuulu ennen kuin joskus vuoden 2013 jälkipuoliskolla!
Näitä lukuainelahjakkuuksia miettiessäni muistui mieleeni kummallinen piirre joissakin heistä: vaikka kaikille oli selvää, että he menestyisivät kokeissa vähintäänkin hienosti, olivat he silti oudossa, ylivedetyssä paniikissa ensin ennen koetta ja sitten kokeen jälkeen, hokien kerta toisensa jälkeen kauhuissaan sitä, kuinka tällä kertaa kaikki meni varmasti pieleen ja hylätty olisi tulossa. Ja kas, kymppihän sieltä sitten tulikin! Muistan erityisesti yhden tällaisen tilanteen ala-asteelta, silloin kaveri sai muistaakseni pistokokeen arvosanaksi yksitoista ja puoli!
En muista itse käyttäytyneeni vastaavalla tavalla kokeissa. Vaikka en koskaan liikoja kokeilta uskallakaan odottaa, suhtaudun lopputulokseen aina tyynen realistisesti, tietäen melkein aina, mitä on tulossa. Jos tuntuu siltä, että kaikki meni nappiin, on tuloskin yleensä odotusten mukainen; jos taas tuntuu että meni metsään, ei lopullinen arvosanakaan yleensä kovin kaunista katseltavaa ole.
Joulukuun neljäs päivä HSK:n viidettä tasoa suorittaessani sorruin kuitenkin edellä kuvailemaani paheeseen. Ennen koetta en siitä jaksanut liikoja hössöttää, mutta muistan kokeen jälkeen hermorauniona todenneeni, että vaikka todennäköisesti läpäisisin testin, en ollut itseeni ja suoritukseeni alkuunkaan tyytyväinen. Lisäksi vannoin, etten haluaisi suorittaa HSK:ta uudestaan moneen, moneen vuoteen.
Minulla todellakin oli kokeessa suuria vaikeuksia, vaikka jälkikäteen ajateltuna vaikeudet rajoittuivat testin luetunymmärtämisosuuteen. Muiden osien kanssa ei ollut hankaluuksia, mutta keskiosion aiheuttama paine vaikutti mielialaani liikaa. Negatiiviset jälkituntemukseni selittyvät sillä, että HSK:ta en haluaisi koskaan läpäistä juuri ja juuri, vaan selvittäisin mieluiten kunkin tason sellaisilla pisteillä, ettei jäisi minkäänlaista epäselvyyttä siitä, etteikö hommaa olisi vedetty läpi tiedolla tuurin sijaan.
Niin, ja kas, menihän se HSK:n toiseksi ylin taso läpi, vieläpä heittämällä niin kuin oli alun perin tarkoituskin. Kuuntelusta tuli 89/100 pistettä, ”heikosta” osiosta eli luetunymmärtämisestä 83/100 ja kirjoitusosiosta 86/100. Yhteensä pisteitä kertyi siis 258/300, mikä on peräti 78 pistettä enemmän kuin läpäisyyn vaadittava pistesaldo.
Tähän saa siis olla tyytyväinen! Viitostason todistuksesta alkaa varmasti olla jo hyötyä muutenkin, esimerkiksi opiskelu- tai työpaikkoja metsästäessä. Nyt täytyy vain mahdollisimman pian yrittää keksiä, minne päin sitä ja muitakin papereitaan alkaisi lähetellä – mieleni muuttuu nykyään jatkuvasti, elämäni suurista valinnoista vastuussa oleva aivojen osio pomppii ja pyörii päässä vallattomasti kuin pingispallo, ilman minkäänlaista päättäväistä suuntaa. Jatkaako vielä opiskelua vai etsiäkö työpaikka, tyytyäkö pienempään kiinalaiskaupunkiin vai yrittääkö siirtyä suurempaan kaupunkiin, suurempiin kuvioihin? Tätä pakkaa ovat viime aikoina sekoittaneet vielä kummalliset koti-ikävän puuskat – mahtaisiko siis iki-ihanasta koto-Suomesta tällä kielitaidolla löytyä vielä mitään, vaikka edes jotain vaatimatonta harjoittelupaikkaa kiinalaisella työympäristöllä…?
Koti-ikävä saa kyllä luvan mennä ohi, parasta jäädä vielä tänne Kiinaan hieman pidemmäksi ajaksi kypsymään – onhan ensi kesälle ostamani lentolippunikin kahdensuuntainen. Kävi lopulta miten kävi, on ainakin varmaa, että HSK:sta ei näillä sivuilla uutta kuulu ennen kuin joskus vuoden 2013 jälkipuoliskolla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)