酒足饭饱 – kiinalainen uusivuosi maaseudun tapaan

Vieraanvaraisuutta äärimmilleen vietynä, kauniita vuori- ja järvimaisemia, uhkapeluuta, piripintaan kaadettuja viinalaseja ja loputon virta savukkeita – siinä pähkinänkuoressa kiinalainen uusivuosi Dalin läheisessä, pienessä maaseutukylässä.

Suuntasimme aatonaattona Kunmingista Dalia kohti 14 hengen vuokrabussilla, ja matka sujui ruuhkapeloista huolimatta melko mutkattomasti.

Tien päältä tarjoutui taas muistutuksia Yunnanin komeudesta: vuorimaisemia täplittivät usein kylät, jotka koostuivat kauniista, valkoisista rakennuksista, joiden päätyihin oli maalattu erilaisia, pyöreitä symboleita ja muihin seiniin kuvitusta muun muassa kansantarinoihin ja dinosauruksiin liittyen (alueella on joskus elänyt dinosauruksia). Toisaalta kiinnitin myös huomiota tien varrelle pystytettyihin korokkeisiin, joihin oli asetettu varoitukseksi näytille erilaisia valtatiellä tuusan nuuskaksi menneitä autoja – ”näin käy, jos et piittaa turvallisuudesta”.

Puitteet elämäni kolmannelle kiinalaiselle uudellevuodelle olivat hienot: vietimme neljä päivää ja viisi yötä pienessä ja hiljaisessa maalaiskylässä, jota ympäröivät vehreät pellot ja kauempana komeat vuorimaisemat. Kylä on rakennettu paikalle, jolle suuri Erhai-järvi (洱海) on muinoin ulottunut – sen voi havaita vanhempien rakennusten seinämateriaalina käytetystä maa-aineksesta, joka on valkoisten simpukoiden koristelemaa.

Erhai-järven maisemissa pesemässä pyykkiä.

Yksi kylän vanhusten kokoontumispaikoista.

Perhe, jonka kanssa matkasin Kunmingista Daliin. Huomaa, kuinka yhtä pientä lasta kohti löytyy kaksitoista paapojaa.

Yksi paikallisista isäntäperheistä. Naisilla yllään Bai-vähemmistön kansallispuvut.

Yksi päivällispaikoistamme.

Dalissa tunsin aluksi oloni hieman kiusaantuneeksi, kun en oikeastaan tuntenut ketään, enkä toisaalta juuri ymmärtänyt paikallisten käyttämää murretta. Ajan myötä olo kuitenkin helpottui, kun ihmiset lämpenivät puhumaan minullekin mandariinia; erityisesti perheen teini-ikäiset tykkäsivät uteliaina hivuttautua ulkomaalaisen vieraan kylkeen. Yksi pojista tuntui kiintyneen minuun erityisesti, eikä edes haitannut, vaikka hän kutsui minua leikillään jatkuvasti laowaiksi eli ”ulkkikseksi”. Nuorten kanssa käytiin muun muassa heittelemässä leipiä ja tähtäilemässä pikkulintuja ilmakiväärillä. Vanhemmasta väestä mieleen jäivät iäkkäämmät, hymysuiset Bai-naiset sekä minut kutsuneen ystäväni puoliksi intialainen isäukko.

Uudenvuodenaattona kävimme pikaisesti polkupyörillä tutustumassa Erhai-järveen. Älypuhelimiaan koko viiden päivän ajan tuijottaneiden opiskelijatyttöjen kaupunkimaisuus vain korostui, kun he osoittautuivat sangen kehnoiksi pyöräilijöiksi. Sain muun muassa kunnian todistaa, kun yksi tytöistä ajoi ulos tieltä, naama edellä tien betonireunuksesta vajaan metrin verran alempana sijainneelle pellolle. Myöhemmin majapaikassa laskettiin sukkahousuihin ilmestyneitä reikiä.

Aattoilta oli hiljainen, eikä vuorokauden vaihtuessakaan liikoja raketeilla riemuittu. Ilotulitusten suhteen Kiinassa on suuria alueellisia eroja, ja ilmeisesti eteläkiinalaiset ovat pohjoisia sisaruksiaan hillitympiä. Kiinalaiseen tapaan illalla seurattiin televisiosta uudenvuoden juhlalähetystä. Lukemattomien komedianumeroiden ohella musiikista vastasi muun muassa Titanic-hittinsä heittänyt Celine Dion, joka näytti olevan ilahduttavan ulalla, kun juontajat laulujen välissä hänestä puhuivat.

Illalla moni meni aikaisin nukkumaan. Kävelin parin valveille jääneen kanssa taskulamppu kädessä pimeän kylän kapeita teitä pitkin kohti kylän kokoontumispaikkaa, joka osoittautui hiirenhiljaiseksi. Siellä päivysti vain yksi Bai-nainen grillitarjontansa kanssa.

Käärmeen vuoden ensimmäisenä päivänä koko kylä onneksi heräsi henkiin. Kapeilla kujilla kulki aika ajoin äänekäs orkesterikulkue, ja kerran ohitse kulki räväköitä papattimattoja ympäriinsä heitellyt, jonkinlaisia istuvia jumalakuvia kantotuoleissaan kuljettanut kulkue, johon lukeutui myös noin kymmenestä ihmisestä muodostettu ”leijona”.

Keskusaukiollakin kuhisi, ja kolmen päivän aikana sain nauttia kiinalaisen uhkapelikulttuurin tuottamasta ilosta. Mahjong-pöytään ei ollut asiaa, kun en vieläkään ole pelin sääntöihin ehtinyt tutustua, mutta aukiolle oli pystytetty kaksi pistettä pelille, josta käytettiin nimitystä 拉大象 eli ”elefantin veto”.

Pelin idea on yksinkertainen: Pöytään on maalattu kuuden eläimen kuvat – elefantti, tiikeri, katkarapu, kala, kilpikonna ja kukko. Puolitoista metriä korkean, kaltevan tason yläosaan asetetaan kolme jättimäistä noppaa, joita pitää paikallaan metallinen rima. Tässä vaiheessa asetetaan rahat sen eläimen kohdalle, jonka puolesta vetoa halutaan lyödä. Rimaa aletaan nostaa hiljalleen siten, että nopat alkavat yksi kerrallaan pudota maahan. Jos olet pistänyt vaikka kympin kukolle, tuplaat rahasi, mikäli ”silmäluvuista” yksi on kukko; kahdella kukolla kolminkertaistat panoksesi. Mikäli sen sijaan jotain eläintä tulee kolme kappaletta, vie talo koko potin.

Jäin lopulta pelissä parikymppiä tappiolle, mutta yhtenä päivänä tuurini oli mainio – niin mainio, että monet kyläläiset alkoivat odottaa ja katsoa, minkä eläimen puolesta laowai lyö vetoa, ja pistää rahansa sitten samalle eläimelle! Ja kun onni potkaisi, oli huulillani jo savuke ja korvan takana toinen odottamassa.

Aterioita oli aamupalan lisäksi kaksi päivässä, eivätkä pöydän antimet jättäneet ketään nälkäiseksi. Miehillä oli oma pöytänsä, ja perheen naiset kävivät säännöllisesti varmistamassa, että kaikki ovat tyytyväisiä ja että yksikään ruokalautasista ei vaikuta miltään muulta kuin täpötäydeltä. Pöydässä oli miehiä aina tusinan verran, ja heistä suurin osa puhui vahvalla murteella, josta en onnistunut poimimaan oikeastaan sanaakaan. Onneksi sentään ymmärsin, kun joku nosti lasinsa ja huusi 来来来，喝酒！ (”No niin, juodaan viinaa!”) tai kumartui minua kohti tarjotakseen jälleen yhtä savuketta. Käytin monesti sanontaa 酒足饭饱, jolla ilmaisin, että olen juonut kylliksi ja syönyt vatsani täyteen.

Pöydässä tunnelma oli meluisa ja viinakuppeja täyteltiin ja kilisteltiin. Tuntui, että kaikesta piti puolitosissaan tapella, ja kärpäsistä tuli härkäsiä: viinalaseja täyteltiin väkisin, savukkeita tuputettiin ja toisten puolesta käytiin santsaamassa riisiä; usein käytiin läpi sellainen ”älä nyt” -vääntö, ennen kuin lopulta annettiin periksi.

Ruokapöydässä oli aina paikallisia erikoisuuksia. Vakioherkkupalana oli öljyssä paistettu, maidosta valmistettu 乳扇. Yhtenä päivänä kävimme tutustumassa, kuinka herkkua valmistetaan, eikä näky ollut kaunis: en ole koskaan nähnyt niin paljon kärpäsiä! Myöhemmin kyseisen herkun syöminen epäilytti, mutta kärpäset haihtuivat mielestä ajan myötä (vaihtoehtojakaan ei tosin ollut, kun tavaraa ilmestyi lautaselle aina pyytämättäkin). Toinen herkku oli raaka sianliha ja sian nahka. Paloja tuli dipata tuliseen kastikeseokseen, joka kuulemma pitäisi raa’an lihan syömisestä muuten helposti koituvan ripulin loitolla. Söin tätä gourmet-ruokaa hillitysti.

乳扇-taikinaa kuivumassa talon seinustalla.

Kiinalaiset eivät juuri anna uutenavuotena lahjoja, vaan lahjominen tapahtuu pieniin, punaisiin kuoriin (红包) sullottujen seteleiden (压岁钱) muodossa. Rahan antaminen tuntui aina johtavan vääntöön: kun omalle lapselle joku halusi punaisen kuoren antaa, tulivat vanhemmat väliin, ja sitten väiteltiin ja taisteltiin ennen väistämätöntä periksi antamista. Tällainen ”tappelu” vaikuttaa kiinalaiselle kulttuurille hyvin ominaiselta: todellisuudessa se raha (tai esimerkiksi viina ja savukkeet) kyllä kelpaavat varsin hyvin, mutta tavan ja näön vuoksi pitää hetken aikaa jaksaa esittää ihan muuta. Ihan hauskoja tällaiset tilanteet tosit ovat ulkopuolisen silmin!

Rahaa ei myöskään säästelty, kun Daliin saapuneille vieraille haluttiin näyttää kaupungin turistikohteita. Vierailimme muun muassa ”perhoslähteellä”, ”kolmella pagodalla” sekä vähemmän tunnetussa, Xizhou-nimisessä vanhassakaupungissa. Vierailen luultavasti Dalissa uudestaan kuun vaihteessa, minkä jälkeen kirjoitan näistäkin kohteista enemmän. Sitä odotellessa tähän loppuun pari näytekuvaa. [kuvia poistettu jälkikäteen]

Auringonnousun odottelua Erhai-järvellä.