torstai 8. marraskuuta 2012

Tyttöjä vai naisia?


Eräänä päivänä päädyin pyörälläni jonkinlaisen turistialueen portille. Aluetta kuvaavaa karttaa ihmetellessäni liittyi seuraani uteliaita, naispuolisia kiinalaisia yliopisto-opiskelijoita. Tein heihin luonnollisesti suuren vaikutuksen puhumalla sujuvasti tavallisimmat lauseet, joita kiinalaisten kanssa tulen yleensä käyttäneeksi: olen suomalainen, opiskelen täällä kiinaa, olen tottunut kiinalaiseen ruokaan, ja niin edelleen…

Sitten tuli pyyntö: Esittelisitkö meille lihaksiasi? Totesin, ettei minulla ole mitä esitellä (ihan totta muuten). Sitten toinen pyyntö: Voimmeko ottaa sinusta kuvan? Sanoin, että mieluummin ei, mutta vain parin sekunnin kuluttua kymmenkunta älypuhelinta osoitti jo minua kohti. Poistuin paikalta todeten kohteliaasti, ettei ulkomaalaisen kohdatessaan ihan näin kannata toimia.

Pyöräillessäni pohdin itselleni tuttua aihetta, kiinalaisia naisia. Pohdiskelulle löytyy aihetta päivittäin, välillä hyvässä, useammin ei niin hyvässä mielessä.

Ilman minkäänlaista liioittelun häivääkään voi todeta, että länsimaalainen mies kuin mies löytää halutessaan itselleen Kiinasta vähintään ihan kelvollisen vaimon; naispuolisillakin valkonaamoilla näyttäisi riittävän kysyntää, mutta varmaan 90 prosenttia kohtaamistani sekarotuisista pariskunnista koostuu kiinalaisesta naisesta ja ulkomaalaisesta miehestä.

Itse mietin usein, haluanko olla osa tuota vääristynyttä ilmiötä. Suhteeseen luo mielestäni vinot lähtöasetelmat muun muassa se tosiseikka, että pariskunnan osapuolet tulevat useimmissa tapauksissa täysin päinvastaisista lähtökohdista, esimerkiksi taloudellisesta, kulttuurillisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Ei ole helppoa erottaa, onko minulle hymyilevä kiinatar kiinnostunut minusta ihmisenä vai siitä, mitä edustan: vaurautta, joka voisi avata väylän turvalliseen loppuelämään, kenties vieraassa maassa, jossa perheen perustaminen on helpompaa ja jossa ei tarvitse raataa itseään kuoliaaksi saavuttaakseen hyvän elämän perustarpeiksi katsomansa asiat – kiinalaisnäkökulmasta usein lapsi ja lapselle hyvä koulutus, itselle asunto ja auto, vähän matkailua lomilla; palava rakkaus ei välttämättä löydy ihan sieltä prioriteettien kärkijoukosta. Ok kumppani riittää.

Jos joskus päädyn parisuhteeseen kiinalaisen naisen kanssa, tapahtuu se mitä todennäköisimmin ystävystymisen kautta, sillä haluan tuntea hänet läpikotaisin ennen pieniä tai isoja askelia mihinkään suuntaan.

Varmaankin lähestulkoon paikasta riippumatta saa ulkomaalainen Kiinan kaduilla kulkiessaan osakseen paljon ihailevia katseita. Yhtäkkinen valtaisa imartelevien katseiden ryöppy sekoittaa helposti (ainakin miehen) pään, ja esimerkiksi kotimaassaan harmaatakin harmaampaa massaa edustava henkilö saattaa Kiinassa nopeasti alkaa tuntea olonsa kuninkaalliseksi, äärimmäisen puoleensavetäväksi.

Kiinalainen saattaa tulla juttelemaan ja kertoa sinulle suoraan haluavansa olla ystäväsi. Kuvittele samanlainen asetelma vaikkapa kahden suomalaisen kesken: istut kahvilassa lukemassa, ja viereesi ilmestyy ihminen joka sanoo päättäneensä juuri, että nyt meistä pitäisi nyt tulla ystäviä. Miten reagoisit, käskisitkö painua helvettiin? Itse ainakin pitäisin moista lähestymisyritystä outona, sillä mielestäni ystävät löydetään yhteisten asioiden ja sattumien kautta; kahdesta ihmisestä tulee ystäviä siten, että he viihtyvät yhdessä ja tulevat juttuun. Kiinalainen ajattelee usein, että ystävä löydetään luonnollisesti etsimällä ja sitten tarjoamalla löydetylle ystäväehdokkaalle vaikka ateria hyvässä ravintolassa ja/tai antamalla hänelle lahjoja.

Mutta eiköhän niitä suhteita synny täällä normaalillakin tavalla. Eräs uusi tuttavani totesi pitävänsä siitä molemminpuolisen uteliaisuuden herättämästä jännitteestä, joka syntyy, kun kiinalainen kiinnostuu silmää miellyttävästä ulkomaalaisesta ja saa reaktiolleen vastakaikua. Olen itsekin kiinnostunut kiinalaisista naisista, sillä pidän heitä erittäin kauniina ja puoleensavetävinä. (Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö myös länsimaalaiset naiset olisi silmissäni kauniita; kiinalaisia nyt vain sattuu täällä olemaan ympärillä aika monta.)

Painottaisin edellisestä lauseesta kuitenkin sanaa nainen. Yliopistomaailmassa törmää naisiin oikeastaan vain ollessaan tekemisissä opettajien kanssa – opiskelijat ovat silmissäni tyttöjä, toisin kuin esimerkiksi Suomessa. Etenkin kaltaiseni, kolmenkympin rajoja kolkutteleva mies saattaa kampuksella vahdata ympäriinsä naiskauneuden perässä, mutta ainakaan itse en oikeastaan viitsi osoittaa sen suurempaa kiinnostusta. En usko, että kaksikymppinen kiinalaistyttö kykenee tarjoamaan henkisellä tasolla antoisan parisuhteen.

Ongelmalliseksi tämän tekee Kiinassa se, että joka ikinen kiinnostava, ikänsä puolesta sopiva nainen näyttäisi olevan aikoja sitten varattu. Naimaikäisiä miehiä on Kiinassa jopa 10 prosenttia naisia enemmän, joten nainen löytää kyllä nopeasti itselleen kriteerinsä täyttävän miehen.

Monessa suhteessa kehittyneemmässä Hongkongissa tilanne on sen sijaan toisin. Siellä naiset ovat erittäin korkeasti koulutettuja, lisäksi heitä on enemmän kuin miehiä. Monet hongkongilaiset miehet pitävät koulutettua naista eräänlaisena uhkana: jotkut käyvät mieluummin etsimässä itselleen Manner-Kiinan puolelta – esimerkiksi Shenzhenistä – naisen, jonka ei tarvitse pelätä haikailevan perheen elättäjäksi ja siten perheen pääksi ryhtymistä.

Ehkä Hongkongista voisi löytyä kolmekymppisellekin ulkomaalaiselle fiksu nainen…

1 kommentti:

  1. Kiinalaisen ihmissuhdekulttuurin symposiumi perustuu pitkälti kiinalaisen "hallituksen" edellisisiin ja nykyisiin syntyvyys ja maareformi- järjestelyihin..
    Siis täysin perheiden ulkopuolisiin järjestelyihin, jotka ovat valitettavasti niin juurtuneet kansaan, että, menee ainakin kaksi sukupolvea, ennen kuin asioden edes voidaan olettaa parantuvan.

    VastaaPoista