Olen saapunut Kiinaan, odotettua pidemmäksi venähtäneen matkan päätteeksi. Ensimmäisinä tunteinani täällä olen tuntenut suurta itseluottamusta, ikään kuin kaikki olisi jo tuttua ja sujuisi rutiinilla. Oloni on kuitenkin ristiriitainen kuluneen 24-tuntisen vuoksi.
Kaikki alkoi mukavasti, kun Helsinki-Vantaan turvatarkastusjonossa hymyilin takanani seisseen korealaisnaisen Muumi-kassille ja sain sen kantajasta erittäin mukavan juttukaverin. Viihdyimme toistemme seurassa sen verran hyvin, että lennon jälkeen löimme hynttyyt yhteen ajan tappamisen nimissä – hänen jatkoyhteyteensä oli aikaa 22 tuntia, kun taas itselläni odotus oli ”vain” 12 tunnin pituinen.
Yksin matkustamisesta olen kirjoitellut aiemmin: tykkään olla keskenäni muun muassa siksi, että toisinaan innostun kuvaamaan melko antaumuksella, mikä ei ole porukan silmissä hyvästä silloin kun kauhealla kiireellä pitäisi nähdä miljoona paikkaa päivässä. Satunnaiset hienot ihmiskohtaamiset tekevät kuitenkin yksin matkustamisestakin hienoa – koskaan ei voi tietää, millaisia persoonia ja mistä kulttuureista eteen tupsahtaa.
Suomessa kymmenen päivää viettäneen ja kotimaahani rakastuneen korealaisystäväni kanssa viettämäni päivä oli hieno. Puhuimme paljon kaikesta maan ja taivaan välillä, ja saimme huomata olevamme ihmisinä hyvin samankaltaisia, elämänarvoinemme ja orastavine unelminemme. Yöllä pidimme toisistamme huolta yrittäessämme nukkua Moskovan lentokentän penkeillä ja lattioilla. Välillä päivittelimme väsyneinä lentokentällä vallinnutta paskaa asiakaspalvelua, joka useimmiten oli vielä kielellisestikin rajoitettua.
Siinä vaiheessa, kun neljä ja puoli tuntia myöhässä ollut vaihtoyhteyteni viimein alkoi kuuluttaa matkustajia koneeseen, oli jo haikeaa sanoa uudelle ystävälle hyvästit. Vaihdoimme yhteystietoja ja lupasimme tavata vielä joskus. Minulla alkaakin Soulissa olla jo yhtä paljon tuttuja kuin Hongkongissa, joten matka Etelä-Koreaan alkaa olla vain ajan kysymys! Puolestani lupauduin opastamaan Helsingissä tämänkertaisen lomansa viettäneen ystäväni jonakin päivänä Tampereen hienouksiin.
Astuin koneeseen miettien, että olipa mahdottoman mukava päivä. Tunnin odottamisen jälkeen ilmeisesti ihan syystä myöhässä ollut kone päätettiin kuitenkin hyllyttää, ja edessä oli siinä vaiheessa jo turhauttavalta tuntunut paluu terminaaliin ihmettelemään.
Uusi ystäväni oli päättänyt asemoitua juuri sille portille, jolle meidät palautettiin, joten yhdessäolomme sai vielä jatkoa – valitettavasti. Olin ehtinyt odottaa tunnin verran tietoja siitä, koska lentomme viimein toteutuisi, kun ystäväni päätti lähteä etsimään meille viimeisillä ruplillaan jäätelöä. Mukana olevat tavaransa hän jätti huoletta minun hoivaani.
Hänen poistuttuaan kuului lähes välittömästi ensimmäinen kuulutus lennolle, ja lukuisat paikalla odottaneet kiinalaiset katosivat välittömästi alemmassa kerroksessa sijainneelle portille. Toisen kuulutuksen aikaan oli paikalla jo hiirenhiljaista, ja epätoivo alkoi – en voinut suurehkolla lentokentällä lähteä ystävääni etsimään, vaan saatoin vain epätoivoisena kuikuilla ympärilleni siinä toivossa, että hän jostain ilmestyisi…
…vaan eipä tyttöä näkynyt. Kolmannen kuulutuksen jälkeen menin alakertaan katsomaan tilannetta, ja pahimmat pelkoni näyttivät toteutuneen: portti oli suljettu, ja sen kupeessa istunut virolais-kanadalainen matkustaja totesi lakonisesti, että olimme jääneet lennolta. Ahdistus puski pintaan ja teki mieli potkia vaikka seiniä.
Pian portille ilmestyi onneksi sen verran iso joukko myös myöhässä olleita kiinalaisia, että paikalle päätettiin kutsua ylimääräinen bussi kuljettamaan meidät lentokoneelle. Sain pari minuuttia lisäaikaa. Juoksin henkeäni haukkoen portaat ylös, enkä nähnyt tavaroiden omistajaa vieläkään. En voinut muuta kuin jättää tavarat erään epäluuloisen pariskunnan hoiviin siinä toivossa, että ystäväni paikalle viimein palatessaan osaisi katsella ympärilleen ja tunnistaa omansa.
Toisessa laukussa oli todennäköisesti hänen passinsa, lentolippunsa ja lompakkonsa. Minulle jäi tilanteesta todella paha olo, ja koneessa avuttomana istuessa teki mieli itkeä – niin kuin tekee asiasta kirjoittaessakin.
Tätä julkaistaessa en ole vielä kuullut ystävästäni mitään, ja mielessäni vilisee kaikenlaisia epämiellyttäviä skenaarioita. Varastettiinko hänen tavaransa, vai löysikö hän ne helposti vain hetki sen jälkeen, kun olin epätoivoisena niille selkäni kääntänyt? Onko hän jämähtänyt Moskovan lentokentälle, vai onko hän jo saapunut tyytyväisenä kotiinsa?
Näitä miettiessä voin vain toivoa parasta ja yrittää ajatella positiivisesti. Yhteydenotto on tulossa joka tapauksessa jossain vaiheessa…
EDIT: Parin päivän kuluttua epätoivon hetkistä sain kuin sainkin Facebook-kaveripyynnön ja sen mukana viestin, jossa kerrottiin kaiken olevan ok! Uusi ystäväni oli hänkin tosin joutunut käymään läpi kaikki epätoivon asteet ennen kuin hän tavaransa oli löytänyt, mutta... loppu hyvin, kaikki hyvin! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti