torstai 21. kesäkuuta 2012

Kiinan paras ja huonoin duuni

Monesti olen kuullut tarinoita tai lukenut pieniä artikkeleita siitä, kuinka Kiinasta on pikavauhtia kehittymässä maailman suurimman englantia puhuvan väestön omaava valtio; kuinka Kiina panostaa kielen opetukseen, ja kuinka joskus vuosien kuluttua aikuistuvien sukupolvien englannin osaaminen on korkeata luokkaa. Itse en oikein jaksa uskoa moista spekulointia…

Kuten säännöllisemmät lukijani tietävät, olen tämän lukuvuoden aikana sekä erityisesti viime viikkoina opintojeni ohella kerännyt jonkin verran kokemusta englannin opettajan töissä. Myös vuonna 2009 suoritin Pekingissä työharjoittelun samoissa hommissa.

Työstä tulee pienet menot huomioon ottaen mukavasti liksaa, vaikka tuntien määrä olisikin vähäinen. Laskeskelin tuossa, että esimerkiksi omani kaltaisella, vähän kuluttavalla elämäntyylillä elelevä voisi parin kolmen vuoden täysipäiväisen työnteon jälkeen jo ostaa säästöillään Kiinassa ihan komean asunnon – sellaisen, mihin se kiinalaisen puolison kanssa tehty pikku keisarikin mahtuisi ihan tyytyväisenä.

Nopea vilkaisu esimerkiksi eChinacities-nettisivuston työpaikkailmoituksiin kertoo, kuinka paljon Kiinassa onkaan tarjolla englannin opettajan töitä.

Asiasta puhuttaessa olen huomannut, että yllättävän moni ylenkatsoo kyseistä ammattia. Siinäpä ”duuni, jota voi tehdä kuka tahansa, jolla vain on valkoinen naama”. Tämä pitää paikkansa tiettyyn rajaan asti: on helppoa löytää työtä lauantaille tai sunnuntaille tai satunnaisille arki-iltapäiville. Mutta jos haluat oikean opettajan pestin ja sen mukanaan tuoman työviisumin, menee etsintä jo huomattavasti hankalammaksi – etenkin, jos olet kotoisin ei-englanninkielisestä maasta, josta moni kiinalainen ei ole kuullutkaan.

Kaikesta päätellen Kiina panostaa hirmuisesti englannin kielen opetukseen, eikä tämä ilmiö ole enää varsinaisesti tuore – välillä itsenikin ikäisten kanssa keskustellessa käy ilmi, että joillain on lukioaikoina ollut waijiao (外教), ulkomaalainen opettaja. Lähes poikkeuksetta olen kuitenkin kyseisen informaation kuullut kiinaksi, en englanniksi.

Nykyään on yhä tavallisempaa, että jo lastentarhassa lasten kanssa leikkii englantia suoltava waijiao. Tunnen täällä joitain pohjoisamerikkalaisia lastentarhanopettajia, ja olen itsekin opettanut peruskoulun ensimmäisiä luokkia. Lapset alkavat oppia englantia – myös kirjoittamista – jo ennen kuin he alkavat tutustua edes oman kielensä haastavaan kirjoitusjärjestelmään.

Silti kiinalaisten englannin kielen taito tuntuu olevan jostain todella syvältä. Useimmat osaavat vain möläyttää sen aina yhtä ärsyttävän helou!-huudahduksensa, ja senkin todennäköisesti vain siksi, että sana sattuu suurin piirtein koostumaan kahdesta kiinan kielessä tavallisesta tavusta.

En voi olla vertaamatta kiinalaisten englannin kielen taitoa suomalaisten englantiin – englantiin, jota harvemmin jos koskaan on waijiaon avulla opittu. Yleensä kiinalaisille uteliaille kerron Suomesta, että jos siellä lomaillessasi et löydä tietä, voit aika huoletta nykäistä alle nelikymppistä ihmistä hihasta ja luottaa siihen, että saat tarvitsemasi avun (vanhemmiltakin toki apua usein löytyy, ei vain yhtä todennäköisesti). Hyvänä esimerkkinä oma isoveljeni, joka ei ole turhia kouluja käynyt tai pikkukaupungissa ulkomaalaisten kanssa jutellut, mutta jolta englanti sujuu. Hän on oppinut elokuvista, musiikista, internetistä.

Itse muistan, kuinka lapsena katselin äidin kanssa viitenä päivänä viikossa Kauniita ja rohkeita. Siitä saippuasarjasta jäi valtavasti englantia päähän – Oh, Ridge! Dammit, Logan! – ja samalla tekstityksiä luettaessa kehittyi oman äidinkielen taito kuin huomaamatta.

En usko, että kiinalainen altistuu kovinkaan paljon englanninkieliselle viihteelle. Aina, kun vain jossain näen television auki, on tarjolla jokin kiinalainen viihdeshow tai historiallinen draama. Kadunkulman piraatti-DVD-kauppiaiden valikoimasta löytyy usein pelkkää kotimaista tuotantoa. Musiikki on suurilta osin kiinankielistä, samoin esimerkiksi nuorten videopelit. Jälleen voin vain muistella, kuinka pienenä minulle selvisi vasta sanakirjan avulla, mitä tarkoittaa lause ”Thank you Mario, but our princess is in another castle.”

En ole viime aikoina ollut erityisen motivoitunut englannin opettaja. Minulla on 25-henkinen luokka, josta syystä tai toisesta käytetään nimitystä 国际班, kansainvälinen luokka. Luokassa on ehkä viisi oppilasta, jotka ymmärtävät, mitä puhun tai jotka joskus vastaavat jos esitän yksinkertaisen kysymyksen. Suurin osa tunneista on sitä, että minä puhun hitaasti yksinkertaisia, ja tunnilla mukana oleva kiinalainen opettaja kääntää: ”Waijiao tuossa sanoi, että…”

Ne, jotka eivät minua ymmärrä, eivät juuri ole kiinnostuneita eivätkä siten mitään opikaan; oppituntini on heille lepotauko. Ne oppilaat, joilla olisi potentiaalia, sen sijaan eivät saa tunneista niin paljon irti kuin voisivat, koska minulla ei ole aikaa heihin keskittyä. Opettajana en tunne, että tekisin millään tavalla palkitsevaa työtä. Vain nippu lasten vanhemmilta tulevia satasen seteleitä lämmittää lompakossa. Koulu hyötyy, kun nettisivuilla uusia asiakkaita houkuttelee ja illuusiota tuloksista luo ulkomaalaisen opettajan valkoinen naama.

Olen ajatellut ehdottaa koululle erilaista systeemiä, mutta pelkään pahoin, ettei ajatuksilleni löytyisi vastakaikua. Eikä sillä sinänsä väliä, sillä olen alkanut miettiä, etten varmaankaan heidän leipiinsä ensi lukuvuodeksi päädy vaikka pyyntö yllättäen tulisikin.

Uskon, että jos saisin keskittyä pienempiin ryhmiin lahjakkaampia ja englannista oikeasti kiinnostuneita oppilaita, voisin jo yhdenkin vuoden aikana saada ihmeitä aikaan, koulia heistä mukavasti englantia puhuvia, myöhemmin yliopistossa vaihto-opiskelupotentiaalia omaavia nuoria.

Ne ”huonommat” puolestaan istuisivat joka tapauksessa sen kuusi oppituntiaan viikossa oman opettajansa englannin tunnilla, eikä kukaan pakottaisi heitä lusimaan käsi poskella toista mokomaa minun kanssani. He oppisivat varmasti tarvittavan, eli sen, kuinka läpäistä tentit. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että ei kieltä opi, jos ei halua (yst. terv. nimim. ”vihasin aina ruotsin tunteja”).

Kiinalaisen koulun johtajat ja lastensa harteille kohtuuttomia odotuksia langettavat vanhemmat luultavasti ovat kanssani eri mieltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti