Vuosi Kiinassa – mitä jäi käteen?

Kuukausi on ehtinyt vierähtää siitä, kun lukuvuoden päättäneet kokeet saatiin Jinhuassa pois alta ja lomakausi alkoi. Nyt elokuun alun kunniaksi päätin lopettaa laakereillani lepäämisen, joten myös Kiina-blogi saa palata heti kesälaitumilta, ensin kertaamaan vanhaa, sitten pohdiskelemaan tulevaa ja syyskuun alusta lähtien taas ihmettelemään kaikkea uutta.

Elokuun 30. päivä alkavan, kolmannen Kiinan-rupeamani sisällön suhteen olen ehtinyt ottaa paineita kohta puoli vuotta, mutta nyt on alkanut helpottaa, ja näyttää vahvasti siltä, että kieliopinnot saavat jatkua vielä yhden lukuvuoden verran – olennaisilla elämän- ja asenteenmuutoksilla varustettuina tosin. Lähitulevaisuudesta lisää myöhemmin, nyt vielä lähimenneisyyteen.

Heinäkuu meni hienosti, rasittavan sitkeästä kesäyskästä huolimatta.

Toistin viimesyksyiset seikkailuni, kun päädyin ensin viideksi päiväksi Hangzhouhun (suuntasin sinne osittain laiskuuttani, osittain siksi, että haluamaani kohteeseen Guiliniin oli silloin luvattu sateista säätä) ja sitten viikoksi edelleen yhtä taivaalliselta tuntuneeseen Hongkongiin.

Näistä reissuista tulossa pikainen kertaus kuvilla varustettuna, kunhan vain ensin pääsen kirjoittamisessa kunnolla vauhtiin. Suomessa olen nyt viettänyt kaksi viikkoa, ja kolealta tuntuvasta säästä huolimatta kaikki on sujunut mukavasti – ihmisetkään eivät ole tuntuneet ollenkaan tylyiltä, niin kuin viimeksi Suomeen palattuani. Tännehän voisi jäädä vaikka pidemmäksi ajaksi.

Mutta sitten itse otsikon aiheeseen, eli mitä vuosi Kiinassa minulle antoi? Se antoi paljon, mutta jätti erinäisistä omista ”virheistäni” johtuen myös paljon toivomisen varaa.

Kielitaitoni otti valtaisan harppauksen, mikä tietysti oli alusta alkaen se ehdoton päätavoite. Tunsin koko vuoden ajan olleeni porukassamme yksi niistä harvoista, joilla oli asenne kohdallaan ja jotka ottivat Kiinan tarjoamasta ilmaisesta opiskelutilaisuudesta mahdollisimman paljon irti.

Opin puhumaan kiinaa ennakkoluulottomasti ja ymmärtämään eri puolilta maata lähtöisin olevien kiinalaisten (en sentään pekingiläisten) puhetta; lukutaitoni kehittyi ryminällä, ja otin kunnolla tuntumaa paitsi kiinasta suomeksi kääntämiseen, myös kiinaksi kirjoittamiseen – esimerkiksi chat-palvelu QQ:ssa kiinalaisten kanssa kirjoitellessani ihmetteli moni, kuinka luontevasti ja nopeasti osaankaan kiinaksi kirjoittaa. Kaikki tämä lupaa hyvää jatkoa ajatellen, mutta, mutta…

…panostamisella oli kuitenkin myös varjopuolensa, sillä välillä minusta tuntui siltä, että unohdin nauttia elämästä. Erakoiduin jonkin verran, kun halusin keskittyä liikaa omiin juttuihini, minkä vuoksi monet saattoivat pitää minua kylmänä ja etäisenä ihmisenä. Ystävyyssuhteita en onnistunut solmimaan kovinkaan montaa, mutta onneksi ne muutamat onnistumiset olivat sitten sitäkin arvokkaampia – mainittakoon esimerkiksi, että yksi parhaimmista uusista ystävistäni on 53-vuotias kiinalainen nainen.

Erakoitumistani lisäsi skeptinen suhtautumiseni opiskelijaelämään ja usein turhan isolta tuntuneeseen ikäeroon kanssaopiskelijoihini nähden; myös elämänkatsomukseni ja -arvojeni kanssa tunsin olevani yksin, sillä niin moni oli päätynyt kiinan kielen pariin rahan kiilto silmissä.

En jaksanut olla innoissani ja rientää jatkuvasti olemassa väkisin sosiaalinen tai ryypiskelemässä. Itse koin vastaavan, äidin helmoista pakenemisen tuoman vapauden tunteen jo kymmenen vuotta sitten vietettyäni puolivuotisen työjakson Englannissa lukion jälkeen. Silloin join ja tanssin koko loppuelämäni edestä, silloin kynttilä ehti palaa hetken molemmista päistä. Nyt keskityin vain oman tulevaisuuteni muovaamiseen, ja ihmissuhteiden arvo oli vuodeksi unohtua tyystin.

Tunsin itseni toisinaan kunnon kalkkikseksi, mutta hämmästyin kuitenkin hiljattain laskiessani yhteen reilun yhdentoista Kiinan-kuukauden aikana matkailuun käyttämäni päivät: niitä oli peräti 69! Vaikka harvemmin viitsin lukukausien aikana Jinhuasta kovin kauaksi irtautua, ehdin kuitenkin nähdä yhden vuoden aikana valtavan paljon. Ison osan matkoistani tein yksin, ja sitä moni laumasielu jaksoi myös ihmetellä. Syitä tälle oli kuitenkin useita.

Ensinnäkään en ole kummoinen turisti: minulla ei riitä liikaa energiaa juosta Lonely Planet kourassa nähtävyydeltä toiselle, vaan nautin mieluummin kiireettömästi uudesta paikasta ja sen tunnelmista. Toiseksi satun nyt vain viihtymään omien ajatuksieni parissa, minulla ei ole tarvetta olla jatkuvasti puheensorinan keskellä, saati itse äänessä. Kolmanneksi olen alkanut suhtautua valokuvaukseen vakavammin, minkä vuoksi saan usein pieniinkin etappeihin uppoamaan todella paljon aikaa. Vuoden aikana olin mukana jokusella hätähousureissulla, joiden aikana mielenkiintoisia paikkoja en ehtinyt jäädä ihailemaan tai kuvaamaan, ja se harmitti aina – matkustan siis varmasti jatkossakin paljon yksin, vaikkei se aina fiksua olisikaan.

Vaikka tässäkin tekstissä on jonkin verran perustelun makua, opin mielestäni tämän vuoden aikana sen, ettei minun itseäni ja tapojani tarvitse jatkuvasti perustella. Olen sellainen kuin olen, elän siten kuin mieluisaksi koen. Jatkossa aion kuitenkin olla oma-aloitteisempi ja muuttaa itseäni ”parempaan” suuntaan voidakseni ottaa Kiinasta enemmän irti.

Lopullinen tuomio? Tämä oli hyvä vuosi! Pelkästään blogiarkistoni otsikoita selaamalla saan paljon muistutuksia siitä, että monenlaisia asioita on tullut tehtyä ja pirun paljon opittua. Otin suuria harppauksia kohti omalla tavallaan kunnianhimoisia, vaikkakin edelleen kevyen usvan peitossa olevia tavoitteitani (niistä lisää myöhemmin), ja se on minulle juuri nyt tärkeintä. Kiina ja kiinan kieli vievät paljon aikaa, ne vaativat työtä ja välillä myös niitä pieniä uhrauksia. Tästä on hyvä jatkaa!

Jälleen kerran toivotan lukijan tervetulleeksi jatkamaan raskaan mutta antoisan polkuni vaiheiden seuraamista!