Matkan varrelta

Tässä vielä kommentteja asioista, joista tammikuun alun reissun aikana kirjoitin muistiinpanoja mutta joiden sisällyttäminen itse matkateksteihin olisi suotta kuormittanut kuvauksia.

Kustannukset nousussa

Tämän reissun aikana tuli viimeistään selväksi se, että esimerkiksi bussimatkojen ja pääsylippujen hinnat tuntuvat täällä olevan jatkuvassa, vieläpä melko jyrkässä nousussa.

Parin vuoden takainen Lonely Planet -painos saattaa kertoa, että sisäänpääsy johonkin kohteeseen maksaa 50 yuania, mutta lippuluukulle päästyäsi saatkin huomata, että hinta on pompannut sataan yuaniin. Kiinassa matkustellessa kannattaakin tarkistaa ennen matkaa niin monta yksityiskohtaa kuin pystyy (siis muutakin kuin hintoja), ja vielä itse kohdepaikoissa kysellä varmuuden vuoksi kaikista mahdollisista lähteistä lisätietoja.

Lonely Planetin kaltaisten opaskirjojen vanhentuneisuus voi yllättää myös positiivisesti. Yunnanissa olen saanut huomata, että useiden kaupunkien välisten matka-aikojen kohdalla on tapahtunut suuria muutoksia. Esimerkiksi 4½-tuntiseksi arvioitu ajomatka Yuanyangista Lüchun-nimiseen paikkaan kesti nyt vain pari tuntia; matka sujui joutuisasti, koska kaupunkien välille on rakennettu uusi maantie. Komealla tiellä voinee selittää myös bussilippujen hintojen nousua.

Liikenneturvallisuutta (?!?!)

Bannassa huomasin hämmentäviä, liikenneturvallisuuteen liittyviä ilmiöitä, joihin en aikaisemmin ollut Kiinassa ehtinyt törmätä.

Äärimmilleen pakattuihin busseihin tottuneena oli mielenkiintoista huomata, että yksikään bussi- tai taksikuski ei suostunut ylittämään sitä kapasiteettia, joka auton kyljessä oli ilmoitettu. Niinpä tilaa oli aina reilusti, ehkä liikaakin.

Bannassa on käytössä myös jonkinlainen pistesysteemi: erilaisista rikkeistä saa eri määrän pisteitä, ja kun tietyssä ajassa pisteitä ehtii kerätä riittävästi, saa ajokorttinsa hyllylle. Tällainen systeemi on varmaankin Kiinassa jo melko yleinen, joten jos joku lukijoista tietää tarkemmin niin kommentteja arvostetaan – jo systeemin nimi kiinaksi auttaisi.

Taksien takapenkeiltä ei sentään vielä löytynyt turvavöitä, mutta mikäli bussit oli vöillä varustettu, piti niitä myös käyttää. Kerran pieneen bussiimme astui herttainen, mikrofoniin puhuva nainen, joka kiinnitti vyöt puolestamme samalla turvallisuuden tärkeydestä mikkiinsä kailottaen. Linja-autoaseman portilla poikkesi autossa vielä poliisi, joka tarkisti, että vyöt ovat varmasti kiinni; lisäksi hän vilkaisi jauhesammuttimia ja potki lattialla lojuneet muovipullot bussista ulos. "Melkoista meininkiä", mietin.

Auttamisen iloa ja itseluottamusta

Olen nykyisin sangen itsevarma kirjoitetun kiinan taidoistani, mutta Kiinassa asuessani en koskaan ole nähnyt riittävästi vaivaa hankkiutuakseni ihanteelliseen, mahdollisimman kiinalaiseen kieliympäristöön. Kiinnostavimmat ystävät ovat aina olleet muita ulkomaalaisia, ja heidän kanssaan kommunikoidaan tavallisesti englanniksi. Toisinaan taas oma, varovainen luonne tekee tepposia, eikä kiinalaisia kohdatessaan välttämättä edes huvita jutella.

Tälläkin matkalla puhuin 99-prosenttisesti suomea tai englantia, mutta erona normaaliarkeen oli se, että seuralaiseni lähes poikkeuksetta eivät osanneet kiinaa juuri ollenkaan. Niinpä minun (toisinaan raskaalta tuntunut) tehtäväni oli aina kysellä, selvitellä, neuvotella, valittaa ja niin edelleen. Välillä otin roolistani stressiä, eikä aina tehnyt esimerkiksi mieli kääntää uteliaille matkatovereilleni joka ikistä kiinalaisten suusta tullutta lausetta.

Stressille toi onneksi vastapainoa monenlaisesta jelpistä koitunut auttamisen ilo. Tuntui hyvältä vastaanottaa iloinen hymy, kun olin auttanut stressaantunutta ensin ostamaan lentolipun ja sitten varmistamaan sen aitouden, neuvonut hämmentynyttä tilaamaan ravintolassa edes suhteellisen syötävää ruokaa tai selvittänyt turhautuneen puolesta linja-autoasemalla, kuinka hän pääsisi määränpäähänsä.

Vaikka käytinkin suurimman osan matka-ajasta ihan muita kieliä kuin kiinaa, olen saanut matkan päättymisen jälkeisinä aikoina ilokseni huomata, että itseluottamus puhutun kiinan puolella on jälleen saanut kaivatun boostin (aikuisen kielenopiskelijan itseluottamus on melko ailahteleva kaveri). Puhuminen on sujunut nyt niin hienosti, että tekisi melkein mieli lähteä uuteen reissuun ihan vain siksi, että pääsisi taas kyselemään, selvittelemään, neuvottelemaan ja valittamaan!

Banna – jalat pöydälle ja sätkä huulille

Lyhenne Banna toimii tässä tekstissä yleisterminä koko Xishuangbannan (西双版纳) alueelle. Kyseessä on Yunnanin eteläisin osa, Laosin ja Myanmarin kanssa yhteisen rajan omaava, etnisen Dai-vähemmistön kansoittama itsehallinnollinen prefektuuri. Sen pääkaupunki on Jinghong (景洪).

Matkamme viimeinen kohde osoittautui paikaksi, jolla ei nähtävyyksien suhteen ole merkittävän paljon annettavaa. Silti vietimme pisimmän pätkän reissustamme Bannassa, ja nautimme ajastamme suunnattomasti. Bannassa sai hidastaa rytmiä ja nauttia auringosta ja hyvästä ruoasta tai vaikkapa oluesta yön eloisalla kauppa- ja ruokakadulla. Bannassa ei tarvinnut ottaa paineita, piti vain muistaa nauttia hetkestä ja ottaa rennommin.

Mekong-joki virtaa Xishuangbannan lävitse.

Kiinan lisäksi kaikki tekstit löytyy myös Dai-vähemmistön omalla kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettuna (toivottavasti en ole tämän suhteen väärässä!).

Moni Kiinassa pakenee kylmää Bannaan. Toisin kuin vaikkapa Hainan-saaren lomakohteissa, ei Mekong-joen läpäisemässä, kehityksestä vielä hieman jäljessä olevassa paikassa kuitenkaan tunnu siltä, että turismi olisi tehnyt tunnelmille liikaa hallaa. Kuulin taksikuskilta, että Bannassa ”ei käy enää ulkomaalaisia”: jokaista nykypäivän ulkomaalaista turistia kohden kävi siellä 80-luvulla jopa viitisenkymmentä laowaita – ja kaikki kulkivat ympäriinsä reippaasti pyörän satulassa polkien.

Nykyisin Bannassa matkat paikasta toiseen sujuvat pyörän ohella mukavasti myös bussilla, ja koska teitä on uudistettu, eivät pisimmätkään välimatkat enää tunnu liian pitkiltä. Alla lyhyesti pari suositusta kohteista, joihin Bannassa kannattaa suunnata.

Villejä elefantteja!

Viidakkotunnelmiin halajavan kannattaa mieluummin suunnata vaikka Kaakkois-Aasiaan, mutta on Kiinallakin vähän annettavaa: Bannasta löytyy monia valtavan kokoisia luonnonsuojelualueita. Jälkiviisaana tiedän, että parhaat elämykset löytää, kun päättää raottaa lompakkoaan ja etsiä porukalla jonkin paikallisen kahvilan tai hostellin avulla oppaan, jonka ohjaamana pääsee pariksi päiväksi oikealle seikkailulle viidakon uumeniin.

Paremman puutteessa toimii myös Villielefanttien laakso (野象谷). Kyseessä on koko perheelle sopiva paikka, joka saattaa kuitenkin herkästi jättää vierailijan kylmäksi. Reilun tunnin mittainen patikkaretki – jonka voi korvata myös köysiratakyydillä – johtaa paikalle, jossa hyvällä tuurilla saa nähdä kymmenkunta vapaana pyörivää elefanttia.

Mikäli tuuri on huono eikä fantteja näy, löytää kävelymatkan varrelta kolme turisteja varten puuhun kahlittua elefanttiparkaa. Lisäksi puiston alkuosassa näkee joitain perhosia, liskoja, käärmeitä ja eksoottisia lintuja, mutta niiden suhteen ei kannata pidättää hengitystään. Minulle elefanttilaaksossa patikointi oli ihan mukava kokemus, mutta esimerkiksi Intiassa monesti vierailleet italialaiset kaverimme olivat siellä ikävystyä kuoliaaksi.

Vanha paviljonki ja vanha pagoda!

Ainakin valokuvauksen kannalta Bannalla on tarjota jokunen hieno, vanha buddhalainen temppelialue. Ne eivät ehkä kooltaan henkeä salpaa, mutta tarjoavat sitäkin enemmän yksityiskohtia sekä kaunista arkkitehtuuria. Seuraavassa säästän hieman sanoja ja annan kuvien puhua puolestaan.

Ensimmäinen kohde on Jinzhen-kylässä sijaitseva, vuonna 1701 rakennettu Kahdeksankulmainen paviljonki (八角亭).

Sakyamuni-buddhan kunniaksi pystytetty kaunis paviljonki on rakennettu lähes kokonaan puusta. Pieni, melkeinpä lapsuuden leikkimökin mieleen tuova sisään johtava oviaukko oli vieraillessamme suljettu, joten peremmälle emme päässeet vilkaisemaan – harmi, sillä netistä löytyy mielenkiintoisia kuvauksia siitä, miltä sisältä näyttää. Paviljongin vieressä sijaitsevan vanhan puun varjossa buddhan kerrotaan jakaneen opetuksiaan kansalle. [kuvia poistettu jälkikäteen]

Temppelin seinät on koristeltu buddhalaisin teemoin.

Näköalatkaan eivät ole hullummat.

Toinen kohde, White Bamboo Shoot Pagoda eli suomeksi hieman lyhyemmin ja simppelimmin vaikkapa Valkoinen pagoda (曼飞龙塔), löytyy Bannan eteläosassa sijaitsevasta, Damenglong-nimisestä pikkukaupungista. Tarinan mukaan vuonna 1204 rakennettu pagoda on pystytetty paikalle, jonne Bannassa muinoin vieraillut Sakyamuni-buddha oli jättänyt jalanjälkensä.

Reitti pienen mäen päälle vie kulkijan valinnasta riippuen joko kauniin, pienen asuma-alueen tai vihreän maaston ympäröimän, vanhan portaikon lävitse. Huipulla ei kukaan ollut kysymässä pääsymaksua, mutta myöhemmin eräs vanha herra äkkäsi vierailijat ja tuli pyytämään rahaa. Vastapalveluksena hän kajautti kaiuttimista soimaan Teresa Tengin ikivihreitä, mikä vei osan paikan seesteisen hiljaisuuden viehätyksestä. [kuvia poistettu jälkikäteen]

Tämä "Utopiaa" esittävä, kammottavista ihmiskasvoista koostuva pieni rakennelma on taas yksi mielenkiintoinen syy lisää yrittää tutustua syvemmin buddhalaisuuteen.

Yuanyang – riisiterassipeltojen pauloissa

Jianshuin ja pääskysten luolan jälkeen Yunnan-matkasarjan toisessa osassa vieraillaan Yuanyangissa, joka tunnetaan upeista, rinteisiin rakennetuista riisiterassipelloistaan.

Yuanyangin (元阳) riisiterassit (梯田) ovat yksi Yunnan-provinssin halutuimmista matkakohteista. Hani-viljelijöiden rinteisiin kehittelemä viljelysala on maankäyttöä nokkelimmillaan – ja näteimmillään. Kuulemani mukaan terassien kauneuden toi ulkomaailman tietoisuuteen vasta 90-luvulla eräs paikalle osunut ranskalainen valokuvaaja. Voin vain kuvitella, kuinka hänen ottamansa kuvat menivät lännessä kuin kuumille kiville.

Bussimatka Jianshuista Yuanyangiin ei periaatteessa vie montaa tuntia, mutta meillä ei kuitenkaan ollut tuuria matkassa. Pian bussin startattua nukahdin, ja hereille havahduttuani sain kuulla, että aikansa ajeltuaan oli bussi jostain syystä palannut lähtöasemalleen – emme siis olleet edenneet tunnin aikana juuri minnekään. Tämän alkusähläyksen jälkeen matka eteni lupaavasti, mutta vain hetken: eräällä punnitusasemalla poliisi pyysi kuskia nousemaan bussista, ja seuraavat puolitoista tuntia kuluivat odotellessa ja ihmetellessä.

Pääsimme lopulta Yuanyangin keskustaan Nanshaan (南沙), jossa piti vielä hypätä ”leipäautoon” eli pakun kokoiseen minibussiin. Se kuljetti meidät ripeästi yhä ylemmäs määränpäähämme, pieneen mutta eloisaan Xinjie-kylään (新街). Päästyämme perille oli jo pimeä, mutta majapaikka löytyi onneksi vaivatta, samoin kuin tyydyttävä valikoima ravintoloita. Illalla kylän torilla tanssittiin pitkissä letkoissa, seurattiin akrobatiaesityksiä ja poseerattiin kamelin (!) kanssa.

Kuten odottaa saattaa, ovat riisiterassit kauneimmillaan auringonnousun ja -laskun aikaan. Tammikuussa sää on kuitenkin niin sumuinen, että meitä kehotettiin ihan suosiolla lepäämään auringonnousun ohitse. Niinpä verkkaisen aamuheräilyn ja aamiaisen jälkeen saavuimme yhdeksän maissa ensimmäiseen, Duoyishu-nimeä kantavaan kohteeseen. Maisemat olivat silloin turhauttavan sumuiset, ja hetken mietin, että kävikö minulle taas näin, pitääkö tännekin tulla joskus paremmalla ajalla uudestaan…

Aurinko kuitenkin osoitti mahtinsa ja alkoi tehokkaasti hälventää sumupilveä kuvaajien iloksi. Räpsin maisemista paljon kuvia, mutta tajusin hyvin pian, etteivät kuvani näytä tekevän riisiterasseille oikeutta. Niinpä välillä tuntuikin järkevältä ajatukselta katkaista kamerasta virta, siirtää se laukkuun ja vain katsella ja ihmetellä Hani-viljelijöiden aikaansaannoksia. Joitain näytteitä jäi sentään blogissakin jaettavaksi [kuvia poistettu jälkikäteen]:

Koska yksityiskyyteihin ei ollut varaa, suoritimme valtaosan välimatkoista leipäautojen ohella jalkaisin. Päivä oli raskas, mutta ylimääräisen vaivan arvoinen. Saimme nimittäin pysähdellä lukemattomia kertoja ihailemaan sellaisiakin piilotettuja maisemia, joita alueen turistikartat eivät viitsi mainita. Kaukaisuudessa siinsi melkein koko ajan sumupilvien yläpuolelta kurkistava vuori samalla, kun enemmän tai vähemmän hyväntuuliset, värikkäisiin kansallisasuihinsa sonnustautuneet Hani-naiset värittivät matkaamme.

 

Olimme suunnitelleet auringonlaskupaikaksi Bada-nimistä tähystysspottia, mutta se osoittautui liiallisen sumun ja monien terassien vedettömyyden vuoksi melko mitäänsanomattomaksi. Onneksi aikaa oli vielä jäljellä: jatkoimme kävelyä vielä tunnin verran ennen kuin hyppäsimme bussiin, joka kuljetti meidät ehdottomasti upeimpaan kohteeseen, Laohuzuihin eli ”tiikerin suuhun”. Siellä maisemia sai ihailla hyvin korkealta käsin, ja sinne terassipeltoja on rakennettu kaikkein silmiä hivelevin määrä.

Pääsylipun hinta on sata yuania (kiinalaisella opiskelijakortilla lipun saa puoleen hintaan), ja sillä irtoaa pääsy yllä mainittuihin kolmeen kohteeseen kuvaajia varten rakennetuille, hyvällä säällä ehdottomasti rahan arvoisille tasanteille sekä jonkinlaiseen vähemmistökylään, joka tällä kertaa jäi kuitenkin meiltä näkemättä.

Yuanyang varmaankin elää turismista, ja siksi oli ikävä kuulla, että korkeasta pääsymaksusta ei paikallisten yhteisöjen taskuun irtoa feniäkään: ilmeisesti rahat kilahtavat jonkin kunmingilaisen yhtiön kirstuun. Paikallista taloutta pääsee kuitenkin ihan mukavasti tukemaan normaalillakin kuluttamisella, ja kun ottaa huomioon ne hurjat määrät matkailijoita, joita pienessä Yuanyangissa vuosittain vierailee, eivät paikalliset varmasti joudu kärvistelemään pelkillä riisin myynnistä saamillaan tuloilla.

Jianshui – pääskysten luolassa

Tässä ja kahdessa seuraavassa blogitekstissä päästään viimein tutustumaan Yunnan-provinssin antiin matkailun näkökulmasta. Matkan kolme pääkohdetta (Jianshui, Yuanyang ja Xishuangbanna) saavat kukin oman, lyhyen esittelytekstinsä – kuvien kera tietenkin.

Matkan ensimmäinen kohde, Jianshui (建水), on kiinalaisittain pieni kaupunki noin neljän tunnin bussimatkan päässä Kunmingista. Mikään erityisen merkittävä paikka ei kyseessä liene, sillä esimerkiksi Wikipedia esittelee kaupungin englanniksi vain parilla vaivaisella lauseella.

Ruokapuolella kaupunki tunnetaan muun muassa grilliruoastaan sekä käytännössä kaikkialla myynnissä olevasta, grillatusta, tuliseen kuivamausteseokseen dipattavasta tofustaan. Kärsivällinen arkkitehtuurin ystävä löytää Jianshuin kaduilta ja pikkukujilta varmasti paljon vanhoja helmiä.

Kuten niin monista muistakin kiinalaiskaupungeista, löytyy myös Jianshuin kartalta majapaikkojen täplittämä vanhakaupunki. Turismi on tässä kaupungissa sen verran vähäistä, etteivät valtavat ihmismassat ole vielä ehtineet viedä paikasta kaikkea fiilistä. Jianshuihin suunnistava löytää vanhasta kaupunginosasta ihan mukavasti perustemppeleitä ja muuta nähtävää, mutta Kiinassa enemmän reissanneelle sieltä löytyy melko vähän uutta.

Yksi mainio tärppi keskustan tuntumassa on Double Dragon Bridge (双龙桥). 17 kaaresta ja kahdesta kauniista rakennuksesta koostuva silta on rakennettu Qing-dynastian aikana, ja se lukeutuu Kiinan kymmenen vanhimman sillan joukkoon. Kiinaa opiskeleva voi kokeilla siltaa ylittäessään kuunteluhaastetta: yritä ymmärtää keskellä seisovan rakennuksen sisällä tuulta pitävän kodittoman miehen puheita! [kuvia poistettu jälkikäteen]

Paikalle pääsee keskustasta kätevästi esimerkiksi junaraiteita pitkin tallustellen. Matkaa on viitisen kilometriä ja kävely raiteiden päällä tuntuu melko pitkältä, mutta samalla saa ihailla eteläpuolella avautuvaa, nättiä maalaismaisemaa.

Ehdoton suositukseni Jianshuihin eksyvälle on suunnata kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan pääskysten luolaan (燕子洞 tai Swallow’s Cavern), joka itselleni oli yksi koko matkan ehdottomista kohokohdista. Kyseessä on pienen joen läpäisemä, valtava ornitologin unelma: keväällä ja kesällä kymmeniä metrejä korkeassa luolassa pesii ja ympäriinsä lentelee satoja tuhansia pääskysiä.

Syksyllä, kun linnut ovat muuttaneet pois, ryhtyvät paikalliset, vetreät nuoret jokavuotiseen kiipeilyrupeamaansa pääskysten pesien keräämiseksi – Kiinassahan pääskysenpesäkeitto on tunnettu gourmet-ruokalaji! Turisteille järjestetään silloin myös näytöksiä, joissa pelottomat kiipeilijät kapuavat ylöspäin ilman turvavälineitä.

Lintujen, kiipeilijöiden ja onneksi myös turistimassojen loistaessa poissaolollaan kiinnittyi oma huomioni upeisiin stalagmiitti- ja stalagtiittimuodostumiin, jotka olivat välillä kuin suoraan jostakin sci-fi-kauhuelokuvasta; usein mielikuvitustaan käyttämällä saattoi muodostelmissa nähdä esimerkiksi eläinhahmoja (tai avaruusolioita).

Kuten luolasta löytyvä englanninkielinen opastetaulu ”osuvasti” sanoo, ”the quantity is so much for the eye to see that the quality is too beautiful to be absorbed all at once”. Pääskysten luola on todellakin näkemisen ja kokemisen arvoinen!

Lukukausi pakettiin, lomille lompsis (ja kenties muita latteuksia)

Ensimmäinen puolisko Kunmingissa viettämästäni lukuvuodesta päättyi tammikuun neljäntenä. Vaikka arvosanoilla ei tulevaisuuttani ajatellen ole hitustakaan väliä, hoidin tavoilleni uskollisesti kaikki neljä tenttiä kunnolla pois päiväjärjestyksestä.

Heti tenteistä selvittyäni lähdin kymmenen päivän reissulle, mikä tarkoitti samalla ”historiallista” paussia kiinan opiskelusta. Tajusin nimittäin, että en ole kertaakaan malttanut olla edes viikkoa ilman kiinaa sen jälkeen, kun kuusi ja puoli vuotta sitten raapustin vihkooni ensimmäiset kirjoitusmerkkini. Vieroitusoireita ei juuri tullut, sillä sain matkan aikana selvitellä asioita ja toimia muiden matkailijoiden tulkkina enemmän kuin kylliksi.

Matka teki ehdottomasti hyvää, varsinkin, kun etelää kohti suunnistaessa lämpötilat nousivat nousemistaan. Oli mukava paistatella auringossa ja ihailla sinistä taivasta, kun samalla sai kuulla uutisia kolean Pekingin ala-arvoisesta ilmanlaadusta ja Kunmingin lumisateista ja sumusta.

Tänään olen jo ehtinyt palata normaaliin päiväjärjestykseen. Todennäköisesti vietän jäljellä olevan loma-ajan rennosti kotona, eli aikaa tehdä kaikkea kehittävää jää paljon – nyt on maaliskuun alkuun asti aikaa panostaa. Silloin alkaa viimeinen lukukausi, jonka aikana revin opiskelustipendistäni vielä kaiken mahdollisen irti ennen kuin ryhdyn viimein hiljalleen poimimaan kaiken tämän kovan työn hedelmiä. Uusi vuosi on jo tuonut tullessaan merkkejä uusista haasteista, jotka pitäisivät minut Kiinassa vielä mahdollisesti pitkäänkin.

Tammikuun tulevat blogitekstit ovat pitkästä aikaa oikein tunteella matka- ja valokuvausaiheisia. Juuri päättynyt matkani vei minut sekä suomalaisen reissutoverini Minnan (jonka matkablogista piakkoin alkaa myös löytyä raporttia – sama matka, erilainen näkökulma) ensin pieneen, Jianshui-nimiseen kaupunkiin, jonka kuuluisin nähtävyys lienee upea ”pääskysluola”. Sieltä suuntasimme Yuanyangiin haukkomaan henkeämme maailmankuulujen riisiterassipeltojen äärelle ennen viimeistä määränpäätämme, eteläistä Xishuangbannaa, joka kesäisen sään lisäksi tarjosi leppoisaa tunnelmaa ja pari yllättävän kaunista, hyvin vanhaa temppelialuetta. Tiedossa pieniä yksityiskohtia sanoin ja suuria maisemia kuvin.

Lähes kaikesta näkemästämme saimme nautiskella ilman helvetillisiä kiinalaisia turistimassoja, joista loma-aikoina täällä saa aina kuulla ja lukea ja joita kannattaa vältellä viimeiseen asti. Lähdimme nimittäin matkaan fiksusti hyvissä ajoin: kiinalaiset opiskelijat jäivät talvilomalle vasta 12. päivä, ja koska kiinalainen uusi vuosi koittaa vasta helmikuussa, raatavat kiinalaiset tätä kirjoittaessa yhä armotta leipänsä eteen.

Matkan aikana en voinut olla miettimättä Lonely Planetin Yunnan-osuuden esittelytekstiä (käännetty pikaisesti englannista):

”Kiinalaisten matkailijoiden unelmakohteiden kärkeä hipova Yunnan oli muinoin paikka, jonne epäsuosioon joutuneet virkamiehet karkotettiin. Nähtyään Yunnanin he mitä luultavimmin hykertelivät hyvälle tuurilleen.”

Viime vuonna stipendiä hakiessani ei Yunnan ollut ihan toivelistani kärjessä, mutta tänne China Scholarship Council minut kuitenkin päätti lähettää. Tiedon opiskelupaikasta saatuani olin tyytyväinen ja heti innoissani, mutta todellisuus on silti osoittautunut paljon odotuksiani hienommaksi. Saan varmasti lukuvuoden jälkipuoliskosta vähintään yhtä paljon irti kuin juuri päättyneestäkin!

Johdattelua pehmopornon pariin

Viime kesänä Suomessa luin paljon suomalaisten sanomalehtien entisten kirjeenvaihtajien kirjoittamaa Kiina-aiheista kirjallisuutta. Muistaakseni Pekka Mykkänen kommentoi mainiossa tiiliskivessään Kiina rynnistää huipulle sitä pientä ristiriitaa, että Kiinassa on porno periaatteessa laissa kielletty, mutta internet, aikakauslehdet sekä myös mainosten maailma ovat väärällään erittäin viettelevää kuvamateriaalia kauniista, lähes alastomista naisista.

Tampereella kävin ennen Kiinaan lähtöäni opiskelemassa valokuvauksen perusteita, ja silloin eräällä viikolla yhtenä vieraanamme oli Iltalehden Iltatyttö-palstalle vuosikausia tyttöjä kuvannut valokuvaaja. Puhuimme tuolloin paljon siitä, mikä on eroottista ja millaisia kuvia naiskauneuden perään haikailevat ihmiset oikeastaan haluavat nähdä.

Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että peittelemätön alastomuus ja pornolle tyypillinen kaiken mahdollisen estoton näyttäminen olisi voittaja. Kiihottavin tai toimivin kuva saattaa olla sellainen, joka peittää paljasta pintaa sopivasti, pistäen katsojan mielikuvituksen raksuttamaan.

Tämä voi vaikuttaa hieman oudolta aiheelta Kiina-blogiin, mutta se pomppasi eteeni taannoin, kun eräiden ruokalajien nimiä opiskellessani päätin turvautua Baidun kuvahakuun. Huomasin, että etusivulla hakukentän alapuolella on tarjolla kymmenen valmista aihepiiriä, joista aloittaa, mikäli mitään täsmällistä hakukohdetta ei satu olemaan mielessä. Kuvia voi etsiä esimerkiksi autoihin, mangaan, matkailuun, julkkiksiin ja lemmikkeihin liittyen.

Ensimmäisenä tyrkyllä on kuitenkin kategoria nimeltä "kauniit naiset". Ja kun hiiren vie kauniin naisen kohdalle, tulee tarjolle tarkempia hakuvaihtoehtoja, niistä ensimmäisenä "seksikkäät". Seksikkyyttä klikkaamalla pääsee sivulle, jossa avautuu loputon virta viettelevää kuvamateriaalia, pehmopornoa, jos ei ole liioiteltua niin sanoa. Kun taas liikuttaa kursoria haluamansa kuvan päälle, kehottaa sivu suorasukaisesti lataamaan kuvan omalle koneelle.

En nyt tiedä, mitä tarkalleen ottaen haluan tällä postauksella sanoa. Tuo "seksikkäiden kaunottarien" tyrkyttäminen kiinalaisen hakukoneen etusivulla nyt vain yllätti; esimerkiksi Googlen olisi vaikea uskoa tarjoavan samankaltaista linkkiä.

Minusta tuntuu, että lännessä tällaista materiaalia yritettäisiin saada lähinnä miesten katseltavaksi, mutta Kiinassa näille löytynee yleisöä miesten lisäksi myös naisten keskuudesta. Monille tapaamilleni nuorille kiinalaisille naisille kuvat kauniista naisista tuntuvat olevan lähes pakkomielle: seksikkäitä naisia ihaillaan ja kadehditaan, ja nuoret toivovat näyttävänsä jonakin päivänä heidän kaltaisiltaan. Puhelimen taustakuvana saattaa miehilläkin olla kuva seksikkäästä oman sukupuolen edustajasta: esimerkiksi eräällä miespuolisella tutullani on kännykässään kuva, jossa poseeraa paidaton jalkapallotähti Zlatan Ibrahimović. Suomessa moisella taustakuvalla irtoaisi nopeasti homoseksuaalin leima, ja itsekin huomasin hetken pohdiskelevani kaverin seksuaalista suuntautumista.

Haluaisin kuulla, mitä lukijalle tulee tästä ilmiöstä mieleen. Erityisesti kiinalaisia tuntevien ajatuksista olisin kiinnostunut.

Joululoki, osa III – Nanyue-kuninkaan mausoleumi

Yksi mielenkiintoisimmista tähän asti Kiinassa näkemistäni museoista löytyy Guangzhousta. Kolmisenkymmentä vuotta sitten ostosparatiisille tilaa kuokkiessaan löysivät kiinalaiset alueella 2 000 vuotta sitten kukoistaneen Nanyue-kuningaskunnan toisen kuninkaan hautapaikan. Kuningas oli nimeltään Zhao Mo.

Useasta pienestä kammiosta koostuvaan, matalahkoon hautaan pääsee sisälle asti. Huoneet ovat lähes poikkeuksetta tyhjiä, mutta kustakin tilasta löytyy selostukset kiinaksi ja englanniksi sekä arkeologien ottamia kuvia sisältä löytyneestä sekasotkusta. Hauta on varmasti ollut sitä tutkimaan päässeille arkeologeille yksi heidän uransa kohokohdista!

Ihmisuhreja oli kuninkaan seuraksi surmattu peräti viisitoista, minkä ajatteleminen tuntuu erityisen jäätävältä, kun itse seisoskelee kylmän haudan sisällä. Yhden vaimon ja kolmen jalkavaimon ohella henki lähti muun muassa viihdyttäjä-muusikolta, keittiöhenkilökunnan jäseniltä ja niin edelleen. Vaimojen kammiossa saa jopa ”ihailla” yhden vaimon multaisia jäänteitä.

Tulvimisen vuoksi suuri osa haudan sisällöstä oli sen löytämiseen mennessä ehtinyt kärsiä, mutta arkeologit ovat kuitenkin onnistuneet kartoittamaan ihailtavasti, mitä kaikkea ylellisessä haudassa on ollut ja miten ne oli aseteltu. Hautakammiossa vierailun jälkeen matka jatkuu varsinaiseen museotilaan, jossa on pantu siististi näytille kaikki haudasta löydetty ja restauroitu. Myös kuninkaan ruumiin ympärille luodusta jadepuvusta on tehty jäljennös.

Itse en ole koskaan ollut Kiinassa hyvä museovierailija, sillä englanninkielistä tekstiä ei museoissa ole usein tarjolla ylimalkaisten alkuesittelyjen jälkeen. Tällä kertaa huomasin kuitenkin ilokseni, että kiinankieliseen tekstiin tutustuminen on alkanut sujua, ja tunsinkin saavani paljon enemmän irti aiheeseen liittyvästä, kiehtovasta historiasta. Ilmeisesti museon voi kiertää myös englanninkielisen audio-oppaan kanssa, mitä suosittelenkin niille, joiden kielitaito ei vielä riitä.

Esiteltävää museossa riittääkin, sillä yksittäisiä esineitä haudasta löytyi yli 1 200 kappaletta, niiden joukossa muun muassa miesten ja naisten asujen koristeita, koruja, aseita, soittimia, maataloustyökaluja sekä jäänteitä niistä monista eläimistä, jotka kuninkaan mukana olivat päässeet haudan lepoon.

Itse Nanyue-kuninkaan hautaan liittyvän materiaalin lisäksi museosta löytyy vielä erillisiä näyttelyhuoneita, jotka nekin ovat ainakin tätä kirjoittaessa vilkaisun arvoisia. Esillä on ensin kauniisti suunniteltuja ”tyynyjä” 1200–1300-luvuilta, sitten yksityiskohtaisia ihmis- ja jumalfiguureja Tang-dynastian ajoilta (jolloin naisten kauneusihanne muuten oli selvästi nykypäivän ihanteita pulleampi). Lopulta siirrytään muinoin Keski- ja Länsi-Aasiasta silkkitietä pitkin Kiinaan saapunutta Hu-kauppiaskansaa sekä heidän ulkomuotoaan ja esineitään esittelevään näyttelytilaan.

Mielestäni ihan täyden kympin arvoinen museo – kympin taisi maksaa pääsylippukin. Opiskelijakortilla hinnasta saa vielä puolet pois, jolloin rahaa jää katuruoan ostamiseen ulkona päivystäviltä muslimeilta!

Joululoki, osa II – haahuilua Guangzhoussa

Guangzhou, joka ennen tunnettiin nimellä 羊城 (eli ”pässikaupunki”), toi toisinaan mieleeni tämänhetkisen kotikaupunkini Kunmingin: kumpainenkin on iso, yhden provinssin pääkaupunki, josta löytyy varmasti paljon siellä asuvalle, mutta joka ei ehkä matkailijalle tarjoa kovin paljoa. Guangzhoussa viettämäni päivät menivätkin pääasiassa ystävän kanssa hengaillessa, mikä oli alun perin tarkoituskin.

Metrolla kulkiessani tunsin taas kerran suurkaupunkikärpäsen pistoksen. Jostain syystä minulle tulee metrokaupungeissa aina hyvä olo; näin on käynyt aikaisemmin myös Hong Kongissa ja Shanghaissa. Tuntuu tosin hieman naurettavalta puhua käynnistä ”isossa kaupungissa”, kun omankin kotikaupunkini väkiluku ylittää kotimaani lukemat miljoonalla! Mutta onhan Guangzhou kokonsa ja asukaslukunsa puolesta ihan eri sfääreissä.

Hostellivalinta osui nappiin. Päädyin ystäväni kanssa äärimmäisen mukavaan, erään metroaseman kupeessa sijaitsevaan pikkuhostelliin, joka osoittautuikin ihka oikeaksi kiinalaiseksi kodiksi. Plum Flower’s House -hostellia isännöi iltaisin tyttöystävänsä kanssa rento, Chunhua-niminen nuoriherra, ja päivisin olohuoneessa päivystää hänen käsitöistä pitävä, äärimmäisen ystävällinen äitinsä (joka tosin ei puhu sanaakaan englantia). Kaikki oli tip top, passien perään ei kyselty ja maksu hoidettiin vasta lähtiessä; jos satuimme ruoka-aikaan olemaan paikalla, saimme kutsun ruokapöytään, ilman erillistä korvausta.

Käytimme yhden iltapäivän Redtory-nimisellä, hylättyyn tehdaskortteliin syntyneellä taidealueella. Vastaavia löytyy ainakin Pekingistä ja Shanghaista, mutta Redtory ei ihan vastannut niiden pohjalta syntyneitä odotuksia: avoinna olevia gallerioita oli melko vähän, ja puodeissa myytävä rihkama ei ollut tarpeeksi persoonallista houkuttaakseen minut hapuilemaan lompakkoani laukusta. Mainio taidekirjakauppa alueelta tosin löytyy.

Hyvän sään myötä tunnelma oli kuitenkin leppoisa, ja viihdyimme paikan kuppiloissa melko pitkään elämän menoa ja muuta pohdiskellen. Eri värein koristetut tiilirakennukset (lyhenne paikan nimeksi on tullut sanoista Red Brick Factory) ovat karuudessaan kiehtovia, ja mieleni teki päästä sisään autioihin tiloihin kuvaamaan. Kaikki kyltit alueella on kekseliäästi kuvitettu enemmän tai vähemmän tunnetuilla taideteoksilla.

Potentiaalinen vierailutärppi Guangzhoun keskustassa on suuri Yuexiu-puisto, jossa pystyy kuin pystyykin pakenemaan suurkaupungin mekkalaa vehreiden puistomaisemien ja historiallisten kohteiden ääreen. Puistokäynnin voi myös yhdistää kätevästi vierailuun erääseen läheiseen museoon, josta kerron seuraavassa postauksessa.

Puistossa käydessämme sää ei ollut kovin kaunis. (Itse asiassa tajusin Guangzhoussa, kuinka ihanteellinen Kunmingin ilmasto todella onkaan ja kuinka sininen on Yunnanin taivas.) Päiväkin oli kääntymässä iltaan, joten vierailusta tuli hieman hätäinen, mutta puisto vaikutti kuitenkin paikalta, jossa voisi paremmalla säällä viettää hyvässä seurassa vaikka kokonaisen päivän.

Puiston nähtävyyksiin lukeutuvat muun muassa kuulu ”viiden pässin patsas” (käytän nyt sanaa pässi sen negatiivisista konnotaatioista huolimatta); yllä mainitun Yuexiu-linkin takaa löytyy englanniksi kiehtovaa taustatietoa valaisemaan sitä, miksi pässeillä on vauraassa Guangzhoussa niin hyvä maine. Vanha, Ming-dynastian aikaisen muuri on myös poikkeamisen arvoinen – etenkin sen kylkeen juurtuneet kaksi sitkeää puuta yllättävät.

Jälkikäteen puiston karttaa vilkuillessamme tajusimme, että 93 hehtaarin kokoisesta alueesta oli jäänyt suuri osa näkemättä pimeän laskeutumisen vuoksi. Kokematta jäivät ainakin vuonna 1380 rakennetusta tähystystornista avautuvat näkymät sekä tornin yhteydessä sijaitsevat Guangzhoun kaupunginmuseo ja taidegalleria.

Suosittelen poikkeamaan, mikäli satut Guangzhouhun ja kunhan ylimääräistä aikaa riittää!