Kun kärsimättömyydestä tulee hyve

Olen viime aikoina sivusilmällä seurannut Bennyn, irlantilaisen polyglotin, matkaa kohti sujuvaa mandariinikiinan osaamista kolmen kuukauden panostamisella. Benny on tehnyt omaa Fluent in 3 Months -juttuaan varsin hyvällä menestyksellä monien kielten parissa, ja viimeisimmällä, 2,5 kuukauden opiskelun jälkeen kuvatulla videollaan hän kieltämättä suoltaa kiinaa ihailtavan rennosti ja sujuvasti:



Mutta nalkuttajiahan tällainen kaveri vetää puoleensa.

Benny on saanut paljon kritiikkiä kärsivälliseen ja pitkään oppimisprosessiin uskovilta ”perfektionistiopiskelijoilta”, joiden luonteenpiirteitä hän mielestäni hieman kärjistäen blogissaan manailee. Perfektionistia ei kuulemma kiinnosta Bennyn ilmaiseman viestin sisältö, jos lauseiden sanajärjestyksessä on vikaa tai jos ääntämys on vähänkin pielessä. Perfektionisti rakastaa kielioppitehtäviä ja sisällä pönöttämistä ja haaskaa tyhmyyttään aikaansa, kun ei ole jatkuvasti lähdössä ulos käyttämään oppimaansa, vaan odottaa ja odottaa, kunnes tuntee kielitaitonsa riittävän.

Kuulostaa tutulta. Tässä ei mielestäni ole niinkään kyse perfektionismista tai tyhmyydestä kuin aikuisten kielten opiskelijoiden suurimmasta synnistä: rohkeuden puutteesta ja siitä aiheutuvista estoista. Benny on selvästikin poikkeuksellisen ennakkoluuloton ja rohkea herra, jonka päätä ei huimaa, vaan joka heittää kaikkensa likoon aina tilaisuuden tullen. Tätä asennetta ei kielikursseilla opi, ei ainakaan suomalaisessa luokkahuoneessa, jossa puhumisharjoitukset koetaan kiusallisiksi ja puhuminen lopetetaan heti, kun naaman edessä oleva dialogi on kerran hoidettu.

Benny on persoona, jota lukija joko rakastaa tai vihaa. Itse olen jossain näiden kahden tunteen välimaastossa: aluksi rakastin vihata tätä miestä, mutta enemmän luettuani aloin myös nyökkäillä monille hänen painottamilleen asioille. Kielten opiskelussa ja opettamisessa on vielä paljon tutkimattomia teitä, ja niiden kartoittamiseksi Bennyn kaltaisille, rohkeille oman tiensä kulkijoille olisi kysyntää.

Alla joitain lainauksia hänen julkaisemastaan blogitekstistä, omilla mietteilläni varustettuina.

“I am not interested in wasting time. I’m impatient, and I see that as a good thing because it ultimately leads to much better results. What can you do right now is what matters, not “some day”. Intentionally slow learners are obsessed with the long term and can’t do jack in the short term because of it. … A long-sighted learner is only interested in one thing: they want to be equivalent to a native.”

Niin paljon riippuu omasta näkökulmasta ja tavoitteista. Bennyn tavoite on saada mahdollisimman paljon irti kolmen kuukauden mittaisesta (loma)matkasta vieraaseen maahan (kolme kuukautta siksi, että monissa maissa turistiviisumin voi saada juuri siksi ajaksi). Pitkän tähtäimen opiskelija haluaa kenties kyetä käyttämään kieltä työkielenään, tai ehkä hän on parisuhde- tai muista syistä halukas asettumaan vieraaseen maahan asumaan. Silloin ei parane antaa kielitaitonsa jämähtää hyvällekään tasolle. En kuitenkaan usko, että natiivipuhujan taso on oikeasti kenenkään tavoite. Eikä kukaan toisaalta varmaan tahallaan opiskele hitaasti, vaan elämäntilanne usein sanelee, kuinka paljon opiskeluun voi tai haluaa käyttää aikaa (hyvänä esimerkkinä allekirjoittanut).

“The priority should never be the long term. If I am in the here and now and fixing my biggest priorities for communication then I am going in the right direction, and doing so quickly.”

Jos ihminen haluaa vain matkailla, ei tietenkään kannata ajatella pitkällä tähtäimellä, vaan tarttua hetkeen ja tehdä parhaansa. Kun ihminen taas aikoo muuttaa toiseen maahan pidemmäksi ajaksi ja todella oppia tuntemaan maan tapoja ja kulttuuria, haluaa hän myös päästä kielen saloista syvemmin perille. Silloin jos koskaan tehdään pitkän tähtäimen tavoitteita.

“My sentences still have lots of problems with wrong word order and such but I’m almost always understood by human beings. … If I sit a test I might fail it – but I’m doing what I need to do in the real world. Why would tests devised for people in classrooms matter more than results in the real world?”

Oikein! Juuri tämän vuoksi rohkeat ja ennakkoluulottomat saattavat yhden tai kahden Kiinassa vietetyn vuoden aikana saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia. Itselläni on jäänyt vuosien varrella käyttämättä paljon tilaisuuksia käyttää kiinaa, ja vieläkin päivittäin puhumani kiinan kielen määrä on melko vähäinen, vaikka asun Kiinassa. Jos minun intohimooni tätä kieltä kohtaan olisi heti alusta lähtien saanut yhdistettyä Bennyn rohkeuden, olisi kielitaitoni nyt jossain aivan toisissa sfääreissä.

“But I don’t have time to whine about such things, so I (reluctantly) set up 3-hours of spoken time in Mandarin per day. … I’ll continue the ridiculously large amount of practice (about 20 hours a week one-on-one with people – it’s like a half-time job!!) so that I’ll get used to people speaking enough to let them speed up, and get used to me speaking, while constantly getting feedback so that I know what to improve.”

Tätä olen joskus miettinyt. Bennyllä on olosuhteet ehkä kunnossa: hän on semitunnettu ja hänen matkallaan on varmasti sellainen budjetti, ettei jo olemassaolevien suhteiden avulla auttajien löytäminen aiheuttane ongelmia. Mutta eihän tavallinen ihminen voisi noin vain lähteä ulkomaille oppimaan kieltä, eihän?! Itse sanoisin, että Kiina on kuitenkin vielä suomalaisnäkökulmasta halpa maa, joten sopivassa elämäntilanteessa oleva voisi vaikka yhden vuoden aikana helposti pistää palkastaan sivuun sen verran rahaa, että voisi lähteä Kiinaan kolmeksi tai kuudeksi kuukaudeksi ja repäistä intensiivikurssien sekä parin yksityisopettajan avulla mahtavan pohjan myöhemmälle opiskelulle (yst. terv. nimim. "opintotuesta säästöjään kasvattamaan onnistunut).

“It [my Mandarin] ain’t pretty – I still hesitate a lot, and my sentence structure leaves a lot to be desired, and there’s still plenty of words left to learn, but I can talk to people – I can interact with them, within many limitations that I’m well aware of.”

Ihmiseksi, jonka projekti tottelee nimeä “Fluent Mandarin in 3 Months” Benny mielestäni selittelee ja myöntelee olemassa olevia puutteitaan liikaa. Oli hänen määritelmänsä sujuvasta kielenkäytöstä kuinka löyhä tahansa, voi kolmessa kuukaudessa kaikesta huolimatta vain saavuttaa sen edellä mainitsemani loistavan pohjan, josta halutessaan ponnistaa ylemmäs.

Viimeisimmällä videollaan Benny tekee vaikutuksen, mutta pitää myös muistaa, että videolla hän keskustelee juuri sellaisista aiheista, joista hän blogissaankin kirjoittaa ja joista hänellä on varmasti ollut suuri tarve osata keskustella kiinaksi opettajiensa ja muiden tapaamiensa taiwanilaisten kanssa. Juuri sen sanaston hän on opetellut, ja juuri ne sanat hän osaa yhdistää, mutta mitä sitten kun vaihdetaan puheenaihetta? Jos kieliopilla ei ole niin väliä ja kehnon ääntämyksenkin saa anteeksi, jää jäljelle kuitenkin tärkeä sanaston tuntemus: jos et tiedä kuinka sanoa ”kissa” kiinaksi, on vähän paha lähteä juttelemaan kenenkään kanssa kissoista. Kolmessa kuukaudessa ei voi oppia hirveän laajaa sanavarastoa, ja ne Bennynkin painottamat, tällä opiskelulla saavutettavat ”hienot kulttuuriset kokemukset” paikallisten kanssa ovat todellisuudessa aika yksinkertaista lauseidenvaihtoa kerta toisensa jälkeen. (Kiinaa opiskelevat tietävät, mitä kiinalaiset tykkäävät kysellä. Siihen kyllästyy nopeasti.)

“The world needs more impatient language learners. Who’s with me?”

En minä ainakaan, vaikka Bennyä nyt yllätyksekseni arvostankin. Kiinan opiskelun vuosia sitten perusteisiin jättänyttä ystävääni lainatakseni: ”mikään ei ole yhtä suuri sääli kuin puolitiehen jätetty kielitaito”. Voi varmasti tulla hyvä olo kun voi kertoa osaavansa niin ja niin montaa kieltä, mutta itse jaksan uskoa, että syvempi tuntemus yhdestä tai kahdesta kielestä voisi antaa enemmän kuin pinnalliset tiedot kymmenestä.

Kaksi itäaasialaista luomiskertomusta

Kiinan historiaan ja nykyhetkeen eri näkökulmista kurkkaava uusi kurssimme on ollut toistaiseksi suurilta osin melko puuduttava kokemus: opettaja kertoo asioista, jotka valtaosalle luokasta ovat jo kauan sitten tulleet tutuiksi. Ainoa ero on oikeastaan se, että tällä kertaa asioista opitaan ja keskustellaan kiinaksi. Tunnit saattavat olla tylsiä, mutta omasta mielestäni on toki hyvä oppia myös näistä asioista puhumaan kiinaksi.

Olemme saaneet katsella paljon opetusvideoita, mikä onkin tarjonnut monelle oivan tilaisuuden ottaa pimeässä luokkahuoneessa torkut. Osa videoista on todella vanhoja ja huonolaatuisia, ja myös niiden tarjoama ”tieto” saattaa välillä ärsyttää – esimerkkinä mainittakoon, että Taiwania luonnollisesti pidetään poikkeuksetta yhtenä Kiinan provinsseista.

On opettajamme silti helmiäkin onnistunut löytämään, ja monen videon nimen olenkin kirjoittanut ylös myöhempää katselua varten. Ajattelin tällä kertaa jakaa lukijoiden kanssa kaksi mielenkiintoista, alle kymmenen minuutin mittaista itäaasialaista luomiskertomusta. Toivottavasti YouTube-linkit aukeavat Suomesta käsin, näiden kanssa on joskus ollut ongelmia…

Ensimmäisessä (《女娲补天》eli englanniksi Nü wa patches up the sky) Nüwa-jumalatar luo ihmisen ja paikkaa taivaan. Kun tätä kiinalaista videota katsoo YouTube-sivulla, löytyy sivupalkista nälkäisille lisää ehdotuksia katseltavaksi.



Toinen video (《沙画中看历史》) tarjoaa historiaa silmiä hivelevän, hämmästyttävän “hiekka-animaation” keinoin.

Kulttuurieroja

Lienee sanomattakin selvää, että asun erittäin monikulttuurisessa ympäristössä – meitä ulkomaalaisia on täällä melkein jokaisesta maailman kolkasta, vaikkakin Pohjois-Euroopasta hieman vähänlaisesti.

Tämän hiljattain alkaneen lukukauden aikana on kiinan tunneilla silloin tällöin luokan perukoilla istunut kiinalaisia opiskelijoita, jotka myöhemmin valmistuvat opettamaan kiinaa ulkomaalaisille. Olen kuullut heiltä joitain mielenkiintoisia, meidän ryhmäämme muihin ryhmiin vertailevia kommentteja, jotka avaavat näkökulmia kulttuurien välisiin eroihin.

Meidän advanced-ryhmämme on hyvin eurooppalainen porukka: vajaan parinkymmenen opiskelijan joukosta löytyy vain kaksi ei-eurooppalaista, kamerunilainen ja japanilainen. Meistä vain yksi opiskelee kiinaa voidakseen myöhemmin jatkaa täällä tutkinto-opiskelijana; muista suurin osa opiskelee kotimaassaan pääaineenaan kiinaa ja muita Kiinaan liittyviä opintoja. Osan tiedot ja kielitaito tekevät minuunkin syvän vaikutuksen, heille HSK:n ylimmän tason läpäisy on jo hyvin ajankohtainen tavoite. Ympärilläni on itseni kaltaisia, jos niin uskallan sanoa: tulevia opettajia, kääntäjiä, sinologeja… Motivaatiota ja tavoitteita löytyy.

Muissa ryhmissä on paljon enemmän opiskelijoita esimerkiksi Aasiasta, arabimaista ja eri puolilta Afrikkaa. Heidän joukossaan on enemmän tutkinto-opiskelusta haaveilevia, mutta myös sellaisia, jotka ovat tulleet Kiinaan tienaamaan rahaa; näille opiskelupaikka on ensisijaisesti keino hankkia helppo viisumi ja vasta toiseksi mahdollisuus kehittää kielitaitoaan, yleensä silloin kuin siltä tuntuu. Kiinan kieli ei välttämättä niin paljon kiinnosta, vaikka ahkeroinnin tulevaisuudessa tarjoamat hyödyt tiedostetaankin.

Meidän ryhmässämme porukka kuitenkin istuu tavallisesti tunneilla hiljaa, eikä välitä suurempia jutella tai osallistua (onneksi olen saanut kuulla olevani yksi niistä harvoista, jotka pitävät opettajan puheille hieman säännöllisemmin seuraa). Muissa ryhmissä sen sijaan osallistutaan erittäin aktiivisesti, minkä vuoksi monen tulevan opettajan näkökulmasta alempien tasojen opettaminen tuntuukin houkuttelevammalta pestiltä.

Toisaalta nämä erot selittyvät osin kielitaidon eroilla: Meidän ei enää tarvitse harjoitella ääntämystä ja hyödyllisiä fraaseja tai leikkiä roolileikkejä. Opettaja voi puhua meidän kanssamme jo melko monimutkaisistakin aiheista, ja silloin opimme tehokkaasti myös pelkästään kuuntelemalla. Ja kyllä joku aina ottaa kantaa käsiteltäviin aiheisiin, jos ei muut niin sitten se luokan vaitelias suomalainen!

Kun meillä pidetään oppituntien välissä tauko, jatkaa suurin osa opiskeluaan naama kirjassa, hiiren hiljaa. Itsekin yleensä tartun tilaisuuteen ja alan käydä läpi tulevia tekstejä ja harjoituksia, jotta saisin hieman kevennettyä tuntien ulkopuolista työtaakkaa. Toisissa luokissa opiskelijat saattavat tauolla ottaa opettajan käyttämän tietokoneen haltuunsa ja pistää kymmenen minuutin bassobileet pystyyn. Käytävillä huudetaan kuin ala-asteella, ja tupakansavu tunkeutuu oven ja ikkunoiden raoista häiritsemään meitä hiirulaisia. Ihan selvästi voi yleistää, että eurooppalaiset ovat keskimääräistä hillitympää sakkia.

Toinen esimerkki: Kun yliopisto järjestää tapahtumia tai esiintymiskilpailuja, ryntäävät korealaiset, arabit ja afrikkalaiset ilmoittautumaan, ja tapahtumista tulee pitkiä. Me taas katsomme toisiamme epäuskoisesti päätämme pudistellen, kun meille tullaan kertomaan, että jokaisella luokalla olisi parasta olla jonkinlainen show tarjolla. Esiintyminen ei yksinkertaisesti kiinnosta, vaan ajatuskin koko asiasta koetaan jotenkin vastenmieliseksi.

Itse tapahtumien seuraaminen on itse asiassa ihan mielenkiintoista, ainakin kulttuuriantropologisesta näkökulmasta: on yhtä aikaa sekä hämmentävää että ilahduttavaa seurata, kuinka monet nuoret pistävät kaikkensa peliin tarjotakseen kunnon show’n yleisön joukossa villisti kannustaville kavereilleen ja kaikille muillekin paikalle osuneille. Tuntuu siltä, että jokainen haluaa laulaa ja tanssia – sekä omaksi ilokseen, että muiden riemuksi.

Yleisön joukossa seisoskellessani tunnen välillä hieman kateutta, toivoisin osaavani ja uskaltavani itsekin. Mietin, mistä ne kaikki esiintymishaluja tappavat estot ovat tulleet, tai miksi esiintymiseen pitää suhtautua olkiaan kohauttamalla, kuin se olisi jotenkin lapsellista touhua. Seuratessani esityksiä olen usein myös huomannut miettiväni, että vastaaville tapahtumille ei suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa taida juuri olla kysyntää. Vai jäivätkö kaikki tapahtumat minulta passiivisuuteni vuoksi kokematta? Ehkä joku Lexicakin oikeasti järjestää Tampereella villejä talent-kilpailuja pari kolme kertaa vuodessa… (Yliopisto-opiskelijat, saa kommentoida!)

Tästä pohdiskelusta jätin nyt kiinalaiset kokonaan pois, mutta sanoisin, että kiinalaisissa yhdistyy usein parhaat puolet molemmista kulttuurityypeistä: he ovat opintojensa tiimoilla hillittyjä työmyyriä, mutta löytävät silti opiskelijaelämästään aikaa osallistua mitä moninaisimpiin vapaa-ajan rientoihin ja tapahtumiin – kiinalaisten aloitteesta nämä meidänkin show’t järjestetään!

Hidasta elämää -avaus

Siellä se nyt on, Hidasta elämää -sivuston Perillä-blogin ensimmäinen teksti, saa käydä lukaisemassa! Julkaisen siellä varmasti jonkin verran verkkaisempaan tahtiin kuin tässä blogissa, mutta jos kiinnostaa niin kannattaa laittaa sivu kirjanmerkkeihin ja käydä vaikka viikon tai parin välein vilkaisemassa, josko uutta luettavaa olisi tarjolla. Ainakin aluksi Perillä-blogin teksteissä on tarjolla tätä blogia seuranneille tuttuja kokemuksia ja kuvia, mutta päivitän jokaisen tekstin niin, etteivät ne ihan sanasta sanaan toista täällä jo sanottua.

Luonnollisesti suosittelen tutustumaan myös itse Hidasta elämää -sivustoon sekä muihin blogeihin, joita siellä aletaan hiljalleen eri kirjoittajien toimesta julkaista. Eri blogeissa luvassa kirjoituksia muun muassa maallemuutosta, mielenrauhasta, itsensä etsimisestä, henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, ekologisista ja eettisistä elämänvalinnoista, elämän pienistä yksityiskohdista, ja niin edelleen… Hidasta elämää tarjoaa varmasti jokaiselle jotakin!

Ahdistelua (hyvässä ja pahassa)

Aikaisempaan postaukseeni liittyen ensimmäinen tilannepäivitys/pohdinta ”kentältä”.

Ensimmäinen viikkoni uudella, päättäväisellä tarmolla meni hienosti, sillä taisin viikonlopun aikana viettää lähes kahdeksan tuntia kiinalaisseurassa puhutun kielen taitojani aktiivisesti hioen. Kiinan kielen osuus tapaamisista oli varmaan kolmen neljäsosan luokkaa, eli hyvin sain pidettyä ”ohjat käsissäni”, tarjoten kuitenkin tasapuolisuuden nimissä keskustelukumppaneilleni säännöllisesti mahdollisuuksia ilmaista itseään myös englanniksi.

Kanttiinissa "ahdistelin" opiskelijatyttöjä luokkatoverini kanssa päivittäin, ja sain huomata, että usein he juttelevat mielellään ulkomaalaisen kanssa – toivuttuaan ensin siitä hämmennyksestä, jonka kiinaa taitavan laowain tapaaminen herkästi aiheuttaa. Kerran istuimme neljän hengen pöytään, jossa istui yksi naisopiskelija. Kysyin, onko hän yksin ja voisimmeko istua pöytään. Hän totesi ystävänsä olevan vielä hakemassa ruokaa, mutta kehotti istumaan. Hänen ystävänsä ei kuitenkaan koskaan saapunut pöytään, mutta yhdessä vaiheessa näin erään tyttösen kulkevan tarjotin kädessä pöytäämme kohti, minua hämmentyneenä tuijottaen – lopulta hän kiersi pöytämme kauempaa ja päätyi istumaan jonnekin ihan muualle, joten pöydässä jo istunut opiskelija ei voinut kuin syödä ruokansa loppuun kadonnutta ystäväänsä ihmetellen. Tämä nauratti, mutta toisaalta tuli myös vähän syyllinen olo, sillä tiedän varsin hyvin, että kiinalaisopiskelijat saattavat olla todella ujoja ja pidättyväisiä, etenkin tuntemattomien ulkomaalaisten läsnä ollessa.

Kuten olen varmaan aikaisemmin maininnut, on meitä kiinaa opiskelevia täällä rohkaistu hankkimaan niitä kiinalaisia kielijelppipareja – ja jos ei muuten onnistu niin sitten voi marssia kansainvälisten asioiden toimistoon ja pyytää heitä järjestämään asia. Toimistolla on ilmeisesti lista kiinalaisista opiskelijoista – useimmiten naispuolisista – jotka ovat tarjoutuneet vapaaehtoisiksi.

Monella heistä on pääaineena 对外汉语 eli kiinan kielen opettaminen ulkomaalaisille, joten ulkomaalaisen opiskelijan tuutoriksi pääseminen saattaa olla heille mieletön mahdollisuus kerätä ensimmäisiä kokemuksiaan. Itsekin olin innoissani takavuosina, kun minuun otettiin yliopistolta yhteyttä ja pyydettiin mukaan pieneen porukkaan vastaanottamaan ja auttamaan kahtakymmentä Tampereelle saapuvaa kiinalaisopiskelijaa.

Yllätyksekseni kuulin viikonloppuna eräältä aikaisempina vuosina toimistossa työskennelleeltä opiskelijalta, että tämänkin ilmiön taakse kätkeytyy epämiellyttävä totuus. Joissain tapauksissa on käynyt ilmi, että kiinalainen opiskelija on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi varta vasten ulkomaalaisen poikaystävän hankkiakseen.

Vielä useammin kyseessä on kuitenkin ollut opintojensa suhteen hieman laiskahko ulkomaalainen miesopiskelija, joka on ajatellut, että tuon niin kovin työlään kiinan kielen saisi haltuunsa kätevimmin lakanoiden välissä – englannin kielessä moisesta kielikumppanista käytetään termiä sleeping dictionary. Kiinalaiset opiskelijatytöt ovat kuulemma useaan otteeseen palanneet toimistolle pyytämään, että he pääsisivät takaisin listalle voidakseen myöhemmin tutustua jonkun hieman vähemmän suorasukaisen vaihto-oppilaan kanssa. Kiinalaisen ja ulkomaalaisen tapaamisissa puheenaiheet ovat lipsahtaneet turhan henkilökohtaisiin aiheisiin, ja kielijelppi on mennyt ahdistelun puolelle.

Ruokaa! Ruokaa!

Ei ehkä yllätä jos sanon, että ruoka on ollut Kiinassa yksi päivittäisen elämäni parhaista puolista, ellei jopa se paras. Ruoan fantastisen maun sekä valikoiman loputtoman monipuolisuuden lisäksi on viime kuukausina alkanut tuntua hyvältä se, että oikeasti pystyy marssimaan ulkomaalaisena ravintolaan ja kirjoittamaan tilauslomakkeeseen haluamansa ruokalajit ilman, että kaipaa minkäänlaista kuvilla varustettua versiota ruokalistasta. Ja siitä ateriasta tulee maukas ja edullinen, joskaan ei sentään vielä ihan yhtä hurja kuin kiinalaisten valitessa haluamansa – mitään päitä tai jalkoja ei meidän ulkomaalaisten pöydästä vielä vähään aikaan löydy!

Vuonna 2009 Pekingissä en koskaan tullut toimeen ilman kuvia, ja uskon, että toisinaan ulkomaalaisille tarkoitetuissa ruokalistoissa myös hinnat oli käännetty ulkomaalaisten lompakoille sopivammiksi. Listalta valitsin sitten niitä ruokalajeja, joita kiinan tunneilla olin siihen asti sattunut oppimaan. Jinhuassa en onneksi ole vielä kertaakaan törmännyt ruokalistaan, josta löytyisi nimen lisäksi kuvia tai minkäänlaisia selityksiä annosten sisällöistä; ruokalajien nimet tulee oppineeksi tahtomattaankin.

Viime viikolla kurssikaverini kävi Pekingissä tapaamassa myös jo pitkään kiinaa opiskelleita ystäviään, ja hänen yllätyksekseen olivat he ensimmäisen puolivuotisensa aikana – olosuhteiden salliessa – tottuneet vain osoittelemaan ravintoloissa kuvia. Hän kertoi tunteneensa olonsa ensin hämmästyneeksi, mutta hyvin pian myös ylpeäksi itsestään.

Tänne syyskuun alussa saavuttuamme fantasioimme kavereiden kanssa siitä, kuinka viimeistään lukuvuoden päättyessä tunnemme jok’ikisen ruokalajin listoilta. Ja täytyy sanoa, että nyt kun takana on jo varmasti toista sataa visiittiä erilaisiin kiinalaisiin ravintoloihin, on suosikkeja ehtinyt kertyä jo tusinoittain. Pyrimme edelleen kokeilemaan jotain uutta joka kerta, ja välillä myös tallustelemme paikkaan, jota emme vielä ole kokeilleet – uudet ravintolat eivät täällä lopu koskaan kesken!

Tiedän ihmisiä, jotka käyvät päivästä toiseen samassa paikassa ja jotka todennäköisesti kerta toisensa jälkeen syövät samoja, turvallisiksi kokemiaan annoksia – Jinhuan keskustassa tai isommassa kaupungissa vieraillessaan he kenties syövät länsimaalaisessa pikaruokalassa. Heille kiinalainen ruoka on jotakin sellaista, mihin he kyllästyivät viimeistään ensimmäisen kuukauden jälkeen. Kun heiltä heidän kotiin palattuaan kysellään, mitä mieltä he olivat maailmankuulusta kiinalaisesta ruoasta, he joko kohauttavat olkiaan ja toteavat, että "olihan se ihan hyvää" tai sitten valehtelevat, ylistävät, jotta eivät tuottaisi keskustelukumppanilleen pettymystä.

Kyllä toisaalta ymmärrän niitäkin, jotka eivät ole täkäläisestä ruoasta seonneet – aina ei ole kyse yrittämisen puutteesta. Ruoka voi olla liian öljyistä, lihaa voi olla annoksissa liian vähän tai sitten liha itsessään on kummallista. Itse en pysty pistämään suuhuni esimerkiksi korianterilla maustettua ruokaa, en sitten mistään hinnasta! Olen onneksi kuitenkin täkäläisestä ruoasta sen verran haltioissani, että en malta odottaa huhtikuuhun, kun ensimmäiset vierailijani tulevat Suomesta kylään! Silloin käydään läpi parhaat ravintolat, aamuisin nautitaan katuruoasta ja illan pimeässä istutaan olutpullo kädessä grillipaikan takapihalla ja yritetään tuloksetta houkutella arkoja kulkukissoja siliteltäväksi.

Ravintolakäynteihin tuli erityisesti talvikuukausina ihan uusi ulottuvuus, kun lämpötilat alhaisimmillaan valahtivat ”peräti” nollan tuntumaan. Silloin ravintolasta ei tee mieli lähteä pois, vaan siellä lämpöisessä istutaan niin pitkään kuin mahdollista.

Kiinalaisethan ovat perinteisesti sangen äänekästä porukkaa syödessään (enkä tarkoita tällä pelkästään sitä maiskuttelua), kun taas me ulkomaalaiset olemme vaiteliaampia, syömme usein hiiren hiljaa – ehkä välillä joku keksii jonkun vaatimattoman puheenaiheen. Kovin vähän puhutaan vaikkapa politiikasta tai yritetään ratkoa maailman ongelmia, mikä on sinänsä aika sääli, sillä kun nyt ajattelen tarkemmin täällä tapaamiani ihmisiä, en oikeastaan (paria poikkeusta lukuun ottamatta) tiedä heidän ajatusmaailmoistaan, mielipiteistään tai arvoistaan mitään: puhumme koulunkäynnistä, matkailusta, säästä, asuntolan ainaisesta kylmyydestä…

Nyt, kun ravintolasta ei olekaan sään vuoksi tehnyt mieli poistua, olemme huomanneet, että itse asiassa kiinalaiset syövät meihin verrattuna melko hätäisesti – yleensä ruokapaikka on tyhjä siinä vaiheessa kun me sieltä poistumme.

Saman olen huomannut myös yliopiston ruokalassa, joka on ensimmäisen puolen tunnin verran kuin sotatanner suoraan syvimmästä helvetistä, mutta joka sitten kuin jostain sanattomasta, yhteisestä sopimuksesta hiljenee hyvin nopeasti. Paikat on pian siivottu, henkilökunta syö sitä mitä sille on opiskelijoiden maihinnousun jäljiltä jäänyt, ja vain pysähtynyt liukuhihna jaksaa odottaa viimeisten, hitaiden vaihto-oppilaiden tarjottimia, astioita ja syömäpuikkoja.

Tämä pistää taas miettimään stipendin turvin Kiinaan opiskelemaan tulleen ulkomaalaisen arjen vaivattomuutta. Meidän ei tarvitse kiiruhtaa, mutta kiinalaisten nopeudella on todennäköisesti syynsä: mielessä on torkut, paluu sorvin tai oppikirjojen ääreen. Työtätekevien viikot ovat kuusi- tai seitsemänpäiväisiä; kaikkensa antavia opiskelijoita on niin paljon, että joukosta erottuakseen tarvitsee tehdä valtaisan kovasti töitä.

Meidän ulkomaalaisten velvollisuudet päättyvät, kun kello lyö kaksitoista. Sen jälkeen saa nautiskella rauhassa sydämensä pohjasta. Nauttikaamme siis täällä kun vielä voimme!