No niin, aikani lupailtuani otin viimein itseäni niskasta kiinni ja rustasin tämän esittelytekstin. Seuraavassa intro kiinan kielen intensiiviopiskeluun, paikkana Kiinan Zhejiang-provinssin Jinhua ja Zhejiang Normal University. Tätä on nyt takana viisi viikkoa, edessä lukemattomia viikkoja.
Olen aikaisemmin varmasti useaan otteeseen maininnut, että opiskelutahti on kova. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että pääsin lähtötasokokeen perusteella haastavuudeltaan kovimpaan porukkaan (中等二级, seuraavalla lukukaudella ilmeisesti 高等), sillä tasosta riippumatta jokaisella riittää täällä puurtamista: venäläinen kaverini tuli taannoin pyytämään hermosauhua yritettyään päntätä 110 uutta sanaa kahden illan ja yön aikana.
Itselläni ei varsinaisesti opettajien puheiden tai tekstien kieliopin ymmärtämisessä ole mitään ongelmia, vaan eniten aikaa vie juuri uuden sanaston opettelu. Viikossa opin noin 80 uutta sanaa ja ilmaisua, kun vastaavan oppimiseen tätä lukuvuotta edeltäneenä viiden vuoden ajanjaksona meni tavallisesti kuukauden päivät. Kun tätä tahtia jatkuu vuoden verran, alkaa sanavarastoni lähennellä kymmentä tuhatta – silloin varmasti jo juttu luistaa yhdestä jos toisestakin aiheesta!
90-minuuttisia, kymmenen minuutin tauolla varustettuja tunteja meillä on viikossa yhdeksän, lisäksi kotitehtäviin (joita tosin on ollut yllättävän vähän) ja itseopiskeluun kuluu päivittäin vähintään pari, kolme tuntia.
Valitettavasti opetusaika ei kuitenkaan todellisuudessa ole aina täydet 80 minuuttia, sillä kiinalaiset opettajat eivät jostain syystä pidä kovin tarkkaa kuria tunneille saapumisen suhteen. Esimerkiksi viime perjantaina tuntimme oli määrä alkaa klo 10:30, mutta saapuessani puolelta luokkaan ei siellä opettajan lisäksi ollut vielä muita! Tunnit alkavat lähes poikkeuksetta myöhässä ja tauot venyvät, kun laiska porukka valuu paikalle milloin tykkää kahvikuppi kädessä ja jatkaa vielä pitkään omilla äidinkielillään keskustelemista ennen kuin suovat opettajalle mahdollisuuden aloittaa.
Itselläni on (ehkä porukan vanhimpana, heh) kunnia toimia luokan "johtajana" (班长), mikä tarkoittaa sitä, että ongelmatilanteissa luokkakaverit tai opettajat voivat puhua minulle, ja minä sitten välitän viestin eteenpäin tai etsin muuten vastauksia. Olen roolini turvin myös ottanut vapauden välillä hieman salavihkaisesti puhua opettajille, että pientä kuria hekin saisivat tämän lapsilaumansa kanssa pitää – olemme kuitenkin kaikki täällä Kiinan kustannuksella ilmaiseksi opiskelemassa, ja osalla porukasta (minut mukaan lukien) ovat tavoitteet todella korkealla. Nyt viidennes ajasta menee turhaan hössötykseen muutamien laiskurien vuoksi, joille myös esimerkiksi oppitunnin peruuntuminen on maailman ihanin asia. Tämä kismittää välillä, koska haluaisin itse keskittyä opiskeluun ja koska tiedän, ettei tällainen varmasti tule kuuloonkaan ihan jokaisessa Kiinan yliopistossa.
Alla lyhyesti mainintoja kustakin kurssista erikseen:
听力, kuuntelu
Kuuntelukurssilla istumme studiossa, jonka laitteet ovat taattua kiinalaista laatua: useimmiten on kannattavampaa riisua kuulokkeet päästä ja kuunnella opettajan ja muiden puheita ilman niitä. Toistaiseksi kurssi on ollut melko yksitoikkoinen, sillä käymme pääasiassa läpi oppikirjan tekstejä ja teemme niihin liittyviä tehtäviä. Tekstien sisällöt ovat sanastoltaankin melko helppoja, joten tähän kurssiin ei tarvitse erityisen paljon vapaa-aikaansa uhrata.
口语, puhuttu kiina
Luulin aluksi, että puhutun kielen kurssilla tarkoitus olisi puhua mahdollisimman paljon, ja olinkin aluksi pettynyt, kun ison ryhmäkoon vuoksi yhden tunnin aikana en kovin montaa kertaa ehtinyt suutani avata. Hiljalleen aloin kuitenkin ymmärtää, että tarkoitus on ennemminkin oppia puhutun kiinan erityispiirteitä, ja niistä nuori, 23-vuotias naisopettajamme tietääkin paljon. Käytämme välillä oppikirjaa, välillä katselemme pätkiä suosituista tv-sarjoista tai näyttelemme ennalta määrättyihin aiheisiin liittyviä dialogeja.
阅读, kirjakiinan lukeminen
Tämä kurssi on teksteiltään haastavin, mutta siksi myös antoisa. Kiina voi olla välillä todella kinkkistä luettavaa, sillä kirjakielessä sanoja lyhennellään paljon ja yhdellä merkillä ilmaistaan usein jotain sellaista, mistä minulla ei ole aikaisemmin ollut aavistustakaan. Myös fraasien määrä on suuri, mikä tekee tekstien läpikäymisestä välillä todella raskasta. Kaikki tämä auttaa minua suunnattomasti aloittamani käännösprojektin kanssa, joten pidän kurssia erittäin tärkeänä. Tällä kurssilla meillä on vanha miesopettaja, joka on todella herttainen ja osaa asiansa, mutta jonka muisti ja kuulo alkavat toisaalta olla jo melko heikolla tasolla – välillä siis edetään hitaasti ja toistetaan tarpeettomasti yksinkertaisia asioita.
综合, hardcore-kurssi
Kursseista työläintä opettaa onneksi opettajista parhain: Kiinan pohjoisosista kotoisin oleva täti puhuu pirullisen kovalla ja selkeällä äänellä, eivätkä hänen pyöreät kasvonsa koskaan lakkaa hymyilemästä (eivätkä hikoilemasta!). Voisin kuunnella hänen ilahduttavaa, huumorin täyttämää opetustaan vaikka koko päivän, mikä on hieno asia, sillä tämän kurssin tekstit ja kielioppi vaativat meistä jokaiselta paljon.
Kirjoittamiskurssia meillä ei valitettavasti tällä hetkellä ole, mikä on toisaalta sääli, sillä kirjoittaisin mielelläni joka viikko jonkinlaisen aineen saadakseni siitä sitten palautetta ja oppiakseni tekemistäni virheistä. Tällä hetkellä tulee keskityttyä niin kovasti uuden oppimiseen, ja koska sitä uutta on paljon, ei kenelläkään tunnu olevan aikaa pysähtyä yhden oppilaan kohdalle ja korjata hänen virheitään, oli kyse sitten puhutusta tai kirjoitetusta kiinasta. Sitä varten tosin löytää halutessaan helposti kiinalaisen, opettajaksi opiskelevan innokkaan nuoren.
Jätinkö kertomatta jotakin, mikä sinua kiinnostaisi? Mainitse kommenteissa niin vastaan joko heti tai sitten kirjoitan myöhemmin kysymysten pohjalta tälle tekstille jatkoa.
maanantai 31. lokakuuta 2011
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
北山
Viikonloppu meni kiina-yliannostuksesta toipuessa: pitkästä aikaa pelkkä ajatuskin oppikirjoihin tarttumisesta tai uuden sanaston opettelemisesta on puistattanut. Sunnuntaikin on mennyt sormia pyöritellessä ja vastuuta vältellessä, mutta eiköhän meno taas tästä aktiivisemmaksi muutu. Tosin myönnän myhäilleeni itsekseni kun kuulin puskaradiosta, että ensi viikolla pitäisi yleisurheilukilpailujen vuoksi parina päivänä olla tunnit peruttu. Informaatio ei täällä valitettavasti kulje ihan yksinkertaisinta reittiä, tästäkin asiasta olisi ollut kiva kuulla vaikka opettajilta.
Lauantaina tein kaverin kanssa uuden reissun Beishanille, pohjoisen vuorelle (edellisellä reissulla en ollut riittävän hyvin valmistautunut, joten matka tyssäsi silloin puoleenväliin). Neljä tuntia kestänyt jatkuva nousu auringonpaisteessa oli raskas, mutta korkeuksissa tuuli alkoi mukavalla tavalla viilentyä ja matkanteko sujui mukavasti. Matkaseurana oli välillä kiinalaisia opiskelijanuoria, välillä kovakuntoisia, Jinhuassa työskenteleviä britti-insinöörejä. Oli kyseessä sitten kuka hyvänsä, yhteishenki oli loistava - olimmehan kaikki valmiita kiduttamaan itseämme yhteisen määränpään ja samojen elämysten vuoksi.
Alla muiden pyöräilijöiden pari viikkoa sitten samaisessa paikassa kuvaama Youtube-video - toivottavasti tätä sentään voi katsoa Suomesta käsin. Paikat ovat tuttuja, ja itse ottamassani kuvassa tyynenä lepäävä koira räksyttää videon kuvaajalle aidan takaa. Kahden ja puolen minuutin kohdalta alkaa välillä huonolaatuinen mutta kuitenkin ihan hieno kuvamateriaali alamäestä, joka minullekin oli elämäni vapauttavimpia ja hauskimpia elämyksiä. Siinä menossa unohtuvat todellakin huolet ja murheet (jos siis sellaisia sattuu olemaan).
Alla ensin kolme kuvaa eiliseltä. Koska päivä oli niin sumuinen, jäivät maisemakuvat väliin ja ottamani kuvat olivat pääasiassa edellisen reissun kertausta; todisteena huipun saavuttamisesta on kuva säätutkasta. Laitan tähän vielä pari ylimääräistä arkistojen seinänvierusta-asetelmaa, joista pidän. Jälkimmäisen kuvan haalistunut valistustaulu sanoo, että "puhtaus on terveyden perusta, ympäristö on onnellisuuden lähde". Viimeinen kuva on jokusen viikon takaa päivältä, jona ilma muuttui sateen jälkeen hämmästyttävän selkeäksi. Seuraavan kerran kun näkymä ikkunasta on tuollainen, lupaan hypätä pyörän satulaan ja käväistä Beishanilla!
Ensi viikolla viimeinkin luvassa juttua opiskelusta. Ehkä.
Lauantaina tein kaverin kanssa uuden reissun Beishanille, pohjoisen vuorelle (edellisellä reissulla en ollut riittävän hyvin valmistautunut, joten matka tyssäsi silloin puoleenväliin). Neljä tuntia kestänyt jatkuva nousu auringonpaisteessa oli raskas, mutta korkeuksissa tuuli alkoi mukavalla tavalla viilentyä ja matkanteko sujui mukavasti. Matkaseurana oli välillä kiinalaisia opiskelijanuoria, välillä kovakuntoisia, Jinhuassa työskenteleviä britti-insinöörejä. Oli kyseessä sitten kuka hyvänsä, yhteishenki oli loistava - olimmehan kaikki valmiita kiduttamaan itseämme yhteisen määränpään ja samojen elämysten vuoksi.
Alla muiden pyöräilijöiden pari viikkoa sitten samaisessa paikassa kuvaama Youtube-video - toivottavasti tätä sentään voi katsoa Suomesta käsin. Paikat ovat tuttuja, ja itse ottamassani kuvassa tyynenä lepäävä koira räksyttää videon kuvaajalle aidan takaa. Kahden ja puolen minuutin kohdalta alkaa välillä huonolaatuinen mutta kuitenkin ihan hieno kuvamateriaali alamäestä, joka minullekin oli elämäni vapauttavimpia ja hauskimpia elämyksiä. Siinä menossa unohtuvat todellakin huolet ja murheet (jos siis sellaisia sattuu olemaan).
Alla ensin kolme kuvaa eiliseltä. Koska päivä oli niin sumuinen, jäivät maisemakuvat väliin ja ottamani kuvat olivat pääasiassa edellisen reissun kertausta; todisteena huipun saavuttamisesta on kuva säätutkasta. Laitan tähän vielä pari ylimääräistä arkistojen seinänvierusta-asetelmaa, joista pidän. Jälkimmäisen kuvan haalistunut valistustaulu sanoo, että "puhtaus on terveyden perusta, ympäristö on onnellisuuden lähde". Viimeinen kuva on jokusen viikon takaa päivältä, jona ilma muuttui sateen jälkeen hämmästyttävän selkeäksi. Seuraavan kerran kun näkymä ikkunasta on tuollainen, lupaan hypätä pyörän satulaan ja käväistä Beishanilla!
Ensi viikolla viimeinkin luvassa juttua opiskelusta. Ehkä.
torstai 20. lokakuuta 2011
Rohkeudella, röyhkeydellä, taidolla ja tuurilla
Koska polkupyöräily Kiinassa on tarjonnut minulle kuluneen kuukauden aikana suuria elämyksiä paitsi vuoriteillä myös kaupungissa, ajattelin jakaa kokemuksiani ja samalla hieman varoitella niitä, jotka ehkä joskus aikovat Kiinassa polkupyörällä liikkua.
Ensimmäiset Kiinan pyöräilykokemukseni ovat Hangzhousta. Siellä 300 yuanin panttia vastaan saa kortin, jonka avulla voi melkeinpä ilmaiseksi vuokrata kaupungin polkupyöriä. Hangzhoussa on yli tuhat spottia, joista poimia pyörä tai jonne jättää pyörä käytön jälkeen. Alle tunnin kestävästä vuokrasta ei veloiteta, mutta ei huvi kallista ole vaikka lenkki vähän venähtäisikin. Pyörien laatu vaihtelee – ne ovat kiinalaiseen tyyliin pieniä ja niiden satulat ovat lähes poikkeuksetta liian matalalla – mutta kyllä niillä silti hienosti pääsee paikasta toiseen, joten suosittelen kokeilemaan jos Hangzhoussa satut pyörimään! Lisätietoa pyörävuokrauksesta löydät muun muassa täältä.
Pyöräily maaseudun asfalttiteillä on usein rentouttavaa ja rauhallista, ja teillä voi yleensä tuntea olonsa turvalliseksi: esimerkiksi vuoriteiden mutkaisissa kohdissa jok’ikisen kiinalaisen autoilijan selkäytimestä tulee puolenkymmentä varoitustööttäystä muuta tien päällä olevaa liikennettä varten. Eli eivät kiinalaisetkaan aina ”vittuillakseen tööttäile”.
Kaupunkipyöräily onkin sitten ihan oma, kaoottinen maailmansa: liikennesääntöjä Kiinassakin on, mutta niitä ei nyt vain kovin moni satu aina noudattamaan! Kevyelle liikenteelle on Jinhuassa periaatteessa kaikkialla oma, eristetty kaistansa, mutta silläkin kaistalla saa varoa äänettömiä sähköskoottereita, isompia kaksi- tai kolmepyöräisiä vempaimia, tai sitten autoja tai jättimäisiä rekkoja. Ja vaikka kulkisit oikeanpuoleisella kaistalla, niitä rekkoja tulee silti vastaan säännöllisesti! Tampereella uskalsin vielä joskus pyöräillessä kuunnella musiikkia, mutta täällä se ei tule (yleensä) kuuloonkaan kampusalueen ulkopuolella.
Keskustapyöräilyssä pitää olla varovainen, mutta samalla rohkea ja nopea, sillä liikaa empivä, arka hidastelija ei pääse minnekään, vaan homma voi yhtä hyvin mennä jalkakäytävällä taluttamiseksi. Pyöräkaistan puuttuessa kaistoista oikeanpuolimmainen on tarkoitettu kevyelle liikenteelle, ja ruuhka-aikaan vilinää siellä riittää, joten pyöräilijä saa olla tarkkana itseään ohittelevan muun liikenteen kanssa. Välillä muut pyöräilijät tai esimerkiksi E-Biket ovat kuitenkin liian hitaita, ja niitä ohitellaan sitten vaikka keskikaistan kautta. Silloin vilkaistaan nopeasti, mitä takaa on tulossa, ennen kuin kaarretaan rohkeasti vasempaan ja lisätään vauhtia.
Eräänlainen todiste siitä, että täällä liikennekaaos on todellakin usein sitä ”hallittua kaaosta”, on se, että keskikaistan kautta hitaampia ohittaessa raskaampi liikenne kaartaa myös kauemmaksi – tarvittaessa vaikka vastaantulijoiden kaistalle.
Liikenteen seassa pärjää hienosti, jos omaa sopivasti röyhkeyttä. Kilttinä suomalaisena arastelin aluksi, mutta aloin melko pian ymmärtää, että kiinalainen, jonka eteen kiilaan, on koko elämänsä ajan tullut kiilatuksi ja tietää hyvin kuinka muuttuneeseen asetelmaan sopeudutaan. Tottumattomalle ulkomaalaiselle tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että silmät pitää olla selässäkin, eikä pyöräillessä keskitytä mihinkään maisemiin tai kirjoitella tekstiviestiä. Pyörätie on ajoittain suoranainen taistelutanner, jossa nopeat syövät hitaat.
Liikennevalot ovat täällä toisaalta käytännölliset, toisaalta vaaralliset. Niissä on nimittäin usein näyttö, joka kertoo, kuinka kauan vihreää on jäljellä tai kuinka kauan pitää vielä seistä punaisissa – autoilija voi vaikka sammuttaa moottorinsa ja ottaa torkut. Laskuri on kuitenkin siitä huono, että punaisissa odottavat ottavat sadan prosentin varmuudella varaslähdön saavuttaakseen seuraavat punaiset pari sekuntia nopeammin. Käytännön vinkkinä siis mainittakoon, että ainakaan pyöräilijän ei kannata ruuhkaisessa risteyksessä ylittää tietä viime tipassa, silloin kun laskurissa on enää muutama sekunti jäljellä.
Itse olin kerran risteyksen keskipisteessä, kun keltaista oli jäljellä enää pari sekuntia. Oikealta alkoi sitten virrata busseja, takseja ja muita ajoneuvoja, eikä niistä yksikään olisi halunnut hidastaa yhden typerän pyöräilevän ulkomaalaisen vuoksi. Selvisin onneksi tilanteesta säikähdyksellä ja kohonneella pulssilla ja sain jälleen todeta, että kyllä sen kaaoksen ytimestä jokin kasassa pitävä logiikka löytyy.
Kiinassa kun ollaan, kaoottisuuden tunteen lisäksi ruuhkaisilla teillä häiritsee tietenkin ilman saasteisuus. Paljon kaupungissa pyöräilevän kannattaakin luultavasti hankkia hengitysteidensä peitoksi suoja tai vaikka Darth Vader -maski. Vastaavaa tulee joka tapauksessa vastaan koko ajan, eli oloaan ei tarvitse tuntea hölmöksi. Kasvojensa peittäminen on myös turvallisuusteko: ulkomaalaisuutesi salaamalla autat tien päällä kulkevia kiinalaisia keskittymään olennaiseen, ja onnettomuustilastot kaunistuvat.
Alla vielä hauska pyöräilyvideo Jinhuasta vuodelta 2007. (EDIT: Ei ilmeisesti onnistu katsominen Suomesta käsin.) Mitään erityisen hurjaa tässä ei tapahdu, mutta paljon olennaista on kuvaaja saanut muutamaan minuuttiin kiteytettyä. Lukijalta haluaisin kysyä, mikä yksityiskohta videosta jäi päällimmäiseksi mieleen?
Ensimmäiset Kiinan pyöräilykokemukseni ovat Hangzhousta. Siellä 300 yuanin panttia vastaan saa kortin, jonka avulla voi melkeinpä ilmaiseksi vuokrata kaupungin polkupyöriä. Hangzhoussa on yli tuhat spottia, joista poimia pyörä tai jonne jättää pyörä käytön jälkeen. Alle tunnin kestävästä vuokrasta ei veloiteta, mutta ei huvi kallista ole vaikka lenkki vähän venähtäisikin. Pyörien laatu vaihtelee – ne ovat kiinalaiseen tyyliin pieniä ja niiden satulat ovat lähes poikkeuksetta liian matalalla – mutta kyllä niillä silti hienosti pääsee paikasta toiseen, joten suosittelen kokeilemaan jos Hangzhoussa satut pyörimään! Lisätietoa pyörävuokrauksesta löydät muun muassa täältä.
Pyöräily maaseudun asfalttiteillä on usein rentouttavaa ja rauhallista, ja teillä voi yleensä tuntea olonsa turvalliseksi: esimerkiksi vuoriteiden mutkaisissa kohdissa jok’ikisen kiinalaisen autoilijan selkäytimestä tulee puolenkymmentä varoitustööttäystä muuta tien päällä olevaa liikennettä varten. Eli eivät kiinalaisetkaan aina ”vittuillakseen tööttäile”.
Kaupunkipyöräily onkin sitten ihan oma, kaoottinen maailmansa: liikennesääntöjä Kiinassakin on, mutta niitä ei nyt vain kovin moni satu aina noudattamaan! Kevyelle liikenteelle on Jinhuassa periaatteessa kaikkialla oma, eristetty kaistansa, mutta silläkin kaistalla saa varoa äänettömiä sähköskoottereita, isompia kaksi- tai kolmepyöräisiä vempaimia, tai sitten autoja tai jättimäisiä rekkoja. Ja vaikka kulkisit oikeanpuoleisella kaistalla, niitä rekkoja tulee silti vastaan säännöllisesti! Tampereella uskalsin vielä joskus pyöräillessä kuunnella musiikkia, mutta täällä se ei tule (yleensä) kuuloonkaan kampusalueen ulkopuolella.
Keskustapyöräilyssä pitää olla varovainen, mutta samalla rohkea ja nopea, sillä liikaa empivä, arka hidastelija ei pääse minnekään, vaan homma voi yhtä hyvin mennä jalkakäytävällä taluttamiseksi. Pyöräkaistan puuttuessa kaistoista oikeanpuolimmainen on tarkoitettu kevyelle liikenteelle, ja ruuhka-aikaan vilinää siellä riittää, joten pyöräilijä saa olla tarkkana itseään ohittelevan muun liikenteen kanssa. Välillä muut pyöräilijät tai esimerkiksi E-Biket ovat kuitenkin liian hitaita, ja niitä ohitellaan sitten vaikka keskikaistan kautta. Silloin vilkaistaan nopeasti, mitä takaa on tulossa, ennen kuin kaarretaan rohkeasti vasempaan ja lisätään vauhtia.
Eräänlainen todiste siitä, että täällä liikennekaaos on todellakin usein sitä ”hallittua kaaosta”, on se, että keskikaistan kautta hitaampia ohittaessa raskaampi liikenne kaartaa myös kauemmaksi – tarvittaessa vaikka vastaantulijoiden kaistalle.
Liikenteen seassa pärjää hienosti, jos omaa sopivasti röyhkeyttä. Kilttinä suomalaisena arastelin aluksi, mutta aloin melko pian ymmärtää, että kiinalainen, jonka eteen kiilaan, on koko elämänsä ajan tullut kiilatuksi ja tietää hyvin kuinka muuttuneeseen asetelmaan sopeudutaan. Tottumattomalle ulkomaalaiselle tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että silmät pitää olla selässäkin, eikä pyöräillessä keskitytä mihinkään maisemiin tai kirjoitella tekstiviestiä. Pyörätie on ajoittain suoranainen taistelutanner, jossa nopeat syövät hitaat.
Liikennevalot ovat täällä toisaalta käytännölliset, toisaalta vaaralliset. Niissä on nimittäin usein näyttö, joka kertoo, kuinka kauan vihreää on jäljellä tai kuinka kauan pitää vielä seistä punaisissa – autoilija voi vaikka sammuttaa moottorinsa ja ottaa torkut. Laskuri on kuitenkin siitä huono, että punaisissa odottavat ottavat sadan prosentin varmuudella varaslähdön saavuttaakseen seuraavat punaiset pari sekuntia nopeammin. Käytännön vinkkinä siis mainittakoon, että ainakaan pyöräilijän ei kannata ruuhkaisessa risteyksessä ylittää tietä viime tipassa, silloin kun laskurissa on enää muutama sekunti jäljellä.
Itse olin kerran risteyksen keskipisteessä, kun keltaista oli jäljellä enää pari sekuntia. Oikealta alkoi sitten virrata busseja, takseja ja muita ajoneuvoja, eikä niistä yksikään olisi halunnut hidastaa yhden typerän pyöräilevän ulkomaalaisen vuoksi. Selvisin onneksi tilanteesta säikähdyksellä ja kohonneella pulssilla ja sain jälleen todeta, että kyllä sen kaaoksen ytimestä jokin kasassa pitävä logiikka löytyy.
Kiinassa kun ollaan, kaoottisuuden tunteen lisäksi ruuhkaisilla teillä häiritsee tietenkin ilman saasteisuus. Paljon kaupungissa pyöräilevän kannattaakin luultavasti hankkia hengitysteidensä peitoksi suoja tai vaikka Darth Vader -maski. Vastaavaa tulee joka tapauksessa vastaan koko ajan, eli oloaan ei tarvitse tuntea hölmöksi. Kasvojensa peittäminen on myös turvallisuusteko: ulkomaalaisuutesi salaamalla autat tien päällä kulkevia kiinalaisia keskittymään olennaiseen, ja onnettomuustilastot kaunistuvat.
Alla vielä hauska pyöräilyvideo Jinhuasta vuodelta 2007. (EDIT: Ei ilmeisesti onnistu katsominen Suomesta käsin.) Mitään erityisen hurjaa tässä ei tapahdu, mutta paljon olennaista on kuvaaja saanut muutamaan minuuttiin kiteytettyä. Lukijalta haluaisin kysyä, mikä yksityiskohta videosta jäi päällimmäiseksi mieleen?
tiistai 18. lokakuuta 2011
Jinhua-kuvasetti IV
Sunnuntaina katselin Google Mapsin satelliittinäkymiä ja suunnittelin itselleni pyöräilyreitin, joka johtaisi kukkuloilla sijaitsevaan, asuntolan ikkunastakin näkyvään kylään. Ajattelin, että matkasta ei tulisi kovin pitkä, joten otin mukaani kameran lisäksi vain kourallisen soijapapuja sekä puolen litran pullon vettä; hatunkin jätin kotiin.
Päädyin kuitenkin hikoilemaan mutkittelevalle vuoritielle, joka tasaisen tappavasti vain nousi nousemistaan. Enkä malttanut lopettaa polkemista, sillä maaseudun porrastetut pellot ja ajoittain avautuvat näkymät alaspäin Jinhuaan olivat henkeäsalpaavia. Parituntisen nousun puolivälissä ketjuni tippuivat niin ikävästi, että minulta meni lähes tunti vääntäessäni ja hakatessani jakoavaimella jumiutuneita ketjuja takaisin rattailleen.
Saatuani homman päätökseen yritin hieman pestä öljystä mustia sormiani, kun mäkeä alas alkoi yhtäkkiä viilettää oman polkupyöräkerhoni jäseniä - todellakin omituinen sattuma, että satuin tietämättäni samana sunnuntaina heidän kanssaan samaan paikkaan! Nähtyään ylösalaisin käännetyn polkupyöräni ensimmäiset pysähtyivät auttamaan kaveria hädässä, mutta heidän onnekseen olin jo saanut ongelmani ratkaistua. Jatkoin matkaani tyytyväisenä, ja parin minuutin välein tervehdin iloisesti edelliseltä pitkältä pyöräreissulta tuttuja, yllättyneitä kasvoja.
Vaikka huoli uhkaavasta auringonpistoksen, nestehukan ja nälän yhteisvaikutuksesta painoi mieltäni, jatkoin jääräpäisesti vielä toisen tunnin ajan kohti "huippua". Lopulta päädyin näköalapaikalle, josta avautunut näkymä sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Jinhualla on todellakin tarjota suunnattomat määrät kauniita elämyksiä! Hetken levättyäni lähdin huruttelemaan tyytyväisenä takaisin kohti kotia, ja täytyy sanoa, että mikään ei ole yhtä hauskaa kuin 40 minuuttia pelkkää alamäkeä polkupyörän selässä! Varovainen toki olin, tie oli niin mutkainen, että siellä tulisi rämäpäälle nopeasti sairaalareissu.
Myöhemmin sain vielä kuulla, että pidemmälle pyöräilemällä voi löytää vielä upeampia paikkoja, joten lauantaille on nyt suunnitteilla uusi reissu. Silloin lähden reippaasti matkaan heti aamusta, pakkaan reppuun syötävää ja juotavaa ja muistan pistää hatun päähän.
Alla olevista kuvista kuusi ensimmäistä ovat yllä kuvatulta reissulta - vaihteeksi maisemiakin siis lukijoille nähtäväksi! Loput kuusi kuvaa otin tänään lounaan jälkeen, kun kävin järjestelmäkameraansa tutustuvan koulukaverini kanssa läheisessä kylässä katselemassa paikkoja.
Päädyin kuitenkin hikoilemaan mutkittelevalle vuoritielle, joka tasaisen tappavasti vain nousi nousemistaan. Enkä malttanut lopettaa polkemista, sillä maaseudun porrastetut pellot ja ajoittain avautuvat näkymät alaspäin Jinhuaan olivat henkeäsalpaavia. Parituntisen nousun puolivälissä ketjuni tippuivat niin ikävästi, että minulta meni lähes tunti vääntäessäni ja hakatessani jakoavaimella jumiutuneita ketjuja takaisin rattailleen.
Saatuani homman päätökseen yritin hieman pestä öljystä mustia sormiani, kun mäkeä alas alkoi yhtäkkiä viilettää oman polkupyöräkerhoni jäseniä - todellakin omituinen sattuma, että satuin tietämättäni samana sunnuntaina heidän kanssaan samaan paikkaan! Nähtyään ylösalaisin käännetyn polkupyöräni ensimmäiset pysähtyivät auttamaan kaveria hädässä, mutta heidän onnekseen olin jo saanut ongelmani ratkaistua. Jatkoin matkaani tyytyväisenä, ja parin minuutin välein tervehdin iloisesti edelliseltä pitkältä pyöräreissulta tuttuja, yllättyneitä kasvoja.
Vaikka huoli uhkaavasta auringonpistoksen, nestehukan ja nälän yhteisvaikutuksesta painoi mieltäni, jatkoin jääräpäisesti vielä toisen tunnin ajan kohti "huippua". Lopulta päädyin näköalapaikalle, josta avautunut näkymä sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Jinhualla on todellakin tarjota suunnattomat määrät kauniita elämyksiä! Hetken levättyäni lähdin huruttelemaan tyytyväisenä takaisin kohti kotia, ja täytyy sanoa, että mikään ei ole yhtä hauskaa kuin 40 minuuttia pelkkää alamäkeä polkupyörän selässä! Varovainen toki olin, tie oli niin mutkainen, että siellä tulisi rämäpäälle nopeasti sairaalareissu.
Myöhemmin sain vielä kuulla, että pidemmälle pyöräilemällä voi löytää vielä upeampia paikkoja, joten lauantaille on nyt suunnitteilla uusi reissu. Silloin lähden reippaasti matkaan heti aamusta, pakkaan reppuun syötävää ja juotavaa ja muistan pistää hatun päähän.
Alla olevista kuvista kuusi ensimmäistä ovat yllä kuvatulta reissulta - vaihteeksi maisemiakin siis lukijoille nähtäväksi! Loput kuusi kuvaa otin tänään lounaan jälkeen, kun kävin järjestelmäkameraansa tutustuvan koulukaverini kanssa läheisessä kylässä katselemassa paikkoja.
lauantai 15. lokakuuta 2011
Yksityisyydestä ja kasvoista
Rakas päiväkirja…*
Muutin kotoa lähes kymmenen vuotta sitten, kesällä 2002. Ensimmäinen oma kotini sijaitsi Englannissa, missä työskentelin hotellissa ja asuin hotellin staff housessa muiden ulkomaalaisten kanssa. Puolen vuoden ajan jaoin pienehkön huoneen kahden työkaverin kanssa, ja hauskaa oli. En koskaan tullut edes ajatelleeksi vaihtoehtoja tuolle asumismuodolle, sillä staff house oli meille käytännössä ilmainen, oikeutus naurettavan pienelle tuntipalkalle.
Vuosi 2003 vierähti asepalveluksen merkeissä, ja silloin tupa jaettiin kahdentoista hengen kesken. Vaihtoehtoja tuvalle ei tietenkään ollut, joten asumismuotoon sopeuduttiin ja tuvan tunnelmasta opittiin jopa pitämään.
Armeijan jälkeen olen asunut joko omillani tai parisuhteen kanssa, ja asunto on aina vuokrattu yksityisiltä markkinoilta. Täällä minut kuitenkin laitettiin kuun vaihteessa pitkästä aikaa asumaan kahden hengen opiskelijahuoneeseen, ranskalaisen opiskelijan kanssa (stipendi kattaa asumisen kahden hengen huoneessa). Ensimmäinen viikko sujui mainiosti, sillä hän oli koko lomaviikon matkoilla. Hänen palattuaan ei kuitenkaan mennyt montaa päivää ennen kuin tajusin, että tarvitsen yksityisyyttä selviytyäkseni.
Tulin hyvin juttuun ranskalaisen kanssa, mutta hänellä oli paljon tapoja, jotka eivät millään sopineet yhteen omieni kanssa. Hän tupakoi paljon, yleensä huoneessa ikkunan vieressä, mutta usein myös työpöytänsä ääressä, ihan kuin kotonaan. Hänen pöydällään lepäsi kaksi kaiutinta ja muhkea subwoofer, joilla hän tykkäsi kuunnella musiikkia sangen kovaäänisesti. Yhden kokonaisen illan sain opiskeluni ohessa kuunnella hänen höröttämistään jollekin brittisarjalle. Mietin päässäni, että kuulokkeiden käyttö olisi ollut soveliasta, sen olisi pitänyt olla selvää huomauttamattakin.
Aamuisin hän heräsi seitsemältä, joten en itse pystynyt nukkumaan kahdeksaan asti, vaikka kuinka olisin halunnut. Illalla nukkumaan mennessäni hän katseli vielä sarjaansa, ja myöhemmin huoneessa tuli vielä käymään hänen kavereitaan. Seuraavana aamuna marssin ulkomaalaisten opiskelijoiden toimistoon ja pyysin oman huoneen. Nyt maksan yksityisyydestä 600 yuania kuussa, eikä olo tästä voisi paremmaksi muuttua!
Yllä mainitsemani ”ongelmat” ovat kaikki sellaisia, jotka eivät olisi minua häirinneet parikymppisenä. Nuorempana oman ikäiseltä kämppikseltä saa tukea muuttuneessa, jännittävässä ja joskus jopa pelottavassa elämäntilanteessa. Kämppiksen kanssa päädytään moniin rientoihin yhdessä, ja vuoden kuluttua kahden ihmisen välille on usein kehittynyt vahva side. Yksityisyydelle ei ole ehkä tarvetta, kun on juuri päästy pois kotoa tai ainakin kotimaasta, ja mielessä on paljon muutakin kuin se ahertaminen. Ja majoitukseen ollaan tyytyväisiä jos siitä ei tarvitse maksaa.
Itse olen kuitenkin jo ulkomaille muuttoni kokenut (tämä on neljäs kertani lukion jälkeen), ja riennoissakin on tullut ravattua yhden nuoruuden edestä. Nyt haluan yksityisyyttä ja toisaalta mahdollisuuden valita itse, kenen seurassa (jos kenenkään) aikani vietän.
Yllä mainitsemani ”ongelmat” ovat myös sellaisia, joista olisin ihan hyvin voinut kämppikselleni puhua – aikuiselta ihmiseltä yleensä odotetaan kykyä hoitaa ongelmia puhumalla, ei ostamalla itseään niistä irti niin kuin nyt osittain tein. Jostain syystä en kuitenkaan vaivautunut edes yrittämään. Tiedän, että olen yksi niistä harvoista, jotka luonteensa vuoksi eivät yksinkertaisesti pysty nauttimaan olostaan, jos oman asuinympäristönsä tapahtumia ei voi kontrolloida. Eli vaikka ranskalainen polttaisikin savukkeensa ulkona, käyttäisi kuulokkeita ja nukkuisi täsmälleen samoina kellonaikoina kuin minä, olisin varmaan joka tapauksessa alkanut pian janota yksityisyyttä.
Ehkä passiivisuudessani oli kyse kasvojen säilyttämisestä, tuosta niin kiinalaisesta ilmiöstä. Toisaalta en halunnut menettää omia kasvojani olemalla tylsä, nalkuttava huonetoveri, jolle kaikki on häiritsevää ja joka haluaa kaiket päivät opiskella rauhallisessa ja siistissä huoneessa. Toisaalta saatoin myös haluta säästää ranskalaisen kasvot, sillä vauhtiin päästyäni sanon ihmisille yleensä asiat hyvin suoraan, mikäli en heidän käytöksestään tai toiminnastaan perusta. Olisin saanut hänet tietoiseksi omasta välinpitämättömyydestään.
Joka tapauksessa olen nyt saanut uuden huoneeni siivotuksi ja järjestykseen, ja olo on äärimmäisen rentoutunut. Haluan nyt tehdä tästä huoneesta itseni näköisen, luoda väriä geneeristen, pyökinväristen huonekalujen keskelle. Kiinnittää seinille kuvia jotka kertovat, että minä asun täällä. Hankkia pieniä arjen käyttöesineitä, jotka tekevät elämästä hieman mukavampaa. Se tarkoittaa pienoista tuhlausta, mutta pidän mielessä sen, että hankkimani tavarat ovat todennäköisesti käytössäni useammankin vuoden, sillä Suomeen en ole vielä tämän vuoden jälkeen palaamassa. Yritän tehdä huoneesta sellaisen, jossa kelpaa paitsi keskittyä olennaiseen, myös ottaa rennosti.
* Rakas päiväkirja -alkuiset tekstit sisältävät enemmän päiväkirjatyyppistä materiaalia, enkä yhtään oleta, että ne kiinnostaisivat kaikkia lukijoita. Pääasia että iskä tietää, missä mennään.
P.S. Iskä, 600 yuania kuussa ei ole paljon, ei tarvitse kysellä että riittääkö nyt varmasti rahat.
Muutin kotoa lähes kymmenen vuotta sitten, kesällä 2002. Ensimmäinen oma kotini sijaitsi Englannissa, missä työskentelin hotellissa ja asuin hotellin staff housessa muiden ulkomaalaisten kanssa. Puolen vuoden ajan jaoin pienehkön huoneen kahden työkaverin kanssa, ja hauskaa oli. En koskaan tullut edes ajatelleeksi vaihtoehtoja tuolle asumismuodolle, sillä staff house oli meille käytännössä ilmainen, oikeutus naurettavan pienelle tuntipalkalle.
Vuosi 2003 vierähti asepalveluksen merkeissä, ja silloin tupa jaettiin kahdentoista hengen kesken. Vaihtoehtoja tuvalle ei tietenkään ollut, joten asumismuotoon sopeuduttiin ja tuvan tunnelmasta opittiin jopa pitämään.
Armeijan jälkeen olen asunut joko omillani tai parisuhteen kanssa, ja asunto on aina vuokrattu yksityisiltä markkinoilta. Täällä minut kuitenkin laitettiin kuun vaihteessa pitkästä aikaa asumaan kahden hengen opiskelijahuoneeseen, ranskalaisen opiskelijan kanssa (stipendi kattaa asumisen kahden hengen huoneessa). Ensimmäinen viikko sujui mainiosti, sillä hän oli koko lomaviikon matkoilla. Hänen palattuaan ei kuitenkaan mennyt montaa päivää ennen kuin tajusin, että tarvitsen yksityisyyttä selviytyäkseni.
Tulin hyvin juttuun ranskalaisen kanssa, mutta hänellä oli paljon tapoja, jotka eivät millään sopineet yhteen omieni kanssa. Hän tupakoi paljon, yleensä huoneessa ikkunan vieressä, mutta usein myös työpöytänsä ääressä, ihan kuin kotonaan. Hänen pöydällään lepäsi kaksi kaiutinta ja muhkea subwoofer, joilla hän tykkäsi kuunnella musiikkia sangen kovaäänisesti. Yhden kokonaisen illan sain opiskeluni ohessa kuunnella hänen höröttämistään jollekin brittisarjalle. Mietin päässäni, että kuulokkeiden käyttö olisi ollut soveliasta, sen olisi pitänyt olla selvää huomauttamattakin.
Aamuisin hän heräsi seitsemältä, joten en itse pystynyt nukkumaan kahdeksaan asti, vaikka kuinka olisin halunnut. Illalla nukkumaan mennessäni hän katseli vielä sarjaansa, ja myöhemmin huoneessa tuli vielä käymään hänen kavereitaan. Seuraavana aamuna marssin ulkomaalaisten opiskelijoiden toimistoon ja pyysin oman huoneen. Nyt maksan yksityisyydestä 600 yuania kuussa, eikä olo tästä voisi paremmaksi muuttua!
Yllä mainitsemani ”ongelmat” ovat kaikki sellaisia, jotka eivät olisi minua häirinneet parikymppisenä. Nuorempana oman ikäiseltä kämppikseltä saa tukea muuttuneessa, jännittävässä ja joskus jopa pelottavassa elämäntilanteessa. Kämppiksen kanssa päädytään moniin rientoihin yhdessä, ja vuoden kuluttua kahden ihmisen välille on usein kehittynyt vahva side. Yksityisyydelle ei ole ehkä tarvetta, kun on juuri päästy pois kotoa tai ainakin kotimaasta, ja mielessä on paljon muutakin kuin se ahertaminen. Ja majoitukseen ollaan tyytyväisiä jos siitä ei tarvitse maksaa.
Itse olen kuitenkin jo ulkomaille muuttoni kokenut (tämä on neljäs kertani lukion jälkeen), ja riennoissakin on tullut ravattua yhden nuoruuden edestä. Nyt haluan yksityisyyttä ja toisaalta mahdollisuuden valita itse, kenen seurassa (jos kenenkään) aikani vietän.
Yllä mainitsemani ”ongelmat” ovat myös sellaisia, joista olisin ihan hyvin voinut kämppikselleni puhua – aikuiselta ihmiseltä yleensä odotetaan kykyä hoitaa ongelmia puhumalla, ei ostamalla itseään niistä irti niin kuin nyt osittain tein. Jostain syystä en kuitenkaan vaivautunut edes yrittämään. Tiedän, että olen yksi niistä harvoista, jotka luonteensa vuoksi eivät yksinkertaisesti pysty nauttimaan olostaan, jos oman asuinympäristönsä tapahtumia ei voi kontrolloida. Eli vaikka ranskalainen polttaisikin savukkeensa ulkona, käyttäisi kuulokkeita ja nukkuisi täsmälleen samoina kellonaikoina kuin minä, olisin varmaan joka tapauksessa alkanut pian janota yksityisyyttä.
Ehkä passiivisuudessani oli kyse kasvojen säilyttämisestä, tuosta niin kiinalaisesta ilmiöstä. Toisaalta en halunnut menettää omia kasvojani olemalla tylsä, nalkuttava huonetoveri, jolle kaikki on häiritsevää ja joka haluaa kaiket päivät opiskella rauhallisessa ja siistissä huoneessa. Toisaalta saatoin myös haluta säästää ranskalaisen kasvot, sillä vauhtiin päästyäni sanon ihmisille yleensä asiat hyvin suoraan, mikäli en heidän käytöksestään tai toiminnastaan perusta. Olisin saanut hänet tietoiseksi omasta välinpitämättömyydestään.
Joka tapauksessa olen nyt saanut uuden huoneeni siivotuksi ja järjestykseen, ja olo on äärimmäisen rentoutunut. Haluan nyt tehdä tästä huoneesta itseni näköisen, luoda väriä geneeristen, pyökinväristen huonekalujen keskelle. Kiinnittää seinille kuvia jotka kertovat, että minä asun täällä. Hankkia pieniä arjen käyttöesineitä, jotka tekevät elämästä hieman mukavampaa. Se tarkoittaa pienoista tuhlausta, mutta pidän mielessä sen, että hankkimani tavarat ovat todennäköisesti käytössäni useammankin vuoden, sillä Suomeen en ole vielä tämän vuoden jälkeen palaamassa. Yritän tehdä huoneesta sellaisen, jossa kelpaa paitsi keskittyä olennaiseen, myös ottaa rennosti.
* Rakas päiväkirja -alkuiset tekstit sisältävät enemmän päiväkirjatyyppistä materiaalia, enkä yhtään oleta, että ne kiinnostaisivat kaikkia lukijoita. Pääasia että iskä tietää, missä mennään.
P.S. Iskä, 600 yuania kuussa ei ole paljon, ei tarvitse kysellä että riittääkö nyt varmasti rahat.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Ensimmäinen kouluaine
Koska tämän blogin tarkoitus on ajan myötä keskittyä enemmän kiinan kieleen, ajattelin liittää tämänkertaiseksi tekstiksi ensimmäisen kiinankielisen kirjoitelmani. Meillä on käynnissä pieni kirjoituskilpailu, jossa palkintoina on 1 500:n, 1 000:n ja 500:n euron yuanin (eikä kukaan sanonut mitään!) lahjakortit paikalliseen kirjakauppaan. Ajattelin osallistua kilpailuun, vaikkei tämä erityisen pitkä (nopeasti kirjoitetut 337 merkkiä, kun kilpailun vaatimukset ovat 300 - 2 000 merkkiä) tai kovin kaksinen teksti olekaan. Toivoni lepää siinä, että kukaan muu ei viitsi osallistua kilpailuun - olen voittanut samalla taktiikalla palkintoja ennenkin! Palkintorahalla voisin huoletta ostaa pari hienoa, tyyristä sanakirjaa tai vaihtaa sen kahisevaksi ostamalla sillä jonkun koulukaverin puolesta elektronisen sanakirjan.
Seuraava teksti on siis omistettu kiinaa opiskeleville lukijoille, saatte hieman tekemistä jos tekemiselle sattuu olemaan tarvetta; sanastoltaan teksti ei ole erityisen haastava. Kiinaa osaamattomat taas joutuvat jatkamaan päiväänsä muilla asioilla, tai vaihtoehtoisesti kokeilemaan, mitä Google Translator sanoo tekstin sisällöstä. Nauttikaa!
Seuraava teksti on siis omistettu kiinaa opiskeleville lukijoille, saatte hieman tekemistä jos tekemiselle sattuu olemaan tarvetta; sanastoltaan teksti ei ole erityisen haastava. Kiinaa osaamattomat taas joutuvat jatkamaan päiväänsä muilla asioilla, tai vaihtoehtoisesti kokeilemaan, mitä Google Translator sanoo tekstin sisällöstä. Nauttikaa!
金华留给我的第一印象
到金华学中文之间我已经在北京呆过六个月，当过一家小学的一个学期的外教。我还记得，北京虽然很棒，但那时我觉得真是太大了！因为我是从一个小小的国家的小小的地方来的，所以宁可在一个小小的地方学习、过日子，也不太爱像北京一样的那么气派的大都市。正因如此，虽然没听说过金华这个城市是什么地方，但我还是认为能来这里真是一种好事。在这里人口不太多（跟芬兰的人口差不多啊！），建筑不太高，生活的节奏也好像比较慢，我感到很舒服。还有，金华的乡村挺漂亮的。我最大的爱好之一就是拿我的照相机，骑山地车去看一下离校园远一点的乡村。久而久之，我会在这里发现五花八门漂亮的、宁静的、空气新鲜的地方。而且每次出去我能拍好多好看的照片，让在自己的国家想念我的家人、亲戚、朋友们都享受到。
tiistai 11. lokakuuta 2011
Ilmaista markkinointia!
Muistan Pekingissä ihmetelleeni aina sitä, kuinka joka paikassa voi nähdä spraymaalilla hutaisten kirjoitettuja, puhelinnumerosta ja (useimmiten) jokusesta kirjainmerkistä koostuvia "mainoksia". Halusin luoda numeroista jonkinlaisen kuvasarjan, mutta kannoin silloin kameraani mukana paljon harvemmin, eikä kuvia tullut otettua. Jinhuassa innostuin kuitenkin tänään ennen auringonlaskua kokeilemaan puhelinnumeroiden kuvaamista.
Aiemmin iltapäivällä vierailin jälleen yhdessä Jinhuan lukemattomista pienistä kylistä. Kylästä ei tällä kertaa jäänyt todisteeksi kuvia, vaan hieno muisto. En ehtinyt polkea kylän kapeaa tietä kovinkaan pitkälle, kun vanha nainen tuli juttelemaan ja kutsui minut kotiinsa. Istuimme pitkään etupihan muovituoleilla juttelemassa ja juomassa vuoripurosta kerättyyn veteen valmistettua vihreää teetä, eikä höyryävä lasini koskaan päässyt tyhjenemään. Silloin kun emme puhuneet, nainen hyräili ja keräili maahan levitettyjen siementen joukosta huonoja yksilöitä pois.
Talon isäntä oli jonkinlainen paikallinen kiinalaisen lääketieteen guru, ja hän mielellään esitteli minulle neulojaan ja kyseli samalla, että harrastetaankos minun kotimaassani tällaista parantamista ollenkaan. Pääsin jopa vilkaisemaan hoitotilannetta, jossa (minut nähtyään selvästi nolostunut) nainen makasi vatsallaan sängyllä. Hänen alaselkäänsä ja takapuoleensa oli kiinnitetty tusinan verran bambukartioita, eli kyse oli mitä todennäköisimmin kuppauksesta. Työnsä ohessa mies esitteli minulle kirjojaan ja painotti kerta toisensa jälkeen, että jos minulla tai tutuillani on joskus kipuja, hänen pakeilleen ovat kaikki tervetulleita.
Lähdin kylästä takaisin kohti kampusta tyytyväisenä, taas yhtä, aitoa kiinalaista kokemusta rikkaampana. Arvostan näitä pieniä kokemuksia suuresti, sillä puolivuotisen Pekingin-työharjoitteluni aikana kaksi vuotta sitten en koskaan päässyt kokemaan mitään vastaavaa, osittain varmasti silloisen huonon kielitaitoni vuoksi; vasta nyt tunnen pääseväni paremmin sisään kiinalaiseen maailmaan. Nämä kokemukset saavat minut janoamaan lisää, lisäksi ne tuovat tullessaan aina pienen piikin opiskelumotivaatioon raskaan arjen keskelle.
Alla olevat puhelinnumerokuvat otin iltapäivän yllättävän kohtaamisen jälkeen melko pieneltä alueelta läheltä yliopistomme kampusta. Vaihtelevat käsialat ja spraymaalin värit, betonimuurien likaisuus, muut mainokset, jäänteet vanhentuneista tai maalilla peitetyistä puhelinnumeroista sekä muureja ympäröivä kasvusto luovat yhdessä yllättävän, kiinnostavan kuvauskohteen.
Aiemmin iltapäivällä vierailin jälleen yhdessä Jinhuan lukemattomista pienistä kylistä. Kylästä ei tällä kertaa jäänyt todisteeksi kuvia, vaan hieno muisto. En ehtinyt polkea kylän kapeaa tietä kovinkaan pitkälle, kun vanha nainen tuli juttelemaan ja kutsui minut kotiinsa. Istuimme pitkään etupihan muovituoleilla juttelemassa ja juomassa vuoripurosta kerättyyn veteen valmistettua vihreää teetä, eikä höyryävä lasini koskaan päässyt tyhjenemään. Silloin kun emme puhuneet, nainen hyräili ja keräili maahan levitettyjen siementen joukosta huonoja yksilöitä pois.
Talon isäntä oli jonkinlainen paikallinen kiinalaisen lääketieteen guru, ja hän mielellään esitteli minulle neulojaan ja kyseli samalla, että harrastetaankos minun kotimaassani tällaista parantamista ollenkaan. Pääsin jopa vilkaisemaan hoitotilannetta, jossa (minut nähtyään selvästi nolostunut) nainen makasi vatsallaan sängyllä. Hänen alaselkäänsä ja takapuoleensa oli kiinnitetty tusinan verran bambukartioita, eli kyse oli mitä todennäköisimmin kuppauksesta. Työnsä ohessa mies esitteli minulle kirjojaan ja painotti kerta toisensa jälkeen, että jos minulla tai tutuillani on joskus kipuja, hänen pakeilleen ovat kaikki tervetulleita.
Lähdin kylästä takaisin kohti kampusta tyytyväisenä, taas yhtä, aitoa kiinalaista kokemusta rikkaampana. Arvostan näitä pieniä kokemuksia suuresti, sillä puolivuotisen Pekingin-työharjoitteluni aikana kaksi vuotta sitten en koskaan päässyt kokemaan mitään vastaavaa, osittain varmasti silloisen huonon kielitaitoni vuoksi; vasta nyt tunnen pääseväni paremmin sisään kiinalaiseen maailmaan. Nämä kokemukset saavat minut janoamaan lisää, lisäksi ne tuovat tullessaan aina pienen piikin opiskelumotivaatioon raskaan arjen keskelle.
Alla olevat puhelinnumerokuvat otin iltapäivän yllättävän kohtaamisen jälkeen melko pieneltä alueelta läheltä yliopistomme kampusta. Vaihtelevat käsialat ja spraymaalin värit, betonimuurien likaisuus, muut mainokset, jäänteet vanhentuneista tai maalilla peitetyistä puhelinnumeroista sekä muureja ympäröivä kasvusto luovat yhdessä yllättävän, kiinnostavan kuvauskohteen.
lauantai 8. lokakuuta 2011
Jinhua-kuvasetti III
Jostain syystä lomaviikko on mennyt yllättävän passiivisella linjalla, sillä en ole vaivautunut edes Jinhuassa käymään missään potentiaalisesti vierailun arvoisissa paikoissa. Kuvailukin on jäänyt vähemmälle, ja sunnuntaisen polkupyöräreissun jälkiuupumukselta en moneen päivään jaksanut edes lähteä pyöräilemään. Eilen meinasi kuitenkin palaa hermot, kun koko päivän tietokoneen edessä istuttuani aivoni potkivat tyhjää. Oli pakko lähteä tutkiskelemaan paikkoja!
Löysin muun muassa jälleen yhden kukkuloiden rinteillä luikertelevan tien varrelle rakennetun kylän. Siellä saattoi nähdä vieri vieressä ränsistyneitä koteja sekä todellisia lukaaleja, joita varakkaammat kyläläiset ovat itselleen pystyttäneet. Koirat haukkuivat oudolle vierailijalle, ennen kuin pötkivät pakoon vieraan lähestyttyä niitä polkupyöränsä satulassa. Kyläläiset olivat pääasiassa uteliaita, ja heidän hölmistyneistä katseistaan huomasin, etteivät he nähneet kuvauskohteissani mitään kuvaamisen arvoista. Ilmiö lienee universaali: enhän minäkään Tampereella liikoja kuvaile, mutta kiinalainen varmasti räpsii mielellään satoja kuvia muistoksi tuosta kaupungista, joka on monin tavoin vastakohta hänen kotimaalleen.
Tieni vei myös kummalliseen, autioituneeseen kylään, jossa näin vain tusinan verran ihmisiä ja jokusen haukkuvan koiran. Paikka oli täynnä ränsistyneitä, pienistä yksiöistä koostuvia hylättyjä betonirakennuksia sekä maisemapaikkoja, joista luonnon kasvusto oli ottanut vallan. Uskaltauduin astumaan sisään yhteen rakennuksista, ja tunnelma sisällä oli suorastaan aavemainen. Sekaisilta lattioilta löytyi pieniä merkkejä elämästä: pelikortteja, lamppulyhtyjä, homeisia nojatuoleja. Uteliaana yritin kysyä eräältä vanhalta herralta, mikä tuo paikka oikein on ennen ollut, mutta hän suhtautui minuun erittäin nihkeästi ja totesi vain, että en saisi olla siellä. Niinpä poistuin kiltisti, mutta tuo paikka, joka joskus hamassa menneisyydessä on varmasti ollut siisti ja hyvin kaunis, jäi vaivaamaan mieltäni.
Löysin muun muassa jälleen yhden kukkuloiden rinteillä luikertelevan tien varrelle rakennetun kylän. Siellä saattoi nähdä vieri vieressä ränsistyneitä koteja sekä todellisia lukaaleja, joita varakkaammat kyläläiset ovat itselleen pystyttäneet. Koirat haukkuivat oudolle vierailijalle, ennen kuin pötkivät pakoon vieraan lähestyttyä niitä polkupyöränsä satulassa. Kyläläiset olivat pääasiassa uteliaita, ja heidän hölmistyneistä katseistaan huomasin, etteivät he nähneet kuvauskohteissani mitään kuvaamisen arvoista. Ilmiö lienee universaali: enhän minäkään Tampereella liikoja kuvaile, mutta kiinalainen varmasti räpsii mielellään satoja kuvia muistoksi tuosta kaupungista, joka on monin tavoin vastakohta hänen kotimaalleen.
Tieni vei myös kummalliseen, autioituneeseen kylään, jossa näin vain tusinan verran ihmisiä ja jokusen haukkuvan koiran. Paikka oli täynnä ränsistyneitä, pienistä yksiöistä koostuvia hylättyjä betonirakennuksia sekä maisemapaikkoja, joista luonnon kasvusto oli ottanut vallan. Uskaltauduin astumaan sisään yhteen rakennuksista, ja tunnelma sisällä oli suorastaan aavemainen. Sekaisilta lattioilta löytyi pieniä merkkejä elämästä: pelikortteja, lamppulyhtyjä, homeisia nojatuoleja. Uteliaana yritin kysyä eräältä vanhalta herralta, mikä tuo paikka oikein on ennen ollut, mutta hän suhtautui minuun erittäin nihkeästi ja totesi vain, että en saisi olla siellä. Niinpä poistuin kiltisti, mutta tuo paikka, joka joskus hamassa menneisyydessä on varmasti ollut siisti ja hyvin kaunis, jäi vaivaamaan mieltäni.
torstai 6. lokakuuta 2011
Koiranlihafestarit peruttu
Ennen Jinhuaan saapumistani yritin puolitosissani etsiä netistä tietoa kaupungista, mutta suppeahkon Wikipedia-artikkelin lisäksi en löytänyt kovinkaan paljon informaatiota. Sen muistan, että tietoa löytyi "Jinhua-kinkusta", joka on kuuluisa paikallinen herkku. Kinkkua en ole vielä kokeillut, luultavasti siksi, että en ole koskaan suuremmin pitänyt kinkusta.
Vasta tänne saavuttuani minulle selvisi, että Jinhua on myös tunnettu mieltymyksestään koiran lihaan. Täällä järjestetään vuosittain suuri koiranlihafestivaali, jonka perinteet ulottuvat satojen vuosien taakse. Koska koira on ihmisen paras ystävä, pidetään koiran lihan syömistä tavallisesti poikkeuksellisen julmana. Olen itse samaa mieltä, vaikkei perheessäni koskaan ole koiraa ollutkaan. Avuttomana häkissä kuolemaansa odottava kaunis koira nyt vain sattuu särkemään sydämiä herkemmin kuin vaikkapa iso, haiseva lehmä tai ilmeetön kana. Myös lehmä ja kana ovat erittäin kauniita olentoja, mutta nykyään näemme niitä useammin dokumenttielokuvien kuvaamissa likaisissa ja kaoottisissa olosuhteissa kuin onnellisina ja vapaina, osana maaseudun luontoa. Koiraa emme ole tottuneet näkemään häkissä.
Täällä, niin kuin varmasti jokaisessa Kiinan kolkassa, näkee kaduilla paljon raihnaisen ja likaisen oloisia koiria, jotka tonkivat jäteastioita tai odottelevat toiveikkaina ihmisiltä heruvan ruoantähteitä. Säännöllisesti saan todistaa, kuinka koiria potkitaan välinpitämättömästi, ja esimerkiksi viime viikonlopun pyöräretkellä näin ainakin kahden miehen kokeilevan, miten koirat reagoivat nyrkin tai kengänpohjan lähestymiseen – kavahtaen tietenkin. Tuhkan karistaminen tupakasta koiran päälle vaikuttaisi olevan toinen tavallinen tapa osoittaa välinpitämättömyyttä tuota uskollista eläintä kohtaan. Yksi pikkukoira olikin silminnähden hämmentynyt, kun avoin kämmeneni lähestyi sen päälakea ja oudosti innostuikin voimankäytön ja syrjään työntämisen sijaan rapsuttelemaan sen päälakea.
En voi enää katsella koiria täällä miettimättä, onko kyse perheeseen kuuluvasta lemmikistä vai päätyykö koira pataan kun aika on kypsä. (Ihan selkeitä lemmikkitapauksia tietysti löytyy, useimmiten kyseessä on puhdas, pieni ja lumivalkoinen yksilö.) Koirien kohtelu tuntuu julmalta, eikä siitä voi mitenkään olla harmistumatta.
Viime aikoina Kiinasta on kuitenkin kantautunut hämmästyttäviä uutisia: valtaisan internet-protestiliikkeen tuoma negatiivinen julkisuus on raporttien mukaan pakottanut järjestäjät perumaan tämänvuotisen koiranlihajuhlan – saattaa siis hyvinkin olla, että tänä vuonna mässäily jää väliin. Kiehtovan chinaSMACK-sivuston mukaan Twitterin kaltaisessa Sina Weibo -palvelussa yli satatuhatta käyttäjää jakoi festivaalia vastustavan ja eläinsuojelulakeja peräävän vetoomuksen; lisäksi yli 20 000 käyttäjää kommentoi aihetta. Alla olevan, netissä kiertäneen kuvan tekstissä lukee: ”Verilöyly alkaa pian, ole hyvä ja auta!”
chinaSMACK:in (parin viikon takaisen) artikkelin mukaan lokakuun 18. päivälle kaavailtu festivaali on peruttu ja nyt Jinhuan kaupungilta perätään tietoa siitä, mitä tapahtuu festivaalia varten kasvatetuille, lihansyöjien uhreiksi päätyviksi kaavailluille koirille. Kiinalaisilta nettisivuilta löytämäni häkkikuvat ovat melko lohduttomia, ja on varmaa, että teurastettavaksi kasvatettuja koiria on paljon.
Jään mielenkiinnolla seuraamaan, onko festivaali todellakin peruttu vai vaimentavatko kysyntä, rahanhimo ja perinteet kuitenkin lopulta kriittiset äänet. Ja jos festivaali kaikesta huolimatta järjestetään, harkitsen paikan päälle menemistä. Järki tosin varoittaa, ettei sinne ainakaan kamera kourassa kannattaisi mennä.
Vasta tänne saavuttuani minulle selvisi, että Jinhua on myös tunnettu mieltymyksestään koiran lihaan. Täällä järjestetään vuosittain suuri koiranlihafestivaali, jonka perinteet ulottuvat satojen vuosien taakse. Koska koira on ihmisen paras ystävä, pidetään koiran lihan syömistä tavallisesti poikkeuksellisen julmana. Olen itse samaa mieltä, vaikkei perheessäni koskaan ole koiraa ollutkaan. Avuttomana häkissä kuolemaansa odottava kaunis koira nyt vain sattuu särkemään sydämiä herkemmin kuin vaikkapa iso, haiseva lehmä tai ilmeetön kana. Myös lehmä ja kana ovat erittäin kauniita olentoja, mutta nykyään näemme niitä useammin dokumenttielokuvien kuvaamissa likaisissa ja kaoottisissa olosuhteissa kuin onnellisina ja vapaina, osana maaseudun luontoa. Koiraa emme ole tottuneet näkemään häkissä.
Täällä, niin kuin varmasti jokaisessa Kiinan kolkassa, näkee kaduilla paljon raihnaisen ja likaisen oloisia koiria, jotka tonkivat jäteastioita tai odottelevat toiveikkaina ihmisiltä heruvan ruoantähteitä. Säännöllisesti saan todistaa, kuinka koiria potkitaan välinpitämättömästi, ja esimerkiksi viime viikonlopun pyöräretkellä näin ainakin kahden miehen kokeilevan, miten koirat reagoivat nyrkin tai kengänpohjan lähestymiseen – kavahtaen tietenkin. Tuhkan karistaminen tupakasta koiran päälle vaikuttaisi olevan toinen tavallinen tapa osoittaa välinpitämättömyyttä tuota uskollista eläintä kohtaan. Yksi pikkukoira olikin silminnähden hämmentynyt, kun avoin kämmeneni lähestyi sen päälakea ja oudosti innostuikin voimankäytön ja syrjään työntämisen sijaan rapsuttelemaan sen päälakea.
En voi enää katsella koiria täällä miettimättä, onko kyse perheeseen kuuluvasta lemmikistä vai päätyykö koira pataan kun aika on kypsä. (Ihan selkeitä lemmikkitapauksia tietysti löytyy, useimmiten kyseessä on puhdas, pieni ja lumivalkoinen yksilö.) Koirien kohtelu tuntuu julmalta, eikä siitä voi mitenkään olla harmistumatta.
Viime aikoina Kiinasta on kuitenkin kantautunut hämmästyttäviä uutisia: valtaisan internet-protestiliikkeen tuoma negatiivinen julkisuus on raporttien mukaan pakottanut järjestäjät perumaan tämänvuotisen koiranlihajuhlan – saattaa siis hyvinkin olla, että tänä vuonna mässäily jää väliin. Kiehtovan chinaSMACK-sivuston mukaan Twitterin kaltaisessa Sina Weibo -palvelussa yli satatuhatta käyttäjää jakoi festivaalia vastustavan ja eläinsuojelulakeja peräävän vetoomuksen; lisäksi yli 20 000 käyttäjää kommentoi aihetta. Alla olevan, netissä kiertäneen kuvan tekstissä lukee: ”Verilöyly alkaa pian, ole hyvä ja auta!”
chinaSMACK:in (parin viikon takaisen) artikkelin mukaan lokakuun 18. päivälle kaavailtu festivaali on peruttu ja nyt Jinhuan kaupungilta perätään tietoa siitä, mitä tapahtuu festivaalia varten kasvatetuille, lihansyöjien uhreiksi päätyviksi kaavailluille koirille. Kiinalaisilta nettisivuilta löytämäni häkkikuvat ovat melko lohduttomia, ja on varmaa, että teurastettavaksi kasvatettuja koiria on paljon.
Jään mielenkiinnolla seuraamaan, onko festivaali todellakin peruttu vai vaimentavatko kysyntä, rahanhimo ja perinteet kuitenkin lopulta kriittiset äänet. Ja jos festivaali kaikesta huolimatta järjestetään, harkitsen paikan päälle menemistä. Järki tosin varoittaa, ettei sinne ainakaan kamera kourassa kannattaisi mennä.
maanantai 3. lokakuuta 2011
自己人
Rakas päiväkirja,
Jinhuaan saavuttuani olen alkanut käydä iltaisin venäläisen kaverini kanssa treenaamassa läheisessä puistossa, joka on täynnä samanlaisia, Kiinassa valmistettuja jumppalaitteita kuin mitä esimerkiksi Tampereelta löytyy kaupungin keskustastakin. Paikalla on yleensä paljon kiinalaisia perheenäitejä lapsineen, ja molemminpuolisesta uteliaisuudesta johtuen päädymme usein juttusille heidän kanssaan. Olenkin puolivakavissani vitsaillut kaverilleni, että tuossa puistossa luodaan vielä tärkeitä suhteita – ehkä joku lapsista tarvitsee englannin yksityisopetusta, hyvää tuntikorvausta vastaan tietysti.
Kuultuaan maastopyöräilyharrastuksestani eräs naisista halusi ehdottomasti ottaa minut mukaansa paikallisen polkupyöräkerhon viikonloppureissulle. Lauantai-iltaan mennessä en ollut hänestä mitään kuullut, mutta sunnuntaiaamuna seitsemän jälkeen puhelimeni pirahti: nähdään 20 minuutin kuluttua puistossa, lähdetään pyöräilemään! Vaikka olin väsymyksen ja nälän vuoksi vastahakoinen, onnistui hän pian taivuttelemaan minut lähtemään. Niinpä keräsin nopeasti kamppeeni ja lähdin unenpöpperöisenä huristelemaan kohti puistoa.
Pyöräilimme paikalliselle Giant-myymälälle, jossa olin aikaisemmin kuluneella viikolla käynyt ostoksilla, jotta vastaisuudessa olisin pidemmillä pyöräreissuilla varautunut teknisiin ongelmiin. Paikalla oli parikymmentä aamuverryttelyään suorittavaa kiinalaista, pääasiassa miehiä, ja he katselivat minua hämmästyneinä. Myöhemmin päivän aikana sain kuulla ainakin kymmenisen kertaa, kuinka miehet utelivat tuntemaltani naiselta, kuka minä olen. Kuultuaan, että kyseessä on suomalainen kiinan opiskelija, joka osaa myös puhua kiinaa, uskalsivat miehet tulla juttelemaan ihan suoraan minullekin, eikä päivän päättyessä varautuneisuudesta ollut enää tietoakaan. Jinhuan murteesta on vielä hieman hankala saada selvää, mutta tunsin saaneeni sunnuntain retkellä parhaan mahdollisen kuullunymmärtämisoppitunnin.
Hätäisen aamun vuoksi sain polkea ensimmäiset 40 kilometriä pääasiassa veden voimin. Sain onneksi ensimmäisellä taukopaikalla (kovakuntoiset kiinalaismiehet polttivat tauoilla lähes poikkeuksetta savukkeita!) jonkinlaisen lehteen käärityn, paputahnalla täytetyn riisimötikän. Mötikkä osoittautui suorastaan lembasin veroiseksi, sillä pärjäsin suhteellisen kovassa vauhdissa suorastaan mainiosti. Vain reitin tarjoamat henkeäsalpaavat puitteet saivat minut välillä hidastamaan tahtia; valitettavasti en kuitenkaan ehtinyt keskittymään valokuvaukseen, joten joudutte itse kuvittelemaan provinssinkuulujen tuoksuoliivipuuviljelmien reunustamat maalaistiet sekä kiemurtelevat vuoristotiet, joilta avautui näkymä vastakkaisille, tiheiden bambumetsien täyttämille rinteille ja välissä lepäävälle jokilaaksolle.
Taukopaikalla meitä odottikin vihreän teen ja auringonkukansiemenien jälkeen todellinen juhla-ateria: toistakymmentä ruokalajia riisin kera. Lisäksi porukan miehet olivat sitä mieltä, että lounaan yhteydessä pitää ehdottomasti juoda vähän viinaa ja polttaa lisää tupakkaa. Siinä sitten kilistelin aina eri tyyppien kanssa ja poltin kohteliaisuudesta pari savuketta, vaikka kiinalainen tupakka tuntuukin välillä aikamoiselta myrkyltä. Ravintolan omistajien koirat pyörivät pöydän alla toiveikkaina, ja yksi niistä hämmensi minua demonstroimalla, kuinka oikeaoppisesti syödään auringonkukansiemeniä ja syljetään kuoret lattialle (taito, josta itse alan vasta nyt hiljalleen saada otteen)!
Paluumatka sujui väsymyksestä ja alun pikkupöhnästä huolimatta yllättävän leppoisasti, sillä alamäkeä oli nyt enemmän. Matkaa päivän aikana kertyi yhteensä noin 80 kilometriä, mikä ei ole mielestäni ollenkaan vähän ensimmäiseksi kerraksi. Palattuamme hengailimme vielä pitkään polkupyöräkaupalla, ja ostinkin lisää tarvikkeita, muun muassa kypärän, jota ilman kerhon reissuille ei ole asiaa. Olin otettu, kun kaupan johtaja taskulaskinta käsitellessään totesi, että olen 自己人, yksi heistä, ja pyöristi yhteishinnan mukavasti alaspäin. Hän myös kertoi, että kaupalla on joka ilta porukkaa istuskelemassa ja juttelemassa ja että olen aina tervetullut liittymään seuraan. Tuntuu hyvältä olla yhtäkkiä osa kiinalaista, liikuntaharrastuksen yhdistämää porukkaa!
Päivän ”kohokohta” oli kuitenkin vasta edessä, sillä minut vietiin lopuksi päivälliselle äärimmäisen autenttiseen kiinalaiseen ravintolaan! Ensimmäinen ruokalaji oli lehmän sorkka: syömäkelpoista tavaraa revittiin sorkasta ronskisti muovihanskoilla, tai sitten otettiin koko sorkka käteen, dipattiin soijakastikkeeseen ja kaluttiin hampailla suoraan luusta. Aikani urheasti syötyäni luovutin, sillä en millään olisi halunnut oksentaa pöydässä. Ja juuri kun luulin piinan olevan ohi, ilmestyi eteeni vielä iso kulhollinen nuudeleita, joiden lisukkeina oli naudan munuaista ja jotain sisäelimiin liittyvää. Kyllä minä parhaani tein, ja kiinalaiset olivat varmasti ihan riittävän tyytyväisiä suoritukseeni, mutta toivon ettei minun koskaan tarvitse kokea samaa uudestaan!
Olen nyt siis jinhualaisen polkupyöräkerhon jäsen, ja edellä mainitut kokemukset ovat vasta esimakua siitä, mitä tulevan vuoden aikana saan kokea, jos pysyn porukan vauhdissa aktiivisesti mukana. On hienoa voida viettää aikaa aitojen ja ennakkoluulottomien paikallisten kanssa, saada kuunnella heidän puhettaan ja tarinoitaan ja seurata heidän tapojaan. Kuka tietää, ehkä löydän nuorempien joukosta vielä ystäviäkin. Tärkeintä on, että saan viettää aikaa kiinalaisten kanssa, joilla ei varsinaisesti ole mitään motiivia hyötyä englantia osaavan ulkomaalaisen tuntemisesta.
Jinhuaan saavuttuani olen alkanut käydä iltaisin venäläisen kaverini kanssa treenaamassa läheisessä puistossa, joka on täynnä samanlaisia, Kiinassa valmistettuja jumppalaitteita kuin mitä esimerkiksi Tampereelta löytyy kaupungin keskustastakin. Paikalla on yleensä paljon kiinalaisia perheenäitejä lapsineen, ja molemminpuolisesta uteliaisuudesta johtuen päädymme usein juttusille heidän kanssaan. Olenkin puolivakavissani vitsaillut kaverilleni, että tuossa puistossa luodaan vielä tärkeitä suhteita – ehkä joku lapsista tarvitsee englannin yksityisopetusta, hyvää tuntikorvausta vastaan tietysti.
Kuultuaan maastopyöräilyharrastuksestani eräs naisista halusi ehdottomasti ottaa minut mukaansa paikallisen polkupyöräkerhon viikonloppureissulle. Lauantai-iltaan mennessä en ollut hänestä mitään kuullut, mutta sunnuntaiaamuna seitsemän jälkeen puhelimeni pirahti: nähdään 20 minuutin kuluttua puistossa, lähdetään pyöräilemään! Vaikka olin väsymyksen ja nälän vuoksi vastahakoinen, onnistui hän pian taivuttelemaan minut lähtemään. Niinpä keräsin nopeasti kamppeeni ja lähdin unenpöpperöisenä huristelemaan kohti puistoa.
Pyöräilimme paikalliselle Giant-myymälälle, jossa olin aikaisemmin kuluneella viikolla käynyt ostoksilla, jotta vastaisuudessa olisin pidemmillä pyöräreissuilla varautunut teknisiin ongelmiin. Paikalla oli parikymmentä aamuverryttelyään suorittavaa kiinalaista, pääasiassa miehiä, ja he katselivat minua hämmästyneinä. Myöhemmin päivän aikana sain kuulla ainakin kymmenisen kertaa, kuinka miehet utelivat tuntemaltani naiselta, kuka minä olen. Kuultuaan, että kyseessä on suomalainen kiinan opiskelija, joka osaa myös puhua kiinaa, uskalsivat miehet tulla juttelemaan ihan suoraan minullekin, eikä päivän päättyessä varautuneisuudesta ollut enää tietoakaan. Jinhuan murteesta on vielä hieman hankala saada selvää, mutta tunsin saaneeni sunnuntain retkellä parhaan mahdollisen kuullunymmärtämisoppitunnin.
Hätäisen aamun vuoksi sain polkea ensimmäiset 40 kilometriä pääasiassa veden voimin. Sain onneksi ensimmäisellä taukopaikalla (kovakuntoiset kiinalaismiehet polttivat tauoilla lähes poikkeuksetta savukkeita!) jonkinlaisen lehteen käärityn, paputahnalla täytetyn riisimötikän. Mötikkä osoittautui suorastaan lembasin veroiseksi, sillä pärjäsin suhteellisen kovassa vauhdissa suorastaan mainiosti. Vain reitin tarjoamat henkeäsalpaavat puitteet saivat minut välillä hidastamaan tahtia; valitettavasti en kuitenkaan ehtinyt keskittymään valokuvaukseen, joten joudutte itse kuvittelemaan provinssinkuulujen tuoksuoliivipuuviljelmien reunustamat maalaistiet sekä kiemurtelevat vuoristotiet, joilta avautui näkymä vastakkaisille, tiheiden bambumetsien täyttämille rinteille ja välissä lepäävälle jokilaaksolle.
Taukopaikalla meitä odottikin vihreän teen ja auringonkukansiemenien jälkeen todellinen juhla-ateria: toistakymmentä ruokalajia riisin kera. Lisäksi porukan miehet olivat sitä mieltä, että lounaan yhteydessä pitää ehdottomasti juoda vähän viinaa ja polttaa lisää tupakkaa. Siinä sitten kilistelin aina eri tyyppien kanssa ja poltin kohteliaisuudesta pari savuketta, vaikka kiinalainen tupakka tuntuukin välillä aikamoiselta myrkyltä. Ravintolan omistajien koirat pyörivät pöydän alla toiveikkaina, ja yksi niistä hämmensi minua demonstroimalla, kuinka oikeaoppisesti syödään auringonkukansiemeniä ja syljetään kuoret lattialle (taito, josta itse alan vasta nyt hiljalleen saada otteen)!
Paluumatka sujui väsymyksestä ja alun pikkupöhnästä huolimatta yllättävän leppoisasti, sillä alamäkeä oli nyt enemmän. Matkaa päivän aikana kertyi yhteensä noin 80 kilometriä, mikä ei ole mielestäni ollenkaan vähän ensimmäiseksi kerraksi. Palattuamme hengailimme vielä pitkään polkupyöräkaupalla, ja ostinkin lisää tarvikkeita, muun muassa kypärän, jota ilman kerhon reissuille ei ole asiaa. Olin otettu, kun kaupan johtaja taskulaskinta käsitellessään totesi, että olen 自己人, yksi heistä, ja pyöristi yhteishinnan mukavasti alaspäin. Hän myös kertoi, että kaupalla on joka ilta porukkaa istuskelemassa ja juttelemassa ja että olen aina tervetullut liittymään seuraan. Tuntuu hyvältä olla yhtäkkiä osa kiinalaista, liikuntaharrastuksen yhdistämää porukkaa!
Päivän ”kohokohta” oli kuitenkin vasta edessä, sillä minut vietiin lopuksi päivälliselle äärimmäisen autenttiseen kiinalaiseen ravintolaan! Ensimmäinen ruokalaji oli lehmän sorkka: syömäkelpoista tavaraa revittiin sorkasta ronskisti muovihanskoilla, tai sitten otettiin koko sorkka käteen, dipattiin soijakastikkeeseen ja kaluttiin hampailla suoraan luusta. Aikani urheasti syötyäni luovutin, sillä en millään olisi halunnut oksentaa pöydässä. Ja juuri kun luulin piinan olevan ohi, ilmestyi eteeni vielä iso kulhollinen nuudeleita, joiden lisukkeina oli naudan munuaista ja jotain sisäelimiin liittyvää. Kyllä minä parhaani tein, ja kiinalaiset olivat varmasti ihan riittävän tyytyväisiä suoritukseeni, mutta toivon ettei minun koskaan tarvitse kokea samaa uudestaan!
Olen nyt siis jinhualaisen polkupyöräkerhon jäsen, ja edellä mainitut kokemukset ovat vasta esimakua siitä, mitä tulevan vuoden aikana saan kokea, jos pysyn porukan vauhdissa aktiivisesti mukana. On hienoa voida viettää aikaa aitojen ja ennakkoluulottomien paikallisten kanssa, saada kuunnella heidän puhettaan ja tarinoitaan ja seurata heidän tapojaan. Kuka tietää, ehkä löydän nuorempien joukosta vielä ystäviäkin. Tärkeintä on, että saan viettää aikaa kiinalaisten kanssa, joilla ei varsinaisesti ole mitään motiivia hyötyä englantia osaavan ulkomaalaisen tuntemisesta.
lauantai 1. lokakuuta 2011
Unohtuneet kuvat: Xiaozhou + Hangzhou
Lauantain ratoksi laitan tähän jokusen unohtuneen kuvan. Ensimmäiset kolme kuvaa ovat Guangzhoussa sijaitsevasta Xiaozhou-kylästä (jos en nimeä ihan väärin muista), jossa kävimme Saran kanssa kuvailemassa elo-syyskuun vaihteessa. Kylässä pistivät silmään useat pienet, samankaltaista arkkitehtuuria noudattavat temppelinjämät: rakennukset ovat selvästi olleet joskus todella kauniita, mutta ne ovat päässeet ränsistymään. Kuitenkin niissä saattoi nähdä aina puuhastelemassa jokusen ihmisen, kuten kuvassa näkyvän vanhan naisen. Voin vain arvailla, yrittävätkö ihmiset omin voimin pitää paikkoja kunnossa vai hoitavatko he temppelien rauhallisissa puitteissa jotain ihan omia askareitaan.
Loput neljä kuvaa ovat Hangzhoun reissulta (liskot omistettu Eemolle, ehkä voidaan joskus yhdessä niitä maistella). Yhtenä päivänä kävin kahden samassa hostellihuoneessa oleskelleen matkailijan kanssa kiipeämässä Länsijärven kupeessa sijaitsevalle kukkulalle, ja matkalla sinne kävelimme kauniin, vihreän puistoalueen läpi. Kauniit puitteet ja aurinkoinen sää olivat houkutelleet paikalle kymmeniä pareja hääkuvaukseen. Näkymässä ei sinänsä ole mitään suurenmoista, mutta huomasin pohtivani, että näkeekö Suomessa kovinkaan usein vastaavaa. Tuntuu siltä, että pidättyväiset suomalaiset kuvauttavat itsensä mieluummin studiossa tai sitten ulkoilmassa jossakin hieman yksityisemmässä paikassa, jonka he henkilökohtaisesti kokevat itselleen tärkeäksi (järvimaisema, lapsuuden maaseutu jne.).
Loput neljä kuvaa ovat Hangzhoun reissulta (liskot omistettu Eemolle, ehkä voidaan joskus yhdessä niitä maistella). Yhtenä päivänä kävin kahden samassa hostellihuoneessa oleskelleen matkailijan kanssa kiipeämässä Länsijärven kupeessa sijaitsevalle kukkulalle, ja matkalla sinne kävelimme kauniin, vihreän puistoalueen läpi. Kauniit puitteet ja aurinkoinen sää olivat houkutelleet paikalle kymmeniä pareja hääkuvaukseen. Näkymässä ei sinänsä ole mitään suurenmoista, mutta huomasin pohtivani, että näkeekö Suomessa kovinkaan usein vastaavaa. Tuntuu siltä, että pidättyväiset suomalaiset kuvauttavat itsensä mieluummin studiossa tai sitten ulkoilmassa jossakin hieman yksityisemmässä paikassa, jonka he henkilökohtaisesti kokevat itselleen tärkeäksi (järvimaisema, lapsuuden maaseutu jne.).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)