torstai 29. syyskuuta 2011

Kalkkiintumisvaara!

Olen tässä parin viikon aikana saanut päivittäin huomata, että opiskelutahti on nyt niin kova, ettei löhöilylle ja matkustelulle taida liiemmin jäädä aikaa ennen tammikuussa koittavaa, tenttiviikon jälkeistä pitkää talvilomaa. Siksi pistää ihmettelemään, kun opiskelijoista (joilla töitä varmasti riittäisi enemmän kuin allekirjoittaneella) valtaosa lähtee kovalla vauhdilla reissaamaan heti perjantaina - itse asiassa osa skippasi parin päivän luennot ja lähti reissuun jo keskiviikkona - eikä monikaan heistä varmasti ota kirjoja tai vihkoja matkalaukkuunsa turhaksi painolastiksi.

Tiedän kyllä olevani jonkinasteinen poikkeustapaus, eikä tarkoitukseni ole mitenkään valittaa tai väittää, että matkustamisesta pitävät olisivat väärässä. Suurin osa maailman ihmisistä pyrkii näkemään niin monta paikkaa kuin mahdollista elämänsä aikana. Useimmat ovat tyytyväisiä raapaistuaan pintaa, nähtyään ne paikat, joista opaskirjaan on mahtunut maininta tai joita tuttavat ovat suositelleet. Ja ovathan ne reissut hauskempia kun ne tehdään kaveriporukalla, yksin matkailu väsyttää herkemmin.

Luentojen lomassa minulta on luonnollisesti kyselty paljon omista lomasuunnitelmistani. Väkisinkin tunnen olevani paikalleen jähmettynyt tylsimys, kun kerron, että pysyn ihan tyytyväisenä Jinhuassa. Kerron kyselijöille, että minulla on ihanat yhdeksän päivää aikaa rauhassa rentoutua mutta myös harrastaa paljon liikuntaa, opiskella ja tehdä töitä (sain onnekkaasti mukavan työtarjouksen Suomesta käsin juuri tuolle viikolle). Samalla säästän paljon rahaa ja voin antaa aikaa Jinhualle, tutkia sitä hieman tarkemmin kuin mitä olen tähän asti ehtinyt.

Mutta Jinhua on niin pieni ja tylsä, he sanovat, miksi et lähtisi Shanghaihin bilettämään! Tässä vaiheessa alan kuulostaa vielä tylsemmältä. Kiina on avokätisesti antanut minulle tilaisuuden elää ja opiskella käytännössä ilmaiseksi vuoden ajan, ja jotenkin koen velvollisuudekseni olla sen etuoikeuden arvoinen, tehdä niin kovasti töitä, että itäaasialainenkin opiskelija nostaisi näkemälleen hattua suu ammollaan.

Tämä on tähänastisen elämäni ehdottomasti tärkein vuosi, ja saavutukseni tämän vuoden aikana luultavasti määrittävät hyvinkin pitkälle sen, mitä tulevina vuosina elämässäni voi tapahtua. Olen äärimmäisen motivoitunut, ja osaan ongelmitta kohdistaa ajatukseni ja energiani huomista ajatellen: mitä enemmän saavutan tänään (tai tänä vuonna), sitä enemmän minulla on mahdollisuuksia kokea hienoja elämyksiä huomenna (tai kahden vuoden päästä).

Jonakin päivänä, ehkei edes niin kaukaisessa tulevaisuudessa, minulla on aikaa ja varaa kierrellä Kiinassa oikein tunteella vaikka kokonaisen vuoden ajan. Silloin voin muistella tyytyväisenä niitä aikoja, jotka olivat raskaita mutta jotka tekivät sen kaiken mahdolliseksi. Eikä silloin ole kalkkiintumisesta tietoakaan.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Pienenpieniä havaintoja Kiinasta

Nyt mennään todella pintapuolisella linjalla, mutta alla mainitut seikat ovat joko ihastuttaneet tai vihastuttaneet minua kuluneen kuukauden aikana, ja jostain syystä näistä kirjoittaminen tuntui hauskalta idealta. Kenties kirjoittelen myöhemmin lisää kunhan ensin keksin muita pikkuseikkoja. Ehkä jollakulla Kiinassa asuvalla tai asuneella on samankaltaisia kokemuksia? Jakakaamme tuskamme ja/tai ilomme!

Kunnon olutta, kiitos!

Tämän ei sinänsä tarvitse olla huono asia, mutta kunnon olut on tähän asti Kiinassa ollut hieman kiven alla. Pekingissä sain pari vuotta sitten helposti kahdella tai kolmella yuanilla kaupasta ja ravintolassakin ison pullon maittavaa Qingdao-olutta, mutta nykyään joudun tyytymään mitäänsanomattomiin vaihtoehtoihin ja variaatioihin, joista on kaiken lisäksi prosentit imetty alle kolmen tienoille - suomalaisena poikana tietenkin haluan, että iso pullo olutta nousee edes jonkin verran päähän, jotta kiinakin sitten luistaa vähän paremmin. Suosikkiravintolani jääkaappi mainostaa Qingdao-olutta, mutta sisältä löytyy sellaisia laimeita nimiä kuin Harbin Beer tai Snow Beer. Mitä on tapahtunut, onko tämä jotain terveysintoilua?!

便宜没好货,好货不便宜!

Otsikon sanonta "halpa tuote ei ole laadukas eikä laadukas tuote halpa" pätee erityisen hyvin Kiinassa: voit olla varma, että halvimman vaihtoehdon kanssa tulee viikon sisällä ongelmia. Siksi ostin esimerkiksi vedenkeittimen 99 yuanin hintaan, vaikka erikoistarjouksessa oli myös 39 yuanin vempeleitä. Jos olisin laittanut peliin vielä parikymppiä lisää, ei laitetta tarvitsisi vahtia, vaan veden kiehuessa siitä katkeaisi virta ihan itsestään.

Koska kampuksella etäisyydet ovat melko pitkiä, hankki valtaosa opiskelijoista heti ensimmäisen viikon aikana polkupyörän. Valitettavasti lähes jokainen osti pyöränsä ylihintaan samasta romukaupasta, ja pyöriä on nyt taluteltu takaisin kaupalle pikaista huoltoa varten. Polkimia, satulan istuimia ja tukijalkoja sinkoilee sinne tänne, jarrut saattavat aamulla temppuilla mutta illemmalla taas toimia ihan mainiosti, sisäkumit puhkeilevat omia aikojaan ihan ilman lasinsirujakin. Omasta, käytettynä eri kaupasta ostamastani jämäpyörästäkin on sisäkumi puhjennut jo kahdesti, mutta laadukkaamman, taiwanilaisvalmisteisen Giant-maastopyöräni pitäisi olla luotettavampaa sorttia. Taidanpa silti pyytää isää laittamaan joulupakettiin salmiakkikalojen (mmm...) ja täysksylitolipurukumin lisäksi myös pari 26-tuumaisen renkaan sisäkumia!

Tööt tööt, ring ring!

Tätä seikkaa pidän itse asiassa melko ilahduttavana, vaikka ainakin tamperelaista alkaisi täällä ahdistaa hyvin nopeasti. Kiinalaiset autoissaan tai skoottereillaan tööttäilevät nimittäin hieman enemmän kuin äkkiseltään tuntuisi olevan tarvetta. Tämä tapa varmaankin selittyy väenpaljoudella ja ruuhkien yleisyydellä: ihmiset eivät yksinkertaisesti pysy poissa tieltä ellei jatkuvasti pidä itsestään mekkalaa. Oma suosikkini oli maaseudun rosoisella tiellä viilettänyt mies, jonka skootterin äänitorvi aktivoitui pienimmästäkin värähdyksestä. Kuulin hänen tasaisen piipityksensä jo kaukaa, vaikkei pienellä tiellä oikeastaan edes ollut ketään, jota menostaan varoittaa.

Suurimman ilon olen ottanut irti pyöräillessäni, sillä täällä minulla on vapaus soitella kelloani niin paljon kuin huvittaa – myös ihan varmuuden vuoksi silloinkin kun kukaan ei varsinaisesti ole tielläni. Soitellessani ihmiset väistävät tai sitten eivät; minusta tuntuu, että kiinalaiset ovat selvästi turtuneet jatkuvaan soittokellojen ja äänitorvien kakofoniaan. Tämä on kuitenkin virkistävää vaihtelua Tampereen lapselliseen, jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden väliseen sotaleikkiin verrattuna. Tampereella kun hellästi kilautan kerran kelloani, saan osakseni murhaavia katseita, alaspäin kääntyneitä suupieliä ja epämääräistä mutinaa, ja seuraavan päivän Aamulehden tekstaripalstalta voin lukea lisää tekosistani sekä aiheuttamastani stressistä ja mielipahasta. Ottakaahan ihmiset rennommin siellä Tampereella, tai en viitsi koskaan tulla sinne takaisin!

lauantai 24. syyskuuta 2011

Jinhua-kuvasetti II

Hong Kongissa viime kuussa oleskellessani julkaisin kuvia lähinnä kaikesta massiivisen suuresta, kuten korkeista rakennuksista tai kauniista, vihreistä saarista. Jinhuaan saavuttuani olen kuitenkin viimein päässyt sellaisen valokuvaamisen pariin, joka tuntuu itselleni parhaiten sopivan: tykkään ottaa kuvia pienemmistä asioista, yksityiskohdista, jotka monilta jäävät huomioimatta.

Yliopistokampuksemme pohjoisportin ympäristö on paikka, jonne mennään hakemaan ruokaa ja yleisimpiä päivittäistarvikkeita. Harva opiskelijoista kuitenkaan tietää, että vain parin sadan metrin päässä kauppakadun viimeisistä hedelmäkojuista ja nuudeliravintoloista löytyy pieni ja vanhanaikainen, työläisten ja maanviljelijöiden kansoittama kylä, joka päivästä toiseen tienaa elantonsa yliopistomme tuhansien opiskelijoiden lompakoista.

Vuohet, kanat, hanhet, koirat ja kissat kansoittavat pieniä katuja, väistellen satunnaisia skoottereita ja polkupyöriä. Kissat ovat uteliaita mutta kovin arkoja, koirat taas äityvät herkästi murisemaan vieraille, mikäli jätteiden penkomiseltaan ehtivät. Kylässä on hiljaista, ja rauhallista tunnelmaa luovan erhu-soittimen ääni kantautuu jonkun asunnosta pitkälle, useiden kulmien taakse. Iltapäivällä väsyneet maanviljelijät alkavat palailla yhteisön pelloilta ja puutarhoilta hämäriin asuntoihinsa, eikä ulkomaalaiseen opiskelijaan jakseta pahemmin kiinnittää huomiota.

Saan ottaa kuvia ihan rauhassa, mutta en vielä uskalla kamerallani osoitella ihmisiä, joiden kanssa en ole ensin luonut reilua kontaktia. Niinpä rohkeuteni kasvamista odotellessa tarjoan niitä pieniä yksityiskohtia. Ja mainittakoon nyt varmuuden vuoksi, että mahdollisesti silmää miellyttävät kuvat voi nähdä suurempina niiden päällä hiirellä klikkaamalla.







perjantai 23. syyskuuta 2011

Rutiinit romukoppaan

Järjestelmällinen luonteeni on alusta asti soveltunut hyvin kiinan kielen opiskeluun: minulla on selkeät systeemit, jotka takaavat sen, että opin tasaista tahtia uutta ja pidän myös aikaisemmin opitun enemmän tai vähemmän tuoreessa muistissa. Jo viiden vuoden ajan olen toteuttanut kehittämääni, puolen vuoden välein toistuvaa sykliä, jonka aikana opin reilut 500 uutta sanaa ja käyn uudelleen läpi kaiken toistaiseksi oppimani.

Lienee sanomattakin selvää, että jos jotain on tottunut tekemään jo vuosia, ei rutiinistaan mielellään päästäisi irti. Tällä viikolla olen kuitenkin joutunut katsomaan peiliin ja toteamaan itselleni tiukasti, että nyt rutiineihin täytyy tulla isoja muutoksia.

Viikoittainen lukujärjestykseni koostuu yhdeksästä puolentoista tunnin oppitunnista: kaksi kertaa kuuntelua (听力), lukemista (阅读) sekä puhuttua kieltä (口语) ja kolme kertaa "yleistä" kiinaa (综合), joka on kursseista haastavin. Kursseja on siis yhteensä neljä, ja jokaisella kurssilla on omat oppikirjansa teksteineen ja harjoituksineen. Tunneilla ei ole ainakaan vielä tullut vastaan erityisen suuria haasteita; itse asiassa kuulun luokassa siihen puoliskoon, jonka mielestä välillä edetään vähän liian hitaasti ja toisinaan jäädään turhan pitkäksi ajaksi vatvomaan jotain sellaista seikkaa, jonka jokaisen tulisi tällä tasolla jo hallita. Tasoerot ovat noin 17-henkisessä ryhmässämme siis valtaisat.

Kursseista tekee niin haastavan teksteissä esiintyvä uuden sanaston määrä: tuntuu, että sitä on yksinkertaisesti liikaa! Olen tottunut käymään sanalistojani läpi rauhallisella, kolmen tai neljän sanan päivätahdilla – näin tosin pääasiassa siksi, että esimerkiksi kesällä valmistunut maisterin tutkintoni vähensi aikaisempina vuosina kiinalle omistettavissa olevaa aikaani merkittävästi.

Nyt opiskellaankin täysipäiväisesti Kiinassa, ja meno on sen mukaista: ensimmäisen viikon teksteistä kasasin peräti 76 uudesta sanasta koostuvan listan. Uusia sanoja täytyy siis päivittäin päntätä yli kymmenen, mikäli haluaa pysyä menossa mukana ja saada lukuvuodesta irti niin paljon kuin olisi tarkoitus. Tämä tahti selittää pitkälti sen, kuinka jotkut opiskelijat pystyvät vuoden tai kaksi Kiinassa opiskeltuaan puhumaan jo sangen sujuvaa kiinaa. Toisaalta tahti selittää myös sen, miksi moni Suomeen palattuaan alkaa hyvin nopeasti unohtaa oppimaansa: kovin paljon aikaa kertaamiselle ei Kiinassa välttämättä jää, ja kotiinpaluun jälkeen levätään laakereilla, kun pitkästä aikaa ei kukaan ole hengittämässä niskaan. Itse pyrin kiireestä huolimatta varmistamaan sen, että kertaamiselle jää aina riittävästi aikaa.

Oma kirjoituskäteni kuitenkin väsyy helposti, joten en millään pysty toteuttamaan aikaisempaa tekniikkaani eli kirjoittamaan jokaista uutta sanaa paperille kymmentä kertaa. Nyt sanasto pitää oppia uudella, vaivattomammalla mutta (jos mahdollista) samalla tehokkaammalla tavalla, ja kaipaisinkin lukijoilta kommentteja ja omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuvia vinkkejä. Itse olen nyt käyttänyt enemmän nettiä apuvälineenä: etsin nettisanakirjoista esimerkkilauseita ja katson, mitä nopea googlaus kertoo sanojen käytöstä. Tekstit, joista olen sanaston koonnut, luen nyt läpi entistä useammin, melkeinpä päivittäin, jotta aikakin se ensimmäisenä kohdattu sanan käyttökonteksti pysyy muistissa.

Viikon kuluttua alkaa Kiinan kansallispäivän kunniaksi viikon loma, mutta pelkään pahoin, että vapaasta suuri osa menee rästihommia tehdessä ja tulevaan ryöpytykseen valmistautuessa. Ehkä ehdin lomailla sitten kiinalaisen uudenvuoden aikana...

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Jinhua-kuvasetti I

Pysyttelen nyt edelleen sillä (laiskalla) linjalla, etten lisää kuviini minkäänlaisia kuvauksia. Mielipiteet kuvausten puuttumisesta ovat tervetulleita, ja ainahan saa kysyä. Toiset tykkäävät katsoa kuvia ilman selityksiä, koska silloin kuvassa voi nähdä sitä miltä itsestä tuntuu. Toisaalta esimerkiksi isäni ja äitini saattavat miettiä, että missä helvetissä se poika on taas pyörinyt ja mitä ihmettä noihin seiniin on kirjoitettu. Sanotaan nyt niin että ajan salliessa innostun kerta kerralta pyöräilemään kamerani kanssa kauemmaksi kampukselta, joten kaikennäköisiä mielenkiintoisia paikkoja tulee varmasti lähikuukausina löydettyä (kunhan pyörä pysyy kasassa). Alla näytteitä, lisäilen varmaan lähiaikoina vielä Guangzhoussa ja Hangzhoussa ottamiani kuvia, jotka ovat ajan myötä alkaneet näyttää koneen ruudulla laadukkaammilta...








lauantai 17. syyskuuta 2011

Rakas päiväkirja

En ole kirjoitellut paljon viime päivinä, koska olen paininut Kiinan internet-sensuurin kanssa. Tänään latasin kuitenkin koekäyttöön kaverini suositteleman, maksullisen Go Trusted -ohjelman, ja ainakin toistaiseksi surffailu on sujunut ongelmitta. Kuusi yhdysvaltain dollaria kuussa tuntuu nyt kohtuulliselta hinnalta internet-vapaudesta.

Ensimmäinen viikkoni Jinhuassa on vierähtänyt, ja elämä hymyilee. Aikataulu on ollut leppoisa, joten aikaa on ollut riittävästi asuntolaan totuttautumiseen, yliopiston lähiympäristön tutkiskeluun sekä tarpeellisten tavaroiden hankintaan. Tavaraan onkin mennyt aika paljon rahaa, vaikka sitä toivoisi, että huoneeni edellisten asukkaiden hankkimat petivaatteet, siivousvälineet, vedenkeittimet, pöytälamput ja muut olisi ystävällisesti säilytetty seuraavien asukkaiden käytettäviksi. Toivottavasti joku on edes myynyt tavarat eteenpäin ja saanut vähän taskurahaa.

Maanantaina pidettiin rutiininomainen lähtötasokoe: ruksin monivalintatehtävien vastaukset helpohkosti kymmenessä minuutissa ja palautin paperin opettajalle. Eilen saimme tulokset, ja olin ainoana koko 50-60-henkisestä kokeen suorittaneesta porukasta saanut vastauksista sata prosenttia oikein. Pääsen siis ylimmälle mahdolliselle tasolle opiskelemaan. Advanced-kurssia täällä ei valitettavasti ainakaan vielä järjestetä, mutta selailtuani saamaani viiden oppikirjan nippua totesin, että kyllä niissä opittavaa riittää.

Vaikka varsinainen opiskelu ei ole vielä alkanut, on minusta alkanut tuntua, että käsissäni on kiinan oppimisen kannalta voittava yhdistelmä. Pohjatietoni ovat jo niin vakuuttavat, että ne mahdollistavat uuden sanaston omaksumisen hengästyttävällä tahdilla: suorastaan imen ympäristöstäni uutta tietoa, oli kyse sitten bussissa istumisesta, kaupassa käymisestä tai muiden opiskelijoiden kanssa jutustelusta (luonnollisesti opin sanastoa samalla myös muista, jo pitkään käyttämistäni lähteistä). Ja sanasto jää paremmin päähän, koska kirjoitusmerkit ovat ennestään tuttuja monista, monista muista sanoista. Kirjoittelen jatkuvasti muistiinpanoja pieneen muistivihkooni, joka kulkee aina mukanani, ja olen ilokseni huomannut, että olen inspiroinut muutaman muunkin opiskelijan hankkimaan vihkon samaiseen tarkoitukseen!

Pian se ”todellinen” opiskelu alkaa neljän oppitunnin päivätahdilla, enkä edes uskalla ajatella, minkälainen vaikutus tällä oma-aloitteisuuden ja ohjatun opiskelun yhdistävällä combolla onkaan kielitaidolleni. Alan olla varma siitä, että ensi kesänä saan huomata ottaneeni lyhyessä ajassa valtaisan askeleen, ehkä jopa suuremman kuin ne, jotka ovat tulleet tänne aloittamaan kiinan kielen opintonsa ihan alusta.

Jos lukuvuoden tuottamat tulokset ovat sitä mitä odotan, alan entistä hanakammin toimia hitaan ja kärsivällisen kielenopiskelun sanansaattajana. Sekä kiinalaiset että muut ulkomaalaiset ovat kovin hämmästyneitä siitä, etten ole oikeastaan koskaan opiskellut Kiinassa ja että viimeiset kolme vuotta olen ollut opinnoissani täysin omillani. Ehkä kiinaankin voi ja kannattaa ensin panostaa kärsivällisesti, ennen kuin lähtee paikan päälle sitä suurta loppukiriä suorittamaan… Ajatuksia?

Itse Jinhua vaikuttaa yllättävän pieneltä kaupungilta, eikä ihme, sillä lähes viisimiljoonaisesta väestöstä vain viidennes lukeutuu urbaaniin populaatioon. Kovin korkeita rakennuksia ei keskustastakaan löydy, ja kaupunki on kauniiden kukkuloiden sekä vihreän maaseudun ympäröimä. Koska olen kiinnostuneempi syrjäisemmistä seuduista, hankin heti itselleni kaksi käytettyä polkupyörää. Toinen on romupyörä, jolla voin polkaista luennoille, kirjastoon tai kampuksen pohjoisportille, jonka läheisyydestä löytyy kuhinaa, ruokakauppoja ja ravintoloita. Kampusalue on todellakin suuri: ostamaltani Jinhuan kartalta ei löydy toista yhtä suurta länttiä, eikä luennoille huvittaisi mennä ilman polkupyörää.

Toinen pyöristä on laadukkaampi, Giant-merkkinen (toivottavasti aito) maastopyörä, joka mahdollistaa pidemmät elämysmatkat rauhallisempiin ja kiehtoviin paikkoihin, joissa liikenne ei ruuhkaudu - mutta silti tööttäillään, kiinalainen pyörillä nimittäin omistaa aina koko tien! - ja joissa kansa ei ole vielä tottunut näkemään ulkomaalaisia. Kamera kulkee luonnollisesti matkassa mukana, ja laitankin alle jokusen otoksen ensimmäiseltä viikoltani.






perjantai 9. syyskuuta 2011

Millainen on ihanteellinen kielen oppimisympäristö?

Ennen Jinhuaan saapumistani mietin, lieneekö Zhejiang Normal Universityssa kovin montaa ulkomaalaista - enhän ollut paikasta itse koskaan kuullutkaan. Omat, toiveikkaat arvailuni liikkuivat joissakin hassuissa kymmenissä, mutta uuteen opiskelupaikkaani saavuttuani huomasin hyvin nopeasti, että arvioni perään voi huoletta lisätä yhden nollan ja varmaankin vielä kertoa luvun kahdella: yliopistossa on varmasti yli 500 ulkomaalaista opiskelijaa.

Tämän kuultuani olin hetken todella pettynyt, sillä ajattelin, että kovinkaan kaksiseksi oppimisympäristöksi ei kampuksesta voi olla. Kuitenkin jo kahden ensimmäisen päivän aikana minulle on hiljalleen valjennut miellyttävä totuus: täällä eri maiden kansalaiset kommunikoivat toistensa kanssa pääosin kiinaksi! Suuri osa yliopiston ulkomaalaisista on tutkinto-opiskelijoita, jotka ovat ensin opiskelleet täällä vuoden tai kaksi kiinaa ennen varsinaisten tutkinto-opintojensa alkamista. Afrikasta ja Keski-Aasiasta tulevien määrä vaikuttaa poikkeuksellisen suurelta, ja olenkin jo ehtinyt käydä useita pitkiä keskusteluja kiinaksi ”vanhempien” opiskelijoiden kanssa.

Myös heti Hangzhoun lentokentällä tapaamani ihmiset yllättivät korkealla kiinan kielen tasollaan. Koska meitä oli Hangzhoussa noutoa odottamassa hyvin pieni määrä uusia opiskelijoita, ehdimme jo matkalla muodostaa pienen, suomalais-venäläis-serbialais-japanilaisen ryhmän, jossa jokainen osaa kiinaa vähintäänkin mukavasti; tänään hoitelimme jo asioita yhdessä kuin parhaat kaverukset. On ollut ilo huomata, että käytämme kiinaa itse asiassa enemmän kuin englantia - osittain ehkä siksi, että ryhmämme japanilainen tyttö ei juuri englantia osaa. Minä ja neljä vuotta kiinaa lukenut serbialainen tyttö autamme kahta muuta, jotka eivät ole vielä opinnoissaan edenneet yhtä pitkälle.

Oppimisympäristö vaikuttaa siis jollakin tavalla melkeinpä erinomaiselta, vaikka sitä aina ensin toivoo, että voisi asua kiinalaisten kanssa samassa asuntolassa ja altistua oikein kunnolla kielen vaikutuksille. On hienoa kun on muita vertaisia, joilta voi toisaalta oppia jatkuvasti uutta ja joille toisaalta voi itse tarjota palasia omasta tietämyksestään. Jo nyt tuntuu siltä, että kielitaitoni ja sanavarastoni kasvaa päivittäin rytinällä, enkä millään malta odottaa, että pääsen jokapäiväisille kiinan tunneille laittamaan kaikkeni likoon.

Itse kaupunkiin en ole vielä ehtinyt tutustua, mutta kampus ympäristöineen vaikuttaa ihan miellyttävältä, vaikka kuluneet päivät ovatkin olleet melko sumuisia. Ulkomaalaisten opiskelijoiden asuntola on reilu vuosi sitten rakennettu, mielestäni sangen laadukas rakennus: kahden hengen huoneet ovat isoja (huonekaverini, joka tosin ei ole vielä saapunut Jinhuaan, on norjalainen) ja niissä on ilmastointi, mukavasti kaappitilaa, oma suihku sekä ihan oikea wc-pönttö. Täällä varmasti kelpaa asustella, tehdä läksyjä ja päivitellä blogia.

Lukuvuosi alkaa vajaan parin viikon kuluttua, mitä ennen hoidetaan pakolliset terveystarkastukset ja asumisluvan hakemiset alta pois sekä suoritetaan lähtötasokoe. Ymmärtääkseni kokeen perusteella opiskelijat jaetaan viidelle eri tasolle, ja vaikken näiden tasojen vaativuudesta vielä mitään tiedäkään, haaveilen tällä hetkellä toiseksi ylimmästä (tai miksei siitä ylimmästäkin?) tasosta. Luvassa siis päivityksiä alkuhäslingistä, tasokokeesta, Jinhuasta itsestään sekä tunnelmista ylipäätään.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Palvoako harmautta, melua ja kaupallisuutta?

Yleensä tykkään kirjoitella positiivisesti kaikista niistä hienoista paikoista, joissa olen Kiinassa vieraillut. Nyt joudun kuitenkin tekemään poikkeuksen, sillä jostain syystä Hangzhoussa viettämäni päivät ovat jättäneet minut kylmäksi. Tämä on yllättävää, sillä kyseessä on juuri se paratiisikaupunki, jonne itsekin olisin halunnut vuodeksi opiskelemaan ja joka on paitsi historiallisesti myös turismin valossa Kiinan merkittävimpiä kaupunkeja.

Hangzhoun tärkein vetonaula on West Lake -järvi, jota paljon ylistetään ja josta kielen opiskelijat kuulevat varmasti jo ensimmäisillä kiinan kursseillaan, kun teksteissä tulevat puheeksi vierailemisen arvoiset paikat Kiinassa. Itse en ole saanut järvestä kovinkaan paljon irti, ja mietinkin, voisiko se johtua siitä että olen suomalainen ja että kyseessä on yksinkertaisesti järvi. Kauniita, puhtaita järviä on tullut nähtyä yksi jos toinenkin, ja sinivalkoisissa silmissäni järveä ympäröi aina tiheä metsä kapeine polkuineen, joita pitkin kulkea. Rannoille on rakennettu mahdollisimman vähän kesämökkejä, jottei kesäisen iltahämärän rauha rikkoudu humalaisesta mölyämisestä.

Länsijärven ympärillä ei metsästä tai rauhasta ole tietoakaan, vaan rantoja reunustavat ravintolat, kaupat ja jopa majatalot; vilkkaita katuja sijaitsee monin paikoin hyvinkin lähellä järven rantaa. Lienee sanomattakin selvää, että ihmisten määrä on myös melkoinen.

Hangzhou Travel Guide -läpyskässä on järven kartan yhteydessä mainittu peräti 30 kohdetta, jotka matkailija saattaisi haluta nähdä ja kokea. Niistä osa osoittautui omituisiksi pettymyksiksi, kuten pieniksi sillanpätkiksi tai mitäänsanomattomiksi, myyntikojujen täyttämiksi paviljongeiksi. Järvi itsessään ei tarjoa kovinkaan kaksisia näkymiä ainakaan ilmansaasteiden siunaamina päivinä, jollaisia viime päivät ovatkin olleet. Itse en tahtonut millään löytää järveltä mitään erikoista, vaikka jokusen miellyttävän temppelin tai hiljaisemman puiston onnistuinkin löytämään.

Aloin väkisin miettiä, oliko vika järvessä vai sittenkin minussa. Valmistauduinko Hangzhoun ylpeyden kokemiseen huonosti? Jos tämänhetkisen hostellini langaton verkkoyhteys toimisi muulloinkin kuin kahdeksalta aamulla, olisin voinut hankkia lisätietoa ja kenties saada kokemuksistani enemmän irti. Toisaalta moni kiinalainenkin matkailija täällä on pettyneenä todennut, ettei siellä mitään "hauskaa" ole, joten ehkä tässä ollaan oikeilla jäljillä, ehkä kaikkea vanhaa ja kuuluisaa ei oikeasti ole pakko jumaloida, vaikka turistiopas niin kehottaa. Toisaalta haluaisin uskoa, että saisin järvestä enemmän irti ajan kanssa, jos vaikka opiskelisin täällä ja kävisin järvellä aina silloin tällöin, ihan rauhassa ilman kuumottavaa hoppua ja väsyneitä jalkoja.

Toki Hangzhoussa on hyviäkin kokemuksia kertynyt, onhan West Lake vain yksi osa kaupungin vetovoimasta - tiedostan, että viiden päivän aikana olen ehtinyt vain raapaista kaupungin pintaa. Muista paikoista en varmaan jaksa liikaa kirjoitella, mutta tarkoitukseni olisi päivittää seuraavaksi muutamilla valokuvanäytteillä kuluneen viikon ajalta.

Keskiviikkona tieni vie Jinhuaan, jossa voin viimein purkaa matkalaukkuni ja asettua aloilleni. Tuntuu hyvältä hiljalleen aloittaa opiskelu tosissaan ja päästä kaupunkiin, joka ei voi tuottaa pettymystä - minkäänlaista tietoa eikä siten odotuksiakaan minulla nimittäin ei paikasta ole!

lauantai 3. syyskuuta 2011

Ensimmäistä kertaa junassa Kiinassa

Kahden Guangzhoussa vietetyn yön jälkeen suuntasin torstaina Hangzhouhun junalla, joka olisi perillä seuraavana aamuna. Matka oli alusta loppuun elämys siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että toivomani makuupaikan sijaan sainkin tyytyä matkustamaan koko 20-tuntisen matkan suhteellisen kovalla, pystysuoralla penkillä, joka ei taipunut suuntaan eikä toiseen.

Heti ensimmäisen puolen tunnin aikana poliisit kävivät vaunun läpi, kysyen ehkä kolmannekselta matkustajista papereita sekä tutkien epäilyttävien naamojen matkatavarat. Itsekin tyrkytin passiani yhdelle poliiseista, mutta mies sanoi vaan "ok" ja jatkoi matkaansa. Olisi kiva tietää, tavoiteltiinko etsinnällä oikeasti jotakin vai oliko kyse vain pakollisesta rutiinista. Minulla ainakin olisi ollut laukussa kielletty Falun Gong -sanomalehti, joten metsään menivät etsinnät.

Paikalleni päästyäni olin ensin jonkin verran yllättynyt kiinalaisten pidättyväisyydestä - olinhan kuitenkin vaunun (ja kenties koko junan) ainoa ulkomaalainen. Minua kyllä tuijotettiin paljon, etenkin silloin, kun syystä tai toisesta jouduin kävelemään vaunun toiseen päähän. Kuitenkin kovin harva yritti puhua kanssani. Jossain vaiheessa avasin kuitenkin itse suuni, ja ihmisten uteliaisuus alkoi herätä: välillä saatoin "jutella" jopa kymmenen kiinnostuneen silmäparin kanssa yksinkertaisista asioista kiinaksi.

Samoilla penkeillä kanssani istuvat nuoret, kirjaimellisesti hämmästyttävän pitkäkyntiset miehet osoittautuivat matkan saatossa sangen ystävällisiksi kavereiksi, vaikka alussa ärsyynnyin heidän tuijotuksestaan, ruokatavoistaan (yllätys!) tai esimerkiksi siitä peittelemättömästä uteliaisuudesta, jota he osoittivat aina kun kaivoin pienemmästä matkalaukustani jotakin tarvitsemaani.

Yön lähestyessä tarkoitukseni luonnollisesti oli nukkua, mutta en pystynyt siihen edes korvatulppien avulla. Pääsyynä tälle oli penkkien pysty asento, joka mahdollisti vain epätoivoisen pilkkimisen, jota seurasi aina niskakipu. Toinen syy oli se osa matkustajista, joilla ei ollut edes istumapaikkaa: he vaeltelivat vaunussa edestakaisin, istuutuen välillä hetkeksi paikalle, jonka haltija oli päättänyt käydä joko vessassa tai sitten tupakalla. Heistä yksi soitti pitkin yötä puhelimestaan Antti Tuisku -tyylistä kiinalaista poppia, vaikka valtaosa porukasta hänen ympärillään jo nukkui. Jossain vaiheessa hän rupesi vielä soittelemaan kavereilleen, eikä hän silloinkaan turhia kuiskinut.

Itse istuin käytäväpaikalla kolmen penkin rivillä, enkä siksi voinut oikein nojata mihinkään. Kun rivistämme keskimmäinen poikkesi yöllä vessaan, rojahti ikkunanpuoleinen kaveri välittömästi sikiöasentoon koisimaan kahden istumapaikan tarjoamaan, pieneen tilaan. Palattuaan vessassakävijä huokaili protestiksi, mutta päätti kuitenkin antaa toisen nukkua, istuutuen itse sanomalehden päälle lattialle.

Kun nukkuja sitten heräsi, kehotin miestä ottamaan paikkansa takaisin, mutta sen sijaan hän vaatimalla vaati minua ottamaan vuorostani torkut vapautuneella tilalla. Väiteltyäni puolitosissani hetken vastaan suostuin hänen vaatimukseensa, ja sainkin jotain unentapaista aikaiseksi. Aamun koittaessa oli sitten hänen vuoronsa torkahtaa, enkä voinut olla miettimättä, että ei Suomessa kukaan tuolla tavalla uhrautuisi muiden ihmisten unien tähden, istuisi yötään lattialla kun kerran on paikastaan maksanut.

Minua ehdittiin etukäteen useaan otteeseen varoitella kiinalaisista junista, mutta ensimmäinen kokemukseni ei ollut ollenkaan hullumpi. Juna ei haissut, kukaan ei nukkunut jaloissa, jopa vessa oli niin siisti kuin vain uskalsin toivoa. Lisäksi pikkupurtavaa ja ihan oikeita aterioitakin oli edullisesti tarjolla, joten pidemmälle matkalle voisi ihan hyvin lähteä ilman omia eväitäkin.

Ehkä matkani vain sattui sopivaan aikaan, sesonkien ulkopuolelle, ja siksi kokemukseni oli parempi. Useimmat Kiinassa junalla matkustavat ulkomaalaiset kuitenkin tehnevät matkansa aikoina, jolloin muutkin ovat liikkeellä, kuten kesälomalla. Ja ovathan Kiinassa opiskelevat tai töitä tekevät kuitenkin usein paikallisten pyhien ja loma-aikojen kahlitsemia. Tulevaisuudessa omien matkojeni ajankohdat ovat opintojen vuoksi myös rajoitetumpia, joten saan varmasti vielä kokea pahempaakin. Siitä lisää sitten kun sen aika koittaa!